Kuukausi: syyskuu 2016

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki

kudottujenkujienkaupunkiTämä yö on toisenlainen. Uni on ohutta talossa, sillä aukion kivillä kuivuu vieras veri. Hiekka valuu tiimalaseissa hitaana. Yskähdykset, askeleet ja salaa vaihdetut sanat vaimenevat vähitellen. Näen tytön edessäni joka kerta, kun silmäni sulkeutuvat. Vaikka tiedän, että hyökkääjän täytyy olla kaukana, jokainen varjo seinillä on tavallista tummempi.”

Emmi Itärannan Kudottujen kujien kaupunki kuului kesämaratonin luku-urakkaan, ja postaus on pyörinyt blogin luonnoksissa siitä saakka. Kirja herätti paljonkin ajatuksia, mutta niitä on ollut vaikeaa koota järkeväksi tekstiksi.

Kirja sijoittuu meren keskellä olevalle saarelle, jota piinaavat toistuvat tulvat. Saarta hallitsee kivisessä tornissa majaileva neuvosto, ja kaikkien asukkaiden on muun muassa käytävä vuosittain Musteellamerkinnässä hankkimassa ikätatuointi. Unien näkeminen on kiellettyä, ja kaikkein pahinta on, jos nukkujan luona vierailee yöllä painaja. Kirjan päähenkilö on Eliana, joka elää ja työskentelee kutojana Seittien Talossa. Hänellä on kaksikin salaisuutta: toisin kuin muut naiset, hän osaa lukea ja kirjoittaa, ja sen lisäksi hän näkee unia.

Eliana yrittää piilotella unennäköään nukkumalla mahdollisimman vähän, ja eräällä yöllisellä vartiovuorolla hän löytää meren rannasta pahoinpidellyn nuoren naisen. Nainen ei voi kertoa tarinaansa, sillä hänen kielensä on leikattu irti. Mistä nainen on tullut ja miksi hänen kämmeneensä on tatuoitu näkymättömällä musteella Elianan nimi? Vesi, muste, rakkaus ja kuolema ovat vahvasti kirjan teemoja.

Itärannan kieli on unenomaista, hurjan kaunista ja soljuvaa. Hän on luonut jälleen kiehtovan fantasiamaailman, eikä selittele asioita sen kummemmin. Yhteiskunnan lainalaisuudet selviävät pikku hiljaa tarinan edetessä, ja lukijan pitää ymmärtää lukea myös rivien välistä. Lukumaraton ei ehkä ollut otollisin aika lukea Kudottujen kujien kaupunkia, kun tavoitteena oli lukea mahdollisimman paljon lyhyessä ajassa.

Useimmat muut ovat ylistäneet kirjaa loistavaksi, mutta minulle kirja jätti melkein enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Nautin todella paljon runollisesta kielestä, mutta ehkä juuri sen takia juoni jäi minulle etäiseksi.  Monet asiat verhottiin niin hyvin kielikuviin, että ne jäivät hämäriksi. Saaren salaisuudet ovat monimutkaisella solmulla.

Lopussa luin kirjan viimeisen luvun kolme kertaa, enkä siltikään ymmärtänyt mitä siinä tapahtui. Mikä oli lopulta hahmojen kohtalo? Vai kuuluiko lopun ollakin unenomaisen hämärä ja lukijan itse tulkittavissa? Pidän kirjoista, joissa kaikkea ei selitetä, mutta jos tapahtumat esitetään liian viitteellisesti, tuntee olevansa vain vähän tyhmä.

Tuntuu hassulta antaa ulkonaisesti näin hyvälle kirjalle vain kolme tähteä, mutta se olkoon subjektiivinen arvio kunnes luen kirjan uudestaan. Harmillisesti kukaan ei ole vielä kirjoittanut kirjasta Wikipedia-artikkelia ja tiivistänyt juonta sinne kivasti. Opetus: Keskity lukumaratonissa yksinkertaisempiin ja juoneltaan helppolukuisiin romaaneihin.

Kirja pääsee mukaan Lukuhaasteeseen 2016 kategoriassa Kirjassa on myrsky. 

Subjektiivinen tuomio: ***½

Emmi Itäranta
Kudottujen kujien kaupunki
Teos 2015
335 sivua

Osta kirja Adlibriksesta*

4 kommenttia
Kirjoittanut Sanna aiheesta Scifi

Agatha Christie: Sininen juna

sininenjuna”Mutta on kaksi sellaista jotka tietävät. Toinen on hyvä Jumala, toinen on Hercule Poirot.”

Hercule Poirot -dekkari Sininen juna kuului kesämaratonin lukemistoon. Se oli mukavan kevyt päätös 24 tunnin lukumaratonille ja taattua Christien laatua. Koska tämä postaus on jäänyt jumittamaan jonnekin yli kuukaudeksi ja tuoreimmat muistot kirjasta ovat jo haalistuneet, kertaan vain fiiliksiä pikaisesti.

Tällä kertaa päästään selvittämään rikkaan Ruth Ketteringin murhaa. Ruth elää onnettomassa avioliitossa ja päättää lähteä lomailemaan Rivieralle. Hänen isänsä on lahjoittanut hänelle arvokkaita rubiineja, jotka pitää tietysti saada matkalle mukaan. Matkalla Sinisessä junassa tapahtuu kuitenkin raaka murha ja rubiinit katoavat. Luonnollisesti mestarisalapoliisi Hercule Poirot sattuu olemaan juuri samaisessa junassa ja pääsee selvittämään mysteeriä.

Yleensä Christien kirjoissa minulla on ongelmana laaja henkilögalleria, joista en muista kuka on kuka. Sinisessä junassa henkilöitä taustoitetaan kuitenkin tavallista paremmin ja heidät esitellään yksi kerrallaan, joten pysyin hyvin perässä. Juoni oli kiehtova, ja odotin innokkaana loppuratkaisua. Kuten tavallista, en arvannut murhaajaa oikein. Pystyyköhän niitä ikinä arvaamaankaan? Hauskana yksityiskohtana mieleen jäivät lakoniset lukujen nimet, kuten Monsieur Papopoulos syö aamiaista ja Poirot leikkii oravaa. Kaiken kaikkiaan Sininen juna toimii mukavana välipalana Poirotin seikkailuista tykkääville.

Subjektiivinen tuomio: ****

Agatha Christie
Sininen juna
WSOY 2016
257 sivua

Osta kirja Adlibriksesta*

4 kommenttia
Kirjoittanut Sanna aiheesta Rikos

Kirjailijavieras: Jonna Mononen

Kirjailijavieras-sarjassa haastatellaan erilaisia kirjailijoita ja kysellään kaikenlaista kirjoista sekä kirjoittamisesta. 

jonnamononen

Hei! Kuka olet ja mitä olet kirjoittanut?
Olen Jonna Mononen. Syksyllä 2015 julkaistiin esikoisromaanini, kauhutrilleri Hiljaa pimeässä. Lisäksi olen julkaissut Elisalla e-kirjat Sokea raivo ja Marjanpoimija, trillereitä molemmat. Tekstejäni on lisäksi julkaistu lehdissä ja erilaisissa antologioissa.

Millainen koulutustausta sinulla on?
Olen filosofian maisteri. Pääaineeni yliopistossa oli saksan kielen kääntäminen ja tulkkaus, sivuaineina ruotsi, suomen kieli, käännöstiede ja psykologia.

Miten päädyit kirjailijaksi?
Aloin haaveilla kirjailijaksi tulosta jo pikkulapsena. Tykkäsin kertoa mitä ihmeellisimpiä tarinoita ääneen. Perheparkani joutui usein kuuntelemaan ”yhden tytön kuunnelmia” sun muita virityksiäni. Kun opin kirjoittamaan, aloin naputella omia tarinoitani. Tämä tapahtui pistekirjoituskoneella, koska olen syntymästäni saakka täysin sokea. Pistekirjoitus on tilaavievää ja paperi paksua, joten tarinat olivat lyhyitä ja luvalla sanoen kamalaa luettavaa.

Sain lopulta tavallisen kirjoituskoneen, jonka näppäimet merkittiin pistetarroilla. Tarinat pitenivät kirjoiksi, tosin laatu onkin sitten toinen juttu. No, hyvät naurut niistä kyllä saa.
Ensimmäisen tietokoneeni sain vuonna 1991 ja opettelin kymmensormijärjestelmän. Vihdoin pystyin itse lukemaan ja muokkaamaan tekstejäni. Siitä se sitten vähitellen lähti kunnolla käyntiin. Ensimmäisen noin 500-sivuisen romaanin kirjoitin parikymppisenä. Pöytälaatikko onkin täynnä kaikenlaista tarinaa.

hiljaa-pimeassa

Jonna Mononen: Hiljaa pimeässä

Mistä saat ideat kirjoihisi?
Ideoita tulee joka suunnasta. Trillerini Radiopoika, jota nyt kirjoitan, sai alkusysäyksensä, kun olin parhaan ystäväni luona. Ystäväni yksi ainoa lause sai tarinan itämään.
Ruokasalissa kuulemani nenän törähdys, näkemäni uni, kuulemani sanat tai jokin kokemus laukaisevat ideat liikkeelle. Toisinaan jokin aihe, kuten vesistöjen saastuminen, suututtaa minua niin, että haluan kutoa sen ympärille tarinan.

Kauanko kirjoitusprosessi kesti?
Hiljaa pimeässä syntyi noin neljässä kuukaudessa. Kakkosversion työstö vei toisen mokoman. Reilu 400-sivuinen Radiopoika on syntynyt kolmessa kuukaudessa. Tällä hetkellä (vuonna 2016) on aivan tajuton draivi päällä.

Miten sait kirjasi kustannettua? Oliko se vaikeaa?
Lähettelin kirjaani eri kustantamoihin. Kaavakirjeiden ohella sain myös henkilökohtaista, positiivista palautetta, joten ajattelin, että ei kai tämä aivan toivoton kirja ole. Eräs tuttu rikoskirjailija vinkkasi, että voisin lähettää kirjan Nordbooksille. Tein niin ja olin jo unohtanut koko jutun, kun Nordbooks tarjosi sopimusta. En oikein edes tajunnut, että kirjani tullaan julkaisemaan. Avomiehen piti miltei väkisin avata kuohuviinipullo. Olin jo niin kauan haaveillut kustannussopimuksen saamisesta, että mieli ei oikein pysynyt ajan tasalla.

Kenestä kirjojesi henkilöstä pidät eniten ja miksi?
Kirjani Hiljaa pimeässä ehdoton suosikkini on nuorimies Dirk Brückner.
Kuitenkin ylitse muiden on Radiopoika-trillerin toinen päähenkilö, rösöinen ja kovaotteinen lääkintäupseeri Tynkkynen. Tynkkynen on oman tiensä kulkija, joka ei turhia kysele eikä kumartele. Hänestä on tullut alter egoni; näen hänessä paljon piirteitä naisesta, jollainen minusta olisi näkevänä saattanut tulla. Hän onkin niin todellinen, että näen hänestä usein unia ja mietin, mitä Tynkkynen eri tilanteissa sanoisi ja tekisi.

Mikä on parasta kirjoittamisessa?
Se kun oikein tempautuu tarinan vietäväksi ja kun ideat napsahtavat aivan ykskaks päähän. Tässä hommassa on hyvänä puolena sekin, että tätä voi tehdä koska ja missä vaan, jos vain on sähköä ja netti saatavilla. Tiedonhaku on usein myös palkitsevaa, koska sitä tutustuu asioihin, joista ei ole ennen ymmärtänyt juuri mitään. Sokeana kirjoittajana sitä myös joutuu, tai oikeammin pääsee, tutustumaan erilaisiin paikkoihin, jotka näkeville avautuvat kuvien ja videoiden kautta.

Kirjoittaminen on myös mahdollisuus ottaa kantaa asioihin ja käynnistää dialogeja. Päätin olla lähtemättä puoluepolitiikkaan. Sen sijaan esitän mielipiteitäni tarinoiden kautta.
Joskus luomani hahmot alkavat elää omaa elämäänsä. Se on upea tunne. Esimerkiksi kirjani Radiopoika lääkintäupseeri Tynkkysestä on tullut sydänystäväni, joka on opettanut, torunut ja kannustanut luojaansa. Elämässäni on tapahtunut paljon aika rankkojakin asioita. Itsesäälin ja itkeskelyn sijaan olen ottanut niistäkin materiaalia tarinoihini. Esimerkiksi kuvaukset kivuista ovat tarinoissani usein autenttisia.

Mikä on ikävintä kirjoittamisessa?
Kärsin tyhjän paperin kammosta ja ilmiöstä, jota kutsun toisen kolmanneksen syndroomasta. Kun kirjasta on kasassa noin kolmannes, kirjoittaminen jotenkin hiipuu. Ehkäpä sisimmässäni mietin, tuleeko tästä oikea kirja. Myös kirjoittamisen aloittaminen on vaikeaa. Sitä tulee siirrettyä ties millä verukkeilla. Sitten kun homma on lähtenyt käyntiin, se vie mennessään.

Sokeana kirjoittajana minulla on toisinaan hankalia haasteita, kun visuaalisia tapahtumia, esim. rajuja takaa-ajoja autolla, on hankala kuvailla niitä näkemättä. Sokeuden vuoksi en myöskään pääse käsiksi kuin murto-osaan kirjoista ja lehdistä, koska voin lukea vain e-julkaisuja ja kuunnella äänikirjoja. Toki skannatakin voisi, mutta se on todella puuduttava rupeama, ja saman ajan voisi käyttää lukemiseen.

Miten perheesi ja tuttavasi suhtautuivat kirjoittamiseesi?
Todella kannustavasti! Etenkin vanhempani ja avomieheni ovat tukeneet minua kaikin tavoin. Kun joskus meinaa hermo ja itsetunto mennä, avomieheni on antanut rohkeutta ja motivaatiota painaa eteenpäin.

Onko kirjan julkaiseminen avannut uusia ovia tai mahdollisuuksia?
Kyllä on. Jotenkin tuntuu, että olen kynnystä ylempänä, kun olen oikeasti julkaissut jotain. Minun on esimerkiksi helpompi saada järjestettyä tutustumiskäyntejä, kun voin kertoa, että olen jo julkaissut kirjailija. Saan myös tämän tästä kuulla, miten ainutlaatuinen asia oman kirjan julkaisu on, kun toisinaan iskee tunne, ettei ole elämässään saanut juuri mitään aikaan.

Oletko saanut kirjoistasi palautetta? Millaista?
Tarinani jakavat ihmiset kahtia: Osa lukijoista on aivan haltioissaan. Saan paljon ns. fanipostia ja olen tutustunut uusiin, mielenkiintoisiin ihmisiin. Toiset taas ovat kurkkuaan myöten täynnä ”kirjailevaa vammailijaa.” Olen mm. kirjan julkaisun yhteydessä ollut esillä erilaisten terveysongelmien ja tietysti sokeuden merkeissä, ja sekös ihmisiä ärsyttää. He eivät käsitä, miksi kerron julkisuudessa sairaus- ja sairaalakokemuksistani. Minun oletetaan hakevan myötätuntoa ja sääliä, vaikka juuri niitä en halua!

Haluan esimerkeilläni antaa vertaistukea toisille ja osoittaa, että kaikesta voi selvitä. Sairauteni ovat olleet sen verran harvinaisia, että olen katsonut aiheelliseksi puhua niistä ääneen. Minut nähdään huomiotyrkkynä, vammoillaan ratsastavana pikku nyrkkipajan kirjoittajana, jonka kirjoja ei kukaan ostaisi, jos en saisi säälipisteitä sokeuden ja sairauksien takia. Monen mielestä vammaisen, lukuisia arpia matkalla keränneen ihmisen pitäisi olla surullinen ja katkera.

Sokeana kirjoittajana poikkean massasta, haluaisin tai en. Juuri tämä on saanut netissä, esim. Suomi24:llä, aikaan suoranaisen vihan aallon. En ole itse lukenut minua ruoskivia keskusteluja enkä lue, mutta ystäväni ovat olleet kauhuissaan. Härskeimmissä kirjoituksissa jopa toivotaan, että kuolisin, joko syöpään tai oman käden kautta masennukseen. En tiedä, purkavatko ihmiset pahaa oloaan, pettymyksiään tai yleistä katkeruuttaan minuun vai mistä tuollainen pohjaton raivo kumpuaa.

Jos lukisin tällaisia vihapuheita ja ottaisin ne tosissani, sekaisinhan sitä menisi, ja siitäkös nämä ruoskijat vaan innostuisivat. Sitä iloa en heille suo vaan nautin elämästäni. Asiani ovat loppujen lopuksi todella hyvin. Kirjani on sysännyt liikkeelle vihan hyökyaallon, mutten anna sen huuhtoa minua mukanaan vaan jatkan kirjoittamista ja elämääni sellaisena kuin olen.

Onko uusi kirja jo työn alla?
Kyllä on. Trillerini Radiopoika on aivan loppusuoralla. Lisäksi työn alla on kotikaupunkiini Imatralle sijoittuva dekkarisarja ja Suomen varuskuntiin sijoittuva rikosnovellikokoelma. Nautin siitä, että käynnissä on rinnakkain useita projekteja. Voi kirjoittaa kulloisenkin mielialan mukaan.

Oletko kirjoittanut jotain muuta kirjojen lisäksi?
Työskentelin toimittajaharjoittelijana paikallislehdessä. Siellä tuli naputeltua jatkojännäri, kolumneita, reportaaseja, mielipidekirjoituksia ja huumorijuttuja. Tekstejäni on ilmestynyt myös antologioissa ja eri lehdissä. Esimerkiksi Maahenki oy:n julkaisemassa Maaemon helmasta -kirjassa on satu myös minulta.

Kuka on lempikirjailijasi?
Niitä on monia. Seppo Jokinen, Clive Cussler, Ilkka Remes, Stephen King ja kaksikko Lincoln Child & Douglas Preston muutamia mainitakseni.

Suosittele kolmea hyvää kirjaa!

  • Seppo Jokinen: Räätälöity ratkaisu
    Tämän kirjan luen aina vain uudelleen. Seppo Jokinen on kehittänyt sellaisen sotkun ja niin karmeita henkilöitä, että ahmin kirjaa aina vain uudestaan, vaikka osaan sen jo melkein ulkoa.
  • Clive Cussler: Kadonneen saaren timantit
    Dirk Pitt on yksi suosikkihahmoni. Tässä kirjassa hän joutuu aivan käsittämättömiin tilanteisiin, petkuttaa viikatemiestä kerta toisensa jälkeen ja käyttää uskomattomia älynlahjojaan. Samalla kirja on kantaaottava ekotrilleri.
  • Andrew Klavan: Vain hetki ennen hiljaisuutta
    Huhhuh, tätä kirjaa on vaikea kuvailla lukematta sitä itse. Ihon kananlihalle nostattava, psykologisesti piinaava trilleri ajan loppumisesta: Saako syytön mies myrkkyruiskeen vai selviääkö rikos? Minun oli pakko katsoa loppuratkaisu. Silti huomasin pidättäväni hengitystäni ja kelaavani äänikirjaa tämän tästä taaksepäin.

Mitä haluaisit sanoa kirjailijaksi tahtoville blogin lukijoille?
Ohje numero yksi: Lue! Lue niin paljon kuin vain pystyt ja jaksat niin kauno- kuin tietokirjojakin. Lukea ei voi koskaan liikaa. Vain lukemalla oppii kirjoittamaan ja saa tietoa.

Moni haaveilee kirjan JULKAISEMISESTA enemmän kuin kirjoittamisesta. Se, että tärkein tavoite on kirjan julkaiseminen, ei kanna eteenpäin. Sinulla on oltava halu kertoa tarinoita ja heittäytyä niiden vietäväksi. Sinun on oltava valmis hankkimaan taustatietoa asioista, joista et tiedä. Toisinaan tieto voi olla monen mutkan takana. Tuntipalkka lasketaan sentteinä, mutta tämän työn antamat kokemukset ja elämykset sekä tarinan kertomisen ilo eivät ole rahassa mitattavissa.

Kiitos vastauksista!
Muutkin kirjailijat ovat tervetulleita Kirjailijavieraiksi! Mikäli haluat haastateltavaksi, laita minulle sähköpostia (osoite sivupalkissa).

Lähetä kommentti
Kirjoittanut Sanna aiheesta Kirjailijavieras

Michael Cunningham: Villijoutsenet ja muita kertomuksia

villijoutsenet_ja_muita_kertomuksia

Tässä kaupungissa elää prinssi, jonka vasen käsivarsi on samanlainen kuin muillakin, mutta oikea on joutsenen siipi. Hänet ja hänen yksitoista veljeään taikoi joutseniksi heidän räävitön äitipuolensa, tällä kun ei ollut pienintäkään aikomusta kasvattaa kahtatoista miehensä ex-vaimon synnyttämää poikaa.

Tästä kirjasta on suhteellisen vaikea kirjoittaa. Pyysin Villijoutsenet ja muita kertomuksia arvostelukappaleena, koska nykyaikaan tuodut sadut ja kysymys ”mitä tapahtui sen jälkeen kun he elivät onnellisina elämänsä loppuun?” herättivät mielenkiinnon. Fanitan isosti perinteisiä satuja ja kertomuksia. Odotin kirjan olevan humoristista ja oivaltavaa viihdettä alkuperäisten satujen pohjalta, mitä se olikin. Sen lisäksi mukana oli kuitenkin myös paljon synkempiä sävyjä.

Kirjassaan Cunningham ottaa käsittelyyn kymmenen vanhaa kertomusta ja värittää ne uuteen muotoon. Lumikki, Tähkäpää sekä Kaunotar ja hirviö ovat helposti tunnistettavissa, mutta mukana on myös tuntemattomampia satuja kuten Tittelintuure ja Villijoutsenet. Löysin itseni parikin kertaa Wikipedian syövereistä kertaamassa jonkin satuklassikon oikeita juonenkäänteitä. Pari tarinaa minulta jäi tunnistamatta kokonaan Googlen suopeasta avusta huolimatta.

Cunninghamin kertomukset tuovat esiin uusia puolia monista henkilöistä ja erityisesti alkuperäisten satujen pahiksista. Tarinoissa tutustutaan esimerkiksi Hannun ja Kertun pahan noidan menneisyyteen ja Tittelintuuren mielenmaisemaan. Kertojan tyyli vaihtelee, ja pari satua oli kirjoitettu jännästi sinä-muodossa. Kertomuksissa tunnutaan liikkuvan jossain perinteisen satumaiseman ja nykyajan välillä – prinssit hengaavat baareissa ja tuoreen kuningattaren kuva päätyy viirien lisäksi myös matkamuistomukeihin.

Kirjan kieli on hyvää ja 150-sivuinen teos oli nopeasti luettu, vaikka pariin kertomukseen pitikin palata uudelleen. Kuvaus on humoristista ja oivaltavaa, ja pari kertaa nauroin ääneen. Tarinat toisaalta myös koskettivat, ja erityisesti satu pariskunnan kolmesta toivomuksesta sai ajattelemaan.

Muutamista kohdista jäi kuitenkin epämiellyttävä fiilis. Kirja on selkeästi aikuisille suunnattu, kun mukaan on tuotu hahmojen seksiseikkailuja, sadistisuutta, alkoholismia ja fetissejä. Tajusin, että pidän sittenkin mieluummin sadut satuina ja (inho)realismin realismina. Kirjan jälkeen pitikin katsoa pari kepeää Disney-elokuvaa vastapainoksi.

Toisaalta Cunningham kuvaa kauniisti myös onnellisten loppujen muotoutumista pitkiksi liitoiksi, joissa puolisot ”vaistoavat toisensa ajatukset niin hyvin, että mies ymmärtää sanoa ’Joo’ – tietämättä lainkaan, mihin on vastannut myöntävästi.” Erityismaininnan ansaitsee Yuko Shimizun mielettömän kaunis piirroskuvitus. Kirjan viimeisen tarinan alkuperää en tunnistanut, mutta onneksi se päätti satukokoelman suhteellisen onnelliseen loppuun.

Subjektiivinen tuomio: ***

Michael Cunningham
Villijoutsenet ja muita kertomuksia
Gummerus 2016
150 sivua

Osta kirja Adlibriksesta*


VINKKI: Tällä hetkellä Yle Areenassa on kuunneltavissa myös mielenkiintoinen seitsemänosainen sarja Olipa kerran, jossa pureudutaan satuihin ja tutustutaan niiden historiaan. Kannattaa kuunnella!

6 kommenttia
Kirjoittanut Sanna aiheesta Sadut

Roald Dahl: Jali ja suklaatehdas

jalijasuklaatehdasHän himoitsi aina ihan kauheasti jotakin sellaista, joka olisi ollut ravitsevampaa ja täyttävämpää kuin kaali tai kaalikeitto. Ja kaikkein eniten hänen mielensä teki SUKLAATA.

Luin Roald Dahlin tunnetuimpiin kuuluvan lastenkirjan Jali ja suklaatehdas osana kesän lukumaratonia. Muistan kuinka luin kirjaa lapsena ihan fiiliksissä ja ihmettelin, miten kukaan voi kirjottaa noin herkullisesti suklaasta ja karkista. Lempparini on tietenkin Vonkan erikoismurea kuohukermainen herkkusuklaa.

Nyt yli 10 vuotta myöhemmin pelkäsin, että lumous haihtuu lopullisesti kun luen kirjan taas. Paras tapa pilata lapsuuden suosikit kun on yleensä lukea tai katsoa ne uudelleen aikuisena. Onneksi niin ei käynyt! Väljän taiton ja Quentin Blaken mainion kuvituksen takia kirjan 187 lukaisi tunnissa läpi, ja se olikin mukava laskeutuminen 24 tunnin lukumaratoniin.

Kirja alkaa köyhän Jalin perheen esittelyllä. Vanhemmat, kaksi paria isovanhempia ja Jali asuvat kaikki pienessä tönössä kaupungin laidalla. Heillä on hyvin vähän rahaa edes ruokaan. Samassa kaupungissa on asuu erikoinen suklaatehtailija Villi Vonka, joka järjestää suuren kilpailun lapsille. Vonkan suklaalevyihin piilotetaan viisi kultaista pääsylippua, ja sellaisen löytäneet pääsevät kierrokselle suklaatehtaaseen ja saavat karkkia loppuelämäkseen. Parin turhan ostoksen jälkeen Jali ostaa löytämällään pennosella vielä yhden suklaalevyn nälkäänsä. Sieltä pilkahtaa jotain kultaista… (Tämä oli riemukas hetki lapsena.)

Köyhä mutta hyväsydäminen Jali herätti tietenkin sympatiani nuorena. Niin hän tekee edelleen, mutta oli yllättävää huomata kuinka kärjistettyä Dahlin kirjoitustyyli on. Neljää muuta tehtaaseen tulevaa lasta pilkataan surutta, koska yksi on lihava, toinen hemmoteltu, kolmas television orja ja neljäs purkka-addikti. He kaikki kokevatkin eri tavoilla epämiellyttävän kohtalon tehtaassa, mutta Vonkan mielestä se on vain hauskaa.

Tämä ei lapsena häirinnyt mitenkään, mutta nyt mietti pakostakin kirjan korrektiutta samalla kun luki sitä. Niin, ja Vonkan tehtaan työntekijöinä on pieni umppa-lumppa-alkuperäisheimo, jonka Vonkka on rahdannut viidakosta töihin tehtaaseensa ja jolle hän maksaa ruokapalkkaa.

Tykkäsin kuitenkin kirjasta, ja oli mukavaa huomata ettei sen herkullinen kuvaus ollut vähentynyt yhtään. Vonkan tehtaasta löytyy edelleen mitä mielikuvituksellisempia karkkeja, joita mielellään maistaisi. Vaikka kirja on kirjoitettu alun perin 60-luvulla, sen yllättävä ajanmukaisuus huvitti. Televisio ynnä muut härpäkkeet taisivat olla uhka lapsille jo silloin, kun umppa-lumpatkin intoutuivat laulamaan:

”Näistä kasvatusjutuista tärkeimmän
me soisimme teidän tietävän –
tämän: lapsia ei koskaan saa
televisioruutuun hukuttaa! —
Mutta melkeinpä joka talossa
me näimme (salaa, ikkunasta)
miten lapset nuo istuivat
kuvaruudun luona kuin apinat. —
Mitä he ennen tekivät?
Jo ennen tuota laitetta
lapsia oli olemassa!
Ja – heillä oli kirjoja!
He osasivat lukea. –”

Eipä ole maailma paljoa muuttunut viidessäkymmenessä vuodessa :D Kaiken kaikkiaan kirja on kevyttä ja herkullista luettavaa suklaan ystäville, kunhan ottaa oikeanlaisen asenteen. Se voisikin olla parasta oikein kermaisen suklaalevyn kanssa nautittuna.

roalddahlhaasteEhdin juuri osallistua myös Yöpöydän kirjat-blogin emännöimään Roald Dahl-lukuhaasteeseen! Yhden kirjan lukeneena saavutin tason nilviö. Jeah!

Kirja pääsee mukaan Lukuhaasteeseen 2016 kategoriassa Ruoasta kertova kirja.

Subjektiivinen tuomio: ****

Roald Dahl
Jali ja suklaatehdas
Otava 2009
187 sivua

2 kommenttia
Kirjoittanut Sanna aiheesta BBC:n 100 kirjaa, Lastenkirjat, Vanha suosikki