Kuukausi: syyskuu 2016

Michael Cunningham: Villijoutsenet ja muita kertomuksia

villijoutsenet_ja_muita_kertomuksia

Tässä kaupungissa elää prinssi, jonka vasen käsivarsi on samanlainen kuin muillakin, mutta oikea on joutsenen siipi. Hänet ja hänen yksitoista veljeään taikoi joutseniksi heidän räävitön äitipuolensa, tällä kun ei ollut pienintäkään aikomusta kasvattaa kahtatoista miehensä ex-vaimon synnyttämää poikaa.

Tästä kirjasta on suhteellisen vaikea kirjoittaa. Pyysin Villijoutsenet ja muita kertomuksia arvostelukappaleena, koska nykyaikaan tuodut sadut ja kysymys ”mitä tapahtui sen jälkeen kun he elivät onnellisina elämänsä loppuun?” herättivät mielenkiinnon. Fanitan isosti perinteisiä satuja ja kertomuksia. Odotin kirjan olevan humoristista ja oivaltavaa viihdettä alkuperäisten satujen pohjalta, mitä se olikin. Sen lisäksi mukana oli kuitenkin myös paljon synkempiä sävyjä.

Kirjassaan Cunningham ottaa käsittelyyn kymmenen vanhaa kertomusta ja värittää ne uuteen muotoon. Lumikki, Tähkäpää sekä Kaunotar ja hirviö ovat helposti tunnistettavissa, mutta mukana on myös tuntemattomampia satuja kuten Tittelintuure ja Villijoutsenet. Löysin itseni parikin kertaa Wikipedian syövereistä kertaamassa jonkin satuklassikon oikeita juonenkäänteitä. Pari tarinaa minulta jäi tunnistamatta kokonaan Googlen suopeasta avusta huolimatta.

Cunninghamin kertomukset tuovat esiin uusia puolia monista henkilöistä ja erityisesti alkuperäisten satujen pahiksista. Tarinoissa tutustutaan esimerkiksi Hannun ja Kertun pahan noidan menneisyyteen ja Tittelintuuren mielenmaisemaan. Kertojan tyyli vaihtelee, ja pari satua oli kirjoitettu jännästi sinä-muodossa. Kertomuksissa tunnutaan liikkuvan jossain perinteisen satumaiseman ja nykyajan välillä – prinssit hengaavat baareissa ja tuoreen kuningattaren kuva päätyy viirien lisäksi myös matkamuistomukeihin.

Kirjan kieli on hyvää ja 150-sivuinen teos oli nopeasti luettu, vaikka pariin kertomukseen pitikin palata uudelleen. Kuvaus on humoristista ja oivaltavaa, ja pari kertaa nauroin ääneen. Tarinat toisaalta myös koskettivat, ja erityisesti satu pariskunnan kolmesta toivomuksesta sai ajattelemaan.

Muutamista kohdista jäi kuitenkin epämiellyttävä fiilis. Kirja on selkeästi aikuisille suunnattu, kun mukaan on tuotu hahmojen seksiseikkailuja, sadistisuutta, alkoholismia ja fetissejä. Tajusin, että pidän sittenkin mieluummin sadut satuina ja (inho)realismin realismina. Kirjan jälkeen pitikin katsoa pari kepeää Disney-elokuvaa vastapainoksi.

Toisaalta Cunningham kuvaa kauniisti myös onnellisten loppujen muotoutumista pitkiksi liitoiksi, joissa puolisot ”vaistoavat toisensa ajatukset niin hyvin, että mies ymmärtää sanoa ’Joo’ – tietämättä lainkaan, mihin on vastannut myöntävästi.” Erityismaininnan ansaitsee Yuko Shimizun mielettömän kaunis piirroskuvitus. Kirjan viimeisen tarinan alkuperää en tunnistanut, mutta onneksi se päätti satukokoelman suhteellisen onnelliseen loppuun.

Subjektiivinen tuomio: ***

Michael Cunningham
Villijoutsenet ja muita kertomuksia
Gummerus 2016
150 sivua

Osta kirja Adlibriksesta*


VINKKI: Tällä hetkellä Yle Areenassa on kuunneltavissa myös mielenkiintoinen seitsemänosainen sarja Olipa kerran, jossa pureudutaan satuihin ja tutustutaan niiden historiaan. Kannattaa kuunnella!

6 kommenttia
Kirjoittanut Sanna aiheesta Sadut

Roald Dahl: Jali ja suklaatehdas

jalijasuklaatehdasHän himoitsi aina ihan kauheasti jotakin sellaista, joka olisi ollut ravitsevampaa ja täyttävämpää kuin kaali tai kaalikeitto. Ja kaikkein eniten hänen mielensä teki SUKLAATA.

Luin Roald Dahlin tunnetuimpiin kuuluvan lastenkirjan Jali ja suklaatehdas osana kesän lukumaratonia. Muistan kuinka luin kirjaa lapsena ihan fiiliksissä ja ihmettelin, miten kukaan voi kirjottaa noin herkullisesti suklaasta ja karkista. Lempparini on tietenkin Vonkan erikoismurea kuohukermainen herkkusuklaa.

Nyt yli 10 vuotta myöhemmin pelkäsin, että lumous haihtuu lopullisesti kun luen kirjan taas. Paras tapa pilata lapsuuden suosikit kun on yleensä lukea tai katsoa ne uudelleen aikuisena. Onneksi niin ei käynyt! Väljän taiton ja Quentin Blaken mainion kuvituksen takia kirjan 187 lukaisi tunnissa läpi, ja se olikin mukava laskeutuminen 24 tunnin lukumaratoniin.

Kirja alkaa köyhän Jalin perheen esittelyllä. Vanhemmat, kaksi paria isovanhempia ja Jali asuvat kaikki pienessä tönössä kaupungin laidalla. Heillä on hyvin vähän rahaa edes ruokaan. Samassa kaupungissa on asuu erikoinen suklaatehtailija Villi Vonka, joka järjestää suuren kilpailun lapsille. Vonkan suklaalevyihin piilotetaan viisi kultaista pääsylippua, ja sellaisen löytäneet pääsevät kierrokselle suklaatehtaaseen ja saavat karkkia loppuelämäkseen. Parin turhan ostoksen jälkeen Jali ostaa löytämällään pennosella vielä yhden suklaalevyn nälkäänsä. Sieltä pilkahtaa jotain kultaista… (Tämä oli riemukas hetki lapsena.)

Köyhä mutta hyväsydäminen Jali herätti tietenkin sympatiani nuorena. Niin hän tekee edelleen, mutta oli yllättävää huomata kuinka kärjistettyä Dahlin kirjoitustyyli on. Neljää muuta tehtaaseen tulevaa lasta pilkataan surutta, koska yksi on lihava, toinen hemmoteltu, kolmas television orja ja neljäs purkka-addikti. He kaikki kokevatkin eri tavoilla epämiellyttävän kohtalon tehtaassa, mutta Vonkan mielestä se on vain hauskaa.

Tämä ei lapsena häirinnyt mitenkään, mutta nyt mietti pakostakin kirjan korrektiutta samalla kun luki sitä. Niin, ja Vonkan tehtaan työntekijöinä on pieni umppa-lumppa-alkuperäisheimo, jonka Vonkka on rahdannut viidakosta töihin tehtaaseensa ja jolle hän maksaa ruokapalkkaa.

Tykkäsin kuitenkin kirjasta, ja oli mukavaa huomata ettei sen herkullinen kuvaus ollut vähentynyt yhtään. Vonkan tehtaasta löytyy edelleen mitä mielikuvituksellisempia karkkeja, joita mielellään maistaisi. Vaikka kirja on kirjoitettu alun perin 60-luvulla, sen yllättävä ajanmukaisuus huvitti. Televisio ynnä muut härpäkkeet taisivat olla uhka lapsille jo silloin, kun umppa-lumpatkin intoutuivat laulamaan:

”Näistä kasvatusjutuista tärkeimmän
me soisimme teidän tietävän –
tämän: lapsia ei koskaan saa
televisioruutuun hukuttaa! —
Mutta melkeinpä joka talossa
me näimme (salaa, ikkunasta)
miten lapset nuo istuivat
kuvaruudun luona kuin apinat. —
Mitä he ennen tekivät?
Jo ennen tuota laitetta
lapsia oli olemassa!
Ja – heillä oli kirjoja!
He osasivat lukea. –”

Eipä ole maailma paljoa muuttunut viidessäkymmenessä vuodessa :D Kaiken kaikkiaan kirja on kevyttä ja herkullista luettavaa suklaan ystäville, kunhan ottaa oikeanlaisen asenteen. Se voisikin olla parasta oikein kermaisen suklaalevyn kanssa nautittuna.

roalddahlhaasteEhdin juuri osallistua myös Yöpöydän kirjat-blogin emännöimään Roald Dahl-lukuhaasteeseen! Yhden kirjan lukeneena saavutin tason nilviö. Jeah!

Kirja pääsee mukaan Lukuhaasteeseen 2016 kategoriassa Ruoasta kertova kirja.

Subjektiivinen tuomio: ****

Roald Dahl
Jali ja suklaatehdas
Otava 2009
187 sivua

2 kommenttia
Kirjoittanut Sanna aiheesta BBC:n 100 kirjaa, Lastenkirjat, Vanha suosikki

Jojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvää

kerro_minulle_jotain_hyvaa

”’Jää vielä hetkeksi. Puhu minulle.’ Hän nielaisi. Hänen silmänsä avautuivat taas, ja hän suuntasi katseensa minuun. Hän näytti hirvittävän väsyneeltä. ’Kerro minulle jotain hyvää.’
Epäröin hetken, ja sitten nojasin hänen vieressään oleviin tyynyihin. Istuimme siinä melkein pimeässä katsellen, kuinka lumihiutaleet leijuivat hetken valossa ja hävisivät mustaan yöhön.

Tutustuin Jojo Moyesin romaaneihin ensimmäistä kertaa, kun Me Before You eli suomeksi Kerro minulle jotain hyvää tuli heinäkuussa elokuvateattereihin. En käynyt katsomassa leffaa, mutta sain lainattua kirjan ystävältä ja otin sen ulkomaanmatkalle mukaan. Kerro minulle jotain hyvää osoittautuikin täydelliseksi lomalukemiseksi uima-altaan reunalle.

Louisa Clark elää tuttua ja turvallista elämää pienessä kaupungissa. Kun hän menettää työpaikkansa kahvilassa, hänen on pakko keksiä jotain uutta. Koska muutakaan ei ole, hän ottaa vastaan paikan henkilökohtaisena avustajana. Vapisevan vanhan papan sijasta avustettava onkin yllättäen rikas nuori mies, joka oli elänyt elämäänsä täysillä kunnes vammautui onnettomuudessa. Nyt Will Traynor istuu neliraajahalvautuneena ja kovissa kivuissa pyörätuolissa ja on menettänyt elämänhalunsa.

Vaikka Will vaikuttaa vihaavan Louisaa, tämä ei kuitenkaan lannistu eikä suostu antamaan miehelle mitään erityiskohtelua. Hän tekee parhaansa auttaakseen ja piristääkseen miestä. Kun hänelle sattumalta selviävät Willin todelliset suunnitelmat, alkaa epätoivoinen taistelu. Louisa haluaa näyttää, että elämä on elämisen arvoista. Päähenkilöiden välille kehittyy vähitellen romanssi, mutta mikään ei ole helppoa. Riittääkö rakkaus kääntämään Willin pään? Lou yrittää epätoivoisesti muuttaa Williä, mutta tarinan kuluessa hän käy itse läpi suurimman muutoksen.

Vaikeita asioita puidaan monen eri henkilön näkökulmasta, eivätkä asiat ole mustavalkoisia. Kuvaukset henkilökohtaisen avustajan työstä ovat mielenkiintoisia ja tuntuvat aidoilta. Lou yrittää epätoivoisesti järjestää Willille mielekästä tekemistä, mutta harvat paikat ovat tarpeeksi esteettömiä pyörätuolilla liikkuvalle. Tämä on varmasti todellisuutta monille.

Kirjaa voisi kuvailla melko lailla täydelliseksi chick litiksi: se on sopivan kevyttä ja sujuvaa luettavaa, mutta sisältöä ja tunnetta riittää paljon harlekiinikirjoja enemmän. Ensimmäisiltä sivuilta sain vaikutelman että kirja olisi jonkinlainen Fifty Shadesin ja Intouchables-leffan sekasikiö ja että Louisa olisi samanlainen avuton typykkä kuin Anastasia Steele, mutta näin ei onneksi ollut. Hän osoittautui aidon oloiseksi ja sisukkaaksi päähenkilöksi, ja kirjaan mahtuu myös paljon huumoria.

Kirjan jatko-osa Jos olisit tässä päätyy ehdottomasti lukulistalleni. Olisi nyt mukavaa nähdä myös elokuva, sillä Emilia Clarken roolisuoritusta on kovasti kehuttu.

Kirja pääsee mukaan Lukuhaasteeseen 2016 kategoriassa Kirjassa juhlitaan. 

Subjektiivinen tuomio: *****

Jojo Moyes
Kerro minulle jotain hyvää
487 sivua
Gummerus 2016

Osta kirja Adlibriksesta*

8 kommenttia
Kirjoittanut Sanna aiheesta Rakkaus