Kuukausi: tammikuu 2017

Unpopular Bookish Opinions -haaste

kirjaaukiEpäsuosittujen kirjallisten mielipiteiden haaste on kiertänyt viime vuonna kirjablogeissa. Myös minut on haastettu, kiitos Neverendingly! Tämä postaus on majaillut sen verran kauan pöytälaatikossa, että pistetään se nyt vihdoin ulos. Säännöt kuuluvat siis näin:

1. Linkitä haasteen antaja blogipostaukseesi. Lisää haasteen säännöt postaukseen.
2. Vastaa haasteen kysymyksiin.
3. Lähetä haaste vähintään kolmelle henkilölle ja linkitä heidän bloginsa postaukseesi.
4. Ilmoita haasteen saajille haasteesta ja linkitä heille postauksesi, jotta he tietävät mikä on homman nimi.

1. Kirja tai kirjasarja, josta kaikki muut pitävät, mutta sinä et?

Tämä oli vaikein kysymys koko haasteessa. Heitän nyt lopulta vastaukseksi Nobel-palkitun klassikon Sadan vuoden yksinäisyys, josta on Suomessakin otettu yli 20 painosta. Minun mielestäni se oli vain käsittämättömän tylsä, enkä saanut juonesta oikein mitään tolkkua. Kaiken lisäksi suurin piirtein joka toisella hahmolla oli sama nimi, että yritä siinä sitten ymmärtää jotain.

2. Kirja tai kirjasarja, josta sinä pidät, mutta kukaan muu ei pidä?

Twilight-sarja on auttamatta sopivaa lukemista tiettyyn mielentilaan. Harva aikuinen varmaan tykkää kyseisistä teoksista :D Toinen paheeni on kirjahyllyssäni majaileva Caroline Courtneyn kepeä harlekiinihömppäkirja Naamioitu rakastettu, jonka olen lukenut varmaan kymmenen kertaa.

3. Kolmiodraama, jossa päähenkilö päätyy yhteen sen kanssa, jonka et olisi halunnut?

Oopperan kummitus. Kirjan olen lukenut vain kerran, ja täytyy myöntää, että kummitus oli siinä aika pelottava sekopää. Mutta joka kerta katsoessani Phantom of the Opera -elokuvaa (2004) olen ehdottomasti sitä mieltä, että Gerard Butler eikun kummitus olisi ollut miljoona kertaa parempi valinta kuin tylsä Raoul.

4. Suosittu kirjagenre, josta et pidä tai josta haluaisit pitää, mutta et pysty:

Dekkarit. Näitä olen kokeillut lukea muutaman niin kotimaisena kuin ulkomaisenakin, mutta ei oikein nappaa. Kirsi kirjoittaa Kirjanurkassaan hyvin samaistuttavalla tavalla kotimaisten dekkareiden tasosta. Ehkä pitää jatkaa yrittämistä – varmasti niitä helmiäkin on. Ostin Akateemisen kirja-alesta Millennium-trilogian kun sitä on niin kovasti kehuttu, joten voisin kokeilla seuraavaksi sitä.

5. Pidetty, suosittu tai rakastettu hahmo, josta et pidä?

Sinuhe Egyptiläinen. Tätä oli vaikea keksiä, mutta lopulta tuli mieleen rakastettu Waltarin klassikko, joka meinasi lentää minulla seinään. Sinuhe oli ainakin kirjan alussa ihan tajuttoman raivostuttava hahmo. Jätin kirjan kesken siinä vaiheessa, kun epätoivoinen nuorimies hassasi kaiken omaisuutensa, koska Nefernefernefer oli vaan niiiiin ihana. Ehkä pitäisi yrittää lukemista uudelleen, josko hahmo vaikka kehittyisi tarinan myötä.

6. Kirjailija, josta monet pitävät, mutta sinä et?

Sofi Oksasen kirjat eivät oikein uppoa. Okei, olen lukenut ainoastaan Puhdistuksen, mutta tyyli eikä aihe ei valitettavasti iskenyt. Norma toisaalta kyllä kiinnostaisi, mutta en ole vielä saanut aikaiseksi lukea sitä.

7. Suosittu sarja, jonka lukemiseen sinulla ei ole mielenkiintoa?

Piti käydä selailemassa vähän kirjakaupan bestsellerien valikoimaa. Löytyihän sieltä heti jotain epäkiinnostavaa: Sophie Kinsellan Himoshoppaaja-sarja. En ole koskaan lukenut, ja ajatuskin puistattaa.

8. Kirja joka on huonompi kuin siitä tehty elokuva?

Tuulen viemää. Katsoin leffan taas jokin aika sitten, ja onhan se nyt aivan hemmetin laadukas elokuva kaikessa komeudessaan. Kirjan olen lukenut kerran, ja se oli muistaakseni vähän turhan pitkä ja puuduttava.

En nyt haasta enää ketään, napatkoon tästä blogiinsa ken tahtoo!

2 kommenttia
Kirjoittanut Sanna aiheesta Haasteet

Kirjailijavieras: Liliana Lento

Kirjailijavieras-sarjassa haastatellaan erilaisia kirjailijoita ja kysellään kaikenlaista kirjoista sekä kirjoittamisesta. 

Liliana Lento.

Hei! Kuka olet ja mitä olet kirjoittanut?
Olen Liliana Lento. Esikoisromaanini Dionnen tytöt ilmestyi alkukesällä 2016 Tornin kustantamana. Kirja yhdistelee fantasiaa ja chick littiä, ja vie lukijan kuvitteelliseen Fretannian maahan, keijujen, ihmisten ja menninkäisten yhteiskuntaan. Ennen Dionnen tyttöjä olen julkaissut muutaman novellin Ursula-lehdessä ja Kumman rakas -antologiassa.

Millainen koulutustausta sinulla on?
Opiskelen tällä hetkellä sosiaalityön maisteriopintoja ja valmistun ensi vuonna sosiaalityöntekijäksi.

Miten päädyit kirjailijaksi?
Silloin kun sain kustannussopimuksen, kirjoittaminen oli ollut rakas harrastukseni jo melkein 10 vuotta, tosin olin kirjoittanut aiemmin enimmäkseen novelleja. Kirjoittaminen on myös aina ollut minulle luonteva tapa ilmaista itseäni ja järjestellä ajatuksiani, ja päässäni olen sepitellyt tarinoita niin kauan kuin pystyn muistamaan.

Olin kuitenkin vuosia onnellinen pöytälaatikkokirjoittaja, ja minulta puuttui kirjan julkaisemiseen tarvittavaa rohkeutta. Vielä silloinkin kun kirjoitin Dionnen tyttöjen ensimmäistä versiota, ajattelin kirjoittavani sitä vain itselleni, korkeintaan muutaman ystävän luettavaksi. Tarina tuntui liian henkilökohtaiselta, jotta sille voisi antaa mahdollisuuden päästä periaatteessa kenen tahansa luettavaksi. Kuulostaa ehkä oudolta, sillä ei Dionnen tytöt ole mitenkään omaelämäkerrallinen. Mutta kun olen itse luonut tarinan maailman, pyöritellyt päässäni juonenkäänteitä, eläytynyt hahmojeni kohtaloihin…

Olin tuossa vaiheessa jo julkaissut muutaman novellin, mutta novellien kirjoittaminen ei tuntunut niin henkilökohtaiselta. Romaanikäsisten parissa tulee kuitenkin väistämättä vietettyä paljon pidempään aikaa.

Kun olin saanut vähän etäisyyttä tarinaan, eikä se enää ollut niin iholla kuin ensimmäisen version valmistuessa, päässäni alkoi pikku hiljaa itää ajatus, että jospa sittenkin tarjoaisin tätä kustantajille, ja jo muutaman vuoden elänyt hento haave kirjan julkaisemisesta versoi ja vahvistui.

Ehkä kyse oli myös tietynlaisesta sosiaalistumisesta, sillä olin kirjoittamisharrastukseni myötä tutustunut yhä useampaan vähintään esikoisromaaninsa julkaisseeseen ihmiseen. Joka tapauksessa minusta alkoi tuntua siltä, että Dionnen tytöt on sen arvoinen, että ainakin yrittäisin saada sen julkaistua.

Vaikka en siis voikaan sanoa haaveilleeni aina kirjailijuudesta, silti minusta tuntui kustannussopimuksen saadessani, että olen kulkenut vuosia, ehkä koko ikäni, tätä kohti.

Mistä saat ideat kirjaasi / kirjoihisi?
Olen saanut jonkin verran ideoita unista. Esimerkiksi erään Dionnen tyttöjen keskeisen henkilön, Florencen, tarina sai alkusysäyksensä unesta, joka jäi pyörimään päässäni, ja jota aloin kehitellä tarinallisemmaksi. Muuten ideoita tulee vaikka mistä: kirjoista, elokuvista, tv-sarjoista, uutisista, valokuvista, paikoista joissa olen käynyt ja toki myös oman elämäni tapahtumista ja kokemistani tunteista.

Kauanko kirjoitusprosessi kesti?
Ensimmäinen versio valmistui noin kymmenessä kuukaudessa. Sen jälkeen hioin käsistä vielä yli vuoden kuuden esilukijan palautteiden perusteella ennen kuin uskalsin tarjota sitä kustantajille. Sain eri ihmisiltä palautetta eri aikoina, ja välillä kului useampikin kuukausi, etten koskenut käsikseen ollenkaan, sitten palasin taas editoimaan sitä. Koska tiesin, ettei kustannuskynnyksen ylittäminen ole helppoa, minulla oli aika korkea kynnys päästää käsiksestä irti, todeta että nyt tämä on vihdoinkin tarpeeksi hyvä matkaan lähetettäväksi.

Miten sait kirjasi kustannettua? Oliko se vaikeaa?
Kustannussopimuksen saaminen kävi itse asiassa hieman odotettua helpommin tai ainakin nopeammin. Lähetin Dionnen tytöt kustantamokierrokselle heinäkuussa 2015. Olin kuullut, että kustantamoilla voi kestää tosi kauan vastata, joten olin henkisesti varautunut siihen, että saatan hyvinkin joutua odottelemaan vastauksia vuoden 2016 puolelle. Ja toki olin varautunut henkisesti myös siihen, ettei Dionnen tytöt välttämättä pääse kenenkään kustantajan seulasta läpi. Mutta sainkin myönteisen kustannuspäätöksen jo 2,5 kuukauden odotuksen jälkeen.

Kenestä kirjojesi henkilöstä pidät eniten ja miksi?
Kaikki Dionnen tyttöjen kuusi näkökulmahenkilöä ovat olleet omalla tavallaan tärkeitä, mutta Margotista on tullut minulle kaikkein läheisin hahmo.

Mikä on parasta kirjoittamisessa?
Ehkä se fiilis, kun tempaudun mukaan tarinani maailmaan ja hahmojeni elämään. Voin kokea suuria tunteita hahmojeni kanssa, ja samaan aikaan tunnen oloni niin hyväksi ja seesteiseksi.

Mikä on ikävintä kirjoittamisessa?
Uuden tarinan aloittaminen on minulle useimmiten vaikeaa. Keksin päivä toisensa jälkeen ties mitä tekosyitä, miksi en voi aloittaa kirjoittamista vielä tänään. Kirjoittaminen sujuu kyllä yleensä hyvin, kun pääsen vauhtiin, mutta tuo aloituskitka on ärsyttävä.

Onko kirjan julkaiseminen avannut uusia ovia tai mahdollisuuksia?
Se on tuonut uusia mukavia kokemuksia. Minulla on ollut kuluneen vuoden aikana neljä kirjailijaesiintymistä. Pääsin järjestämään julkkaribileet. Oli ihanaa huomata, miten iloisia ystäväni olivat puolestani, kun sain kustannussopimuksen ja myöhemmin kirjan ilmestyessä. On myös ollut mielenkiintoista nähdä omakohtaisesti kaikki ”käsiksestä oikeaksi kirjaksi” -prosessin vaiheet. Ja lukijapalautteiden saaminen vasta jännää onkin.

Oletko saanut kirjoistasi palautetta? Millaista?
Yleensä ottaen palaute on ollut ilahduttavan, hämmästyttävänkin hyvää. Erityisesti olen saanut kehuja sujuvasta kielestä.

Onko uusi kirja jo työn alla?
Dionnen tyttöjen itsenäinen jatko-osa on ollut työn alla jo pidemmän aikaa. Lisäksi olen ideoinut myös toista, eri maailmaan sijoittuvaa romaanikäsistä.

Oletko kirjoittanut jotain muuta kirjojen lisäksi?
Päiväkirjaa, Esikoiskirjailijan mietteitä -kirjailijablogia ja tällä hetkellä kirjoitan myös gradua.

Kuka on lempikirjailijasi?
Ainakin Johanna Sinisalo ja Marian Keyes.

Suosittele kolmea hyvää kirjaa!
Tämä onkin vaikea kysymys, hyviä kirjoja on niin paljon. Sanotaan nyt vaikka nämä: Marian Keyes: Hurmaava mies, Johanna Sinisalo: Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita, Richard Adams: Ruohometsän kansa.

Mitä haluaisit sanoa kirjailijaksi tahtoville blogin lukijoille?
Suosittelen pyytämään palautetta käsiksestä ennen kustantamokierrokselle lähettämistä, mielellään useammaltakin ihmiseltä. Kirjoittaja tulee väistämättä aika sokeaksi omalle tekstilleen. Minulle oli iso apu jokaisesta kuudesta esilukijastani, en olisi saanut hiottua Dionnen tyttöjä yhtä hyväksi ilman heitä.

Kiitos vastauksista!
Muutkin kirjailijat ovat tervetulleita Kirjailijavieraiksi! Mikäli haluat haastateltavaksi, ota yhteyttä.

Lähetä kommentti
Kirjoittanut Sanna aiheesta Kirjailijavieras

James Essinger: Adan algoritmi

— Ada oivaltaa sen ydinseikan, että analyyttinen kone ja Jacquard-kutomakone toimivat pohjimmiltaan samoin, ja niin hän tekee upean ja valtaisan käsitteellisen loikan, jonka perusteella hänet on katsottava tietokoneen esihistorian merkittäväksi hahmoksi – ja kiistatta sen johtavaksi naishahmoksi. Jakso osoittaa hänen ymmärtäneen täsmälleen, mikä tietokone on.

Löysin Vastapainon tuoreen kirjan Adan algoritmi syksyn 2016 kirjakatalogista, ja kävin saman tien varaamassa sen kirjastosta itselleni. Ada Lovelacen tarina ei ollut tuttu, ja alkoi kiinnostaa, miten 1800-luvun alussa elänyt nainen vaikutti digiajan alkamiseen.

James Essingerin teos kertoo Ada Lovelacen elämänvaiheista ja työstä perusteellisesti, mutta huumorilla höystettynä. Samalla tutustutaan myös moniin Adan elämän tärkeisiin hahmoihin. Essinger maalailee värikkäät kuvat henkilöiden luonteista eikä epäröi kommentoida heidän tekemisiään. Kirjan tyylistä tulee monessa kohdassa mieleen Jane Austenin kepeän ironinen tyyli, vaikka nyt onkin kyse todellisista historian henkiöistä.

Valitettavasti suurimmasta osasta asiakirjaa ei saa selvää: 1800-luvun alussa lukukelpoista käsialaa ei pidetty herrasmiehelle välttämättömänä ja Greig oli kaikin puolin herrasmies.

Kirja pohjustaa Adan tarinaa kertomalla ensin hänen isovanhemmistaan ja vanhemmistaan. Ada Lovelacen isä oli kuuluisa runoilija lordi Byron, joka muun muassa petti vaimoaan siskopuolensa kanssa ja jätti jälkeensä raskaat velat. Äiti lady Annabelle oli alkuun arka nuori nainen, mutta tästä kasvoi Adan elämää vahvasti ohjaileva, määrätietoinen nainen. Estääkseen liiallisen mielikuvituksen (jota pahamaineinen runoilijaisä edusti), lady Byron ohjasi tyttärensä päättäväisesti matematiikan pariin. Ada saikin kattavan koulutuksen, mutta ei päässyt toteuttamaan taipumuksiaan koskaan kunnolla, koska sattui olemaan nainen.

Hänen [Adan ystävän, matemaatikko Mary Somervillen] isänsä uskoi – tuohon aikaan tällainen ei ollut epätavallista – että ’abstraktin ajattelun aiheuttama rasitus vahingoittaisi naisen haurasta ruumiinrakennetta’.

Parikymppisenä Ada tutustui kuitenkin matemaatikko Charles Babbageen, jota pidetään varhaisen tietokoneen keksijänä. Heidän välilleen kehittyi ystävyys ja he tekivät paljon yhteistyötä. Kirja osoittaa, kuinka suuri vaikutus Adalla oli Babbagen työhön, vaikka Babbage itse suhtautuikin Adaan usein alentuvasti omana ”tulkitsijanaan”.

Ada muun muassa käänsi Babbagen suunnittelemasta analyyttisesta koneesta kirjoitetun artikkelin ranskasta englanniksi, ja lisäsi siihen omat huomautuksensa, jotka olivat kolme kertaa pidemmät kuin alkuperäinen artikkeli. Yksi huomautuksista on niin monimutkainen algoritmi, että sitä pidetään maailman ensimmäisenä tietokoneohjelmana. Adan mukaan on myöhemmin nimetty ohjelmointikieli.

Adan algoritmi on kiinnostava ja nopealukuinen kirja, jonka luin yhdessä vuorokaudessa (olosuhteiden pakosta – varattua kirjaa ei saanut uusia). Essingerillä on ollut käytössään runsaasti lähdemateriaalia ja kirjeitä, ja välillä jopa ihmetyttää kuinka tarkasti hän pystyy kuvaamaan 150 vuotta sitten eläneen elämänvaiheet. Kirja on paitsi viihdyttävä tietokirja, myös kiinnostava katsaus varhaisen tietokoneen historiaan.

Luin kirjan vuoden 2016 puolella, joten tämä teos ei pääse lukuhaasteeseen 2017 mukaan.

Subjektiivinen tuomio: ****

James Essinger
Adan algoritmi – Kuinka lordi Byronin tytär Ada Lovelace käynnisti digiajan
Vastapaino 2016
310 sivua

Osta kirja Adlibriksesta*

Lähetä kommentti
Kirjoittanut Sanna aiheesta Elämäkerrat

Minna Rytisalo: Lempi

Lakanoita vaihtaessaan hän vain sanoi, mistään mitään tietämättä, papereitani luettuaan, että pianhan löytäisin uuden. Uuden minkä? Uuden sinut? Hänkö sinuksi kuvitteli alkavansa? Sellaista ei ole, toista sinunlaistasi, Lempi.

Lempiä hehkutettiin kirjablogissa jos toisessakin viime syksynä, ja luin sen nyt itsekin. Kun sain aloitettua, hotkaisin parisataasivuisen kirjan kevyesti parissa illassa. Lempi oli aika erilainen kuin odotin, ja todella vaikuttava lukukokemus.

Kirjan päähenkilö on nuori kauppiaantytär Lempi, joka muuttaa pienelle Pursuojan tilalle Viljamille vaimoksi. Hän ei kuitenkaan pääse itse lainkaan ääneen, vaan häntä kuvataan koko romaanin ajan kolmen muun henkilön kautta. Kirja alkaa aputyttö Ellin lähettämillä kirjeillä, joissa hän kertoo Lempin lähteneen kotoa sillä aikaa kun Viljami oli rintamalla.

Tästä seuraavia tapahtumia, yhden perheen tragediaa, aletaan keriä auki ensin Viljamin, sitten Ellin ja lopuksi Lempin kaksoissisaren Siskon näkökulmasta. Takaumat ja muistot kulkevat mukana sujuvasti ja vuorottelevat nykyhetken kanssa. Jokaisella henkilöllä on omanlaisensa ääni, ja lukija pääsee syvälle heidän ajatuksiinsa.

Kirjaa kuvataan takakannessa näin: ”herkkyydessään väkevässä romaanissa on voimakas jännite ensimmäiseltä sivulta viimeiselle”, ja se pitää hienosti paikkansa. Mielikuva Lempistä henkilönä muuttuu sen mukaan, kuka on äänessä. Lukiessa vuorottelivat monenlaiset tunteet: haikeus, myötätunto, hämmästys, näin muutamia mainitakseni.

Varsinkin Viljamin kerronta on hengästyttävää luettavaa, lähes tajunnanvirtaa, mutta silti helppoa seurata. Lempihahmokseni muodostui kuitenkin järkevä Sisko, joka vetää tarinan langat lopulta yhteen. Lempi on lyhyesti sanottuna hyvä kirja, joka tekee surulliseksi. Kieli on hurjan kaunista, ja ohueen kirjaan mahtuu paljon. Erityisesti esikoisromaaniksi teos on vaikuttava.

Lempi on myös ensimmäinen vuonna 2017 lukemani kirja, joten se saa kunnian aloittaa Helmetin lukuhaasteen. Kirja olisi sopinut moneenkin haasteen kohtaan, mutta valitsin sille kategorian Kirjan nimessä on tunne.

Läksy oli kauhistuttava: koskaan toista ihmistä ei näe kokonaisena. En ole varma, tajuanko sitä vieläkään.

Subjektiivinen tuomio: *****

Osta kirja Adlibriksesta*

Minna Rytisalo
Lempi
Gummerus 2016
234 sivua

2 kommenttia
Kirjoittanut Sanna aiheesta Historiallinen

Järvi & Tammi (toim.): Maito tappaa ja muita outoja tiedeuutisia

maito_tappaaYksittäinen tutkimus tuottaa harvoin käänteentekeviä tuloksia, ja tutkijalle saattaa tulla kiusaus ”hieman” korostaa jonkin yksittäisen löydöksen merkitystä. Sitten ketjun seuraavat lenkit haistavat uutisen ja tarttuvat syöttiin: ensin tiedottaja nostaa liioitellun tuloksen mediatiedotteen kärjeksi ja sitten toimittaja tekee tiedotteen pohjalta uutisen, jolle toimitussihteeri kenties vielä muotoilee myyvän klikkiotsikon. Uutisankka on syntynyt.

Maito tappaa ja muita tiedeuutisia osui silmääni viime vuonna Vastapainon syksyn kirjatarjonnasta, ja pyysin teoksesta arvostelukappaleen. Nuoruuden unelma-ammattini oli toimittaja, ja olen alkanut kiinnittää yhä enemmän huomiota klikkiotsikointiin, kaikenlaisista tutkimuksista ja ”tutkimuksista” kertovaan uutisointiin ja juttujen todenmukaisuuteen. Tämä oli siis erittäin mielenkiintoinen kirja tähän kohtaan.

Kirja koostuu useiden kokeneiden tiedetoimittajien artikkeleista, jotka käsittelevät tiedeviestintää kukin vähän eri näkökulmasta. Kirjoittajien blogeista olen seurannut jo aiemmin Anja Nysténin Kemikaalikimaraa ja Reijo Laatikaisen Pronutritionist-blogia. Mainioita, kiihkottomia ja informatiivisia julkaisuja molemmat. Tiina Raevaaraa olen ollut ohimennen kuuntelemassa mm.  Turun kirjamessuilla, jossa hän oli mukana tiedeuutisia käsittelevässä paneelissa.

Maito tappaa alkaa muutamalla yleisellä artikkelilla, jossa johdatellaan aiheeseen ja pohditaan tiedeuutisoinnin viihteellistymistä. Käsitellyksi tulee muun muassa tasapainoharha, eli esimerkiksi se että otetaan asiantuntijaksi yksittäinen karismaattinen henkilö, jolla on täysin päinvastainen näkemys kuin tiedeyhteisöllä. Näin saadaan luotua illuusio siitä, että vastakkain ovat kaksi samanarvoista mielipidettä, vaikka toinen olisi tiedettä ja toinen mutua.

Kiinnostavimmat jutut löysin kirjan keskivaiheita. Reijo Laatikainen kirjoittaa ravintoon liittyvistä tutkimuksista, Anja Nystén myrkyllisistä aineista ja niiden todellisista riskeistä ja Jarmo Korteniemi avaruusaiheisita uutisista ja niiden jatkuvista virheistä.

Teuvo Peltoniemi käy läpi Fukushiman ydinvoimalaonnettomuuden käsittelyä mediassa ja Tiina Raevaara kirjoittaa tiedeuutisista vihajulkaisuissa kuten Magneettimediassa ja MV-lehdessä. Kirjan loppupuolelta löytyy myös vähän irrallisen oloinen artikkeli Heurekan mielenterveysaiheisen näyttelyn rakentamisesta, mutta sekin oli mielenkiintoista luettavaa.

Erityisesti Korteniemen avaruusartikkeli ja Peltoniemen juttu Fukushimasta herättelivät ajattelemaan. Korteniemi oli kerännyt artikkelinsa täyteen suomalaismedioiden avaruusuutisissa esiintyneitä virheitä. Hän kysyy, katsottaisiinko vaikka talouden tai urheilun uutisoinnissa sormien läpi jatkuvia vääriä termejä ja suoranaisia virheitä. Tuskin! Tekisi mieli lainata tähän koko luku: iso osa jutuista sai nauramaan ääneen ja loput aiheuttivat facepalm-reaktion.

”Artikkelissa ’Nasa bongasi tuoreen kraatterin – Mars onkin sininen planeetta’ (T&T 6.2.2014) kauniin tuoreen kraatterin kerrotaan yllättäen paljastavan punaisen pintamaan alta ’sinistä kiviainesta’. Seuraavana päivänä jutun loppuun oli lisätty lause ’julkaistua kuvaa on returoistu’ [sic]. Kuva on tosiaankin voimakkaasti muokattu väärävärikuva ja ihmissilmin maisema olisi kaikin puolin punertava. Sinisyys ei ole todellista muutoin kuin kuvassa, eikä otsikko pidä paikkaansa.”

Peltoniemi puolestaan kuvasi artikkelissaan Fukushiman ydinvoimalaonnettomuuden 2011 aiheuttamaa uutiskohua. Siinä missä paikan päällä Japanissa ihmiset olivat rauhallisia eikä säteilyvaaraakaan ollut suoja-alueiden ulkopuolella, ulkomaiset mediat alkoivat revitellä otsikoita paniikista ja ihmisten joukkopaosta.

Varsinainen megakatastrofi eli maanjäristyksen ja tsunamin 16 000 ihmisuhria sekä valtavat taloudelliset menetykset joutuivat kuitenkin mediassa hetkessä sivuosaan, kun Fukushiman ydinvoimalasta alkoi tulla uutisia, joissa esiintyi sana säteily.

Suomessa esimerkiksi MTV3 uutisoi onnettomuuden jälkeen otsikolla ”MTV3:n toimittaja Japanissa: Täällä on todellakin pian kuoleman vaara.” Juttu poiki neljä kantelua Julkisen sanan neuvostolle, ja useat japaninsuomalaiset kommentoivat uutista. ”Maikkari ihan tosissaan uutisoi, että Tokiossa on nyt vaarallista olla kun säteilyarvot ovat nelinkertaiset! Silti se olisi vähemmän kuin luonnon taustasäteily Suomessa monin paikoin.

Syksyllä 2016 ilmestynyt kirja on edelleen erittäin ajankohtainen ja hyödyllistä luettavaa kaikille tiedeviestinnästä ja mediakritiikistä kiinnostuneille. Kaikkea uutisointia ei kannata ottaa todesta, vaikka se julkaistaisiinkin luotettavassa mediassa. Monet jutuista ovat muualta kopioituja tai ulkomaisista julkaisuista suoraan käännettyjä ilman mietintää, onko juttu lainkaan relevantti. Vai pitäisikö suomalaisia Viagran käyttäjiä varoittaa vesijohtoveden vaaroista (Kauppalehti 18.6.2015), koska Yhdysvalloissa Ohion Columbuksessa vedessä on normaalia enemmän nitraattia?

Monessa kohdassa kuitenkin muistutetaan, että huono tiedeviestintä on monen tekijän summa. Toimittajia on helppo syyttää toheloinnista, mutta he eivät ole läheskään aina syyllisiä. Usein homma lähtee lapasesta jo siinä vaiheessa, kun tutkimuksesta laaditaan tiedotetta ja tuloksia halutaan pikkuisen liioitella. Hyvällä journalismilla on siis edelleen paikkansa, ja lähdekritiikki on tarpeen lukijoillekin.

Luin ja bloggasin kirjasta vuoden 2016 puolella, joten en laita sitä vielä vuoden 2017 lukuhaasteeseen.

Subjektiivinen tuomio: ****

Maito tappaa ja muita outoja tiedeuutisia
Toimittaneet Ulla Järvi & Tuukka Tammi
Vastapaino 2016
216 sivua

Osta kirja Adlibriksesta*

Tässä vielä kiinnostuneille Reijo Laatikaisen esitys erityisesti hänen aiheeseensa ravintotutkimukseen liittyen:

Lähetä kommentti
Kirjoittanut Sanna aiheesta Tiede