Anu Kuusenoksa: Prinssi jolla ei ollut sydäntä

Oli yö. Liikkellä oli hirviöitä. Siinä, mihin pellot päättyivät, alkoi metsä. Se oli synkkä metsä. Synkkä tavalla kuten metsillä oli tapana olla. Metsässä oli alkukantaista uhkaa.”

Yleensä otan vain harvoin luettavaksi omakustanteita tai pikkukustantamoiden teoksia. Kesällä tein kuitenkin kotimaisen vampyyriromaanin kanssa poikkeuksen, kun Scarabe kustannus tarjosi arvostelukappaletta. Scarabe on fantasiaan ja kauhuun keskittyvä pienkustantamo, ja Prinssi jolla ei ollut sydäntä on Anu Kuusenoksan esikoisromaani.

Yksi syy lukupinoon lisäämiselle oli hieno kansi, joka paljastui googlaamisella Antti Tahvanaisen opinnäytetyöksi (varo, oppari spoilaa kirjan juonta). Kansi osoittautui lopulta pikemminkin kirjan taustatarinaan kuin itse juoneen liittyväksi, mutta yhtä kaikki se on tyylikäs.

Prinssi jolla ei ollut sydäntä kertoo pääasiassa Aurora-nimisen tytön tarinan. Aurora asuu eristyksissä metsämökissä väkivaltaisen isänsä kanssa, ja elää melkoisen kurjaa elämää. Tarina alkaa yöstä, jolloin mökkiin ja nuoren Auroran elämään ilmestyy yllättäen pakomatkalla oleva vampyyri nimeltä Judas.

Erinäisten sattumusten kautta Aurora päätyy Judaksen mukana tämän kotimaahan, jossa hän ajautuu ikivanhojen vampyyrisukujen välisiin kiemuroihin. Judas on kaltaistensa keskuudessa mysteeri, vampyyri ilman luojaa, mikä aiheuttaa kitkaa vampyyrien välille. Kirjassa esitellään niin hyviä kuin pahojakin vampyyreja, sekä käydään verilinjojen välistä valtataistelua.

Tiivistä, näytä, älä selitä

Haluaisin kovasti pitää tästä kirjasta, onhan se kotimainen, pienen kustantamon tuottama ja esikoiskirja. Kirjassa on paljon hyviä ajatuksia ja juonenlankoja vampyyrien verilinjoista, historiasta ja keskinäisistä suhteista, mutta käytännön toteutus jää kuitenkin kömpelöksi.

Tärkeimpänä kirja olisi hyötynyt reippaasta tiivistyksestä – viidestä ja puolesta sadasta sivusta kuoriutuisi vetävä 300-sivuinen paketti, jos ylenmääräiset ympäristön kuvaukset (kirjan alussa kuvataan kolme sivua metsää, jossa Aurora juoksee) poistaisi, eikä henkilöiden taustatarinoita, motiiveja  ja ajatuksia selittäisi lukijalle juurta jaksain.

”Näytä, älä selitä”, annetaan usein ohjeena kirjoittajalle. Se toimisi myös Prinssin kanssa – kirja selittää kaiken auki niin tyhjentävästi, että turhauduin. En välittäisi lukea puolen sivun verran kuvausta siitä, miten hyvältä Auroran rinnat näyttävät juhlamekossa, tai miten Judas liikkui nopeasti. Lukijan kykyä täyttää puuttuvat aukot ei kannata aliarvioida.

Judas siirtyi tytön vierelle nopeasti. Hänelle se oli muutama, ripeä sarja lihasliikkeitä. Tyttö ei nähnyt hänen liikkumistaan, koska hän liikkui niin nopeasti, ettei ihmissilmä kyennyt erottamaan liikettä. Kyse oli fysiikan laeista. Ihmisten lait eivät koskeneet Judasta, sillä hän ei ollut ihminen. Hänen kehossaan tapahtuvat asiat tapahtuivat samalla tavalla kuin ihmisilläkin, mutta niitä eivät rajoittaneet samat lainalaisuudet. Jos vertailu olisi tehty koneiden kautta, niin ihminen olisi tavallinen henkilöauto ja Judas hävittäjä, jonka suorituskyvyllä ei ole rajoja. Eli hän oli hieman pidemmälle kehitelty versio ihmisestä.

Kerronta on sikäli epätasaista, että selitystä ja runsasta ympäristökuvausta on paljon nimenomaan alussa. Myöhemmin toimintaan tulee kaivattua vauhtia. Jäin kaipaamaan selkeää rytmiä, kun nyt juoni poukkoilee vähän miten sattuu. Muutaman päivän pituiseen ajanjaksoon käytetään alussa sata sivua, ja yhtäkkiä hypätään ajassa kuusi vuotta eteenpäin yhdessä kappaleessa.

Tunnustan, että jaksoin lukea kirjasta kaiken vain sivulle 250 asti, minkä jälkeen aloin hyppelehtiä ja luin vain kiinnostavat kohdat sekä lopun. Viimeiset pari-kolmekymmentä sivua vauhdikasta loppuratkaisua ovat selkeästi kirjan paras osio.

Romanssit, henkilökemia ja hahmot

Tarinan aikana Auroralla on parikin romanssia. Suhteet jäävät kuitenkin tyhjiksi, vaikka kaikkitietävä kertoja niitä koettaakin selittää. Aitoa kemiaa henkilöiden välille ei synny. Miksi nämä hahmot rakastuvat toisiinsa? Mitä yhteistä heillä on, muuta kuin hyrräävät hormonit?

Twilight-Bellan ja Edwardin söpöilyä tulee ikävä, kun Aurora pui ollako-vai-eikö-olla -suhdedraamaansa 2500-vuotiaan vampyyrin kanssa. Sen kerran kun kyseinen vampyyri sitten avautuu omasta tarinastaan, Aurora ei jaksa edes kuunnella vaan ajattelee lähinnä kuumia sänkypuuhia.

Hahmot jäävät yksiulotteisiksi, vaikka taustatarinoita kerrotaankin. Mieluummin näkisin, miten Auroran traumaattinen tausta vaikuttaa hänen luonteeseensa ja toimiinsa kirjassa (nyt ei mitenkään), kuin luen sivujen pituisia takaumia.

Hyvä puoli on, että vaikka kirjassa on laaja hahmokavalkadi, henkilöt eivät missään vaiheessa mene pahasti sekaisin. Myös miljööt ovat kauniita, ja mielessä on helppo nähdä mahtava kartano pienine yksityiskohtineen. En tosin ymmärrä, miksei maita, kieliä tai kansallisuuksia mainita kirjassa nimeltä. ”Judaksen äidinkieli” vielä menee, mutta ”hän oli kotoisin maasta, jonka lipussa on nouseva aurinko” -tyyppiset ilmaisut menevät jo kikkailuksi. Lukija huutaa mielessään ”Japanista! SE ON JAPANI!”.

Kustantamon roolista

Kaiken kaikkiaan herää kysymys kustantamon roolista. Miksi kirjaa ei ole toimitettu kunnolla?  Alkupuolella silmään pistävät sekavat viittaussuhteet ja väärät pronominit, loppupuolella on ihan kunnon kirjoitusvirheitäkin, väärin kirjoitettuja yhdyssanoja, puuttuvia pilkkuja ja lainausmerkkejä. Kun kyseessä on kustantamon julkaisema teos, vähimmäistaso mielestäni on, että käsikirjoituksen kieliasu viilataan kuntoon.

Vaikka ajatus on hyvä, toimittamaton muoto siis haittaa lukukokemusta – siksi kaksi tähteä ja näin pitkä arvio. Ammattitaitoisen kustannustoimittajan käsissä ja riuskalla otteella kirjasta olisi varmasti saanut kelpo fantasiapaketin.

Kirja pääsee mukaan lukuhaasteeseen 2017 kategoriassa Esikoisteos.

Subjektiivinen tuomio: **

Anu Kuusenoksa
Prinssi jolla ei ollut sydäntä
Scarabe kustannus 2017
541 sivua

PS. Ajattelin laittaa tähän tavanomaisen Adlibriksen mainoslinkin (täältä löytyy*), mutta kirja maksaakin 44 euroa, hui! Suomalaisen verkkokaupassa 53 euroa. Mistähän noin huikea hinta? Kustantamolla ei ole myöskään omaa verkkokauppaa, josta kirjaa saisi.

Jaa postaus:
7 kommenttia

7 comments

Anu Kuusenoksa

Kiitos arvostelustasi ja erityisesti Antti Tahvanaisen toteuttamien kansien mainostamisesta. Antti ansaitsee kaikki kehut. Minulle oli mielenkiintoinen kokemus huomata se, miten yksilöllisesti eri ihmiset kokevat kirjan tapahtumat. Sinäkin olit löytänyt kirjan tarinasta käänteitä, joita sinne en ollut tietääkseni kirjoittanut. Hyvää jatkoa blogillesi.

Kiitos kommentista!
Nyt olen utelias, mitä käänteitä tarkoitat?

Mielenkiintoinen arvio! Toisaalta lukisin mielelläni tämän kirjan, mutta toisaalta… Mainitsemani epäkohdat ovat juuri niitä, jotka saavat minut lukijana jättämään kirjan kesken. Kansi on tosiaankin upea, suomalaista (nais)kirjallisuutta tekisi mieli tukea, mutta en pääse yli siitä ettei kustantamo ole hoitanut tehtäväänsä kunnolla. Ei voi vain pukata ulos tekstiä kansissa mahdollisimman nopealla aikataululla, vaan on sekä kirjoittajan että kustantajan etu että teksti hiotaan parhaaseen mahdolliseen muotoonsa. Tämä tuo plussaa sekä kirjailijalle että kustantajalle. Lisäksi nimet vaikuttavat kliseisiltä, mihin kustantamo olisi myös voinut puuttua. En siis moiti kirjailijaa, joka tekee niin hyvää työtä kuin mahdollista, vaan kustantamoa, joka ei syystä tai toisesta ole hoitanut omaa osuuttaan sopimuksesta.

Kiitos! Teksti vähän venähti kun innostuin ruotimaan yksityiskohtia.
Samaa mieltä – en ymmärrä kustantamon kaupallista logiikkaa siinä, että julkaistaan kehnosti toimitettu kirja, jonka hinta verkkokaupoissa on 40-50 euron luokkaa. Kurja juttu ennen kaikkea kirjailijalle.

Mikko Repolainen

Moro. Scarabe Kustannus on aloitteleva kustantamo, joka toimii käytännössä kokonaan yhden ihmisen varassa. Tämä seikka selittänee pitkälti em. kömmähdyksiä. Tällä hetkellä kyseinen kustantamo ei käsittääkseni julkaise mitään. Ehkä joskus tulevaisuudessa Scarabella on ihan oikea kustannustoimittaja palkkalistoillaan, ja toiminta on muutenkin ammattimaisempaa. Mutta ei tämä suinkaan ole ainoa pienkustantamo, joka on suoltanut kirjoja maailmalle puutteellisella kieliasun tarkastamisella, ilman huolellista oikolukua jne. Eikä sekään ole välttämättä tae hyvästä romaanista, että sen on julkaissut iso ja tunnettu kustantaja. Jokin aika sitten löysin luvattoman paljon räikeitä asia- ja painovirheitä mm. Heikki Turusen kahdesta uusimmasta romaanista, vaikka ne oli WSOY:n julkaisemia kirjoja. Ehkä juuri siksi pienkustantamojen pitäisi satsata kirjojen laatuun? Se kun voi olla ainoa keino erottua isompien nimien keskeltä?

Moi, kiitos kommentista! Jep, näinhän se on. Iso kustantamo ei välttämättä tarkoita automaattisesti laadukasta kirjaa, ja pienkustantamoitakin on monenlaisia.

Pienkustantamoiden pitäisi markkinoinnin ohella satsata nimenomaan laatuun (kustannustoimittajan palveluitakin voi ostaa, ei tarvitse palkata omaa). Jos tuote ei lähtökohtaisesti ole kunnossa, siitä on hankala ponnistaa menestykseen.

Mikko Repolainen

Heh… Julkaisin itse kaksi ensimmäistä kirjaani Scaraben leivissä, ja siksi tiedän, mistä puhun. En saanut itse niihin käytännössä minkäänlaista kustannustoimittamista, mutta kai sitten itse osasin kirjojeni kieliasun sen verran hyvin tarkastaa, ettei kukaan ole moittinut kirjojeni kielellistä puolta. Muutoin niitä on kenties moitittu, mutta ei kielensä vuoksi. No, kolmannen kirjani sitten kustansi eräs toinen pienkustantamo. Sekään firma ei puuttunut teksteihin millään tavalla, mutta kun kierrätin kässärin ensin Nuoren Voiman Liiton arvostelupalvelussa, sain sitten tärkeitä vinkkejä ja ehdotuksia lopullisen kässärin muokkaamiseen. Tämä on todellisuutta pienkustantamoissa, ja tahdoin vain jakaa tämän teidän kanssa. En ole itse Anu Kuusenoksan kirjaa lukenut, enkä osaa siitä sen vuoksi mitään sanoa. Mutta toivottavasti nämä kommenttini vähän valaisevat teille, missä mennään varmaan aika monessakin yhden tai kahden hengen muodostamassa firmassa. Seuraavan kirjani julkaisee Mediapinta… Sitä firmaa ei käsittääkseni paljon arvosteta ns. paremmissa piireissä. Mutta väliäkö tuolla…

Vastaa