Kuukausi: toukokuu 2018

Kirjailijavieras: Heidi Viherjuuri

Kirjailijavieras-sarjassa haastatellaan erilaisia kirjailijoita ja kysellään kaikenlaista kirjoista sekä kirjoittamisesta. 

Hei! Kuka olet ja mitä olet kirjoittanut?
Olen Heidi Viherjuuri. Kirjailijanurani alkoi viime syksynä, kun Hilja-lastenromaanisarjani ensimmäinen osa ilmestyi.

Millainen koulutustausta sinulla on?
Olen äidinkielenopettaja. Opiskelin aikoinaan Turun yliopistossa ja kahmin sivuaineiksi niin yleistä kirjallisuustiedettä, historiaa kuin mediatutkimustakin. Silloin en vielä rohjennut aloittaa luovan kirjoittamisen opintoja.

Miten päädyit kirjailijaksi?
Muutin Saksaan vuonna 2010, minkä jälkeen minulla oli enemmän vapaa-aikaa kuin lukion äidinkielenopettajana Suomessa. Aloin tehdä juttuja suomalaisiin sanomalehtiin, kirjoittaa blogia ja kirja-arvosteluja ja tehdä luovan kirjoittamisen verkkokursseja. Vuonna 2015 päivätyöni muuttui puolipäiväiseksi, mikä avasi mahdollisuuden alkaa panostaa kirjoittamiseen kunnolla.

Mistä saat ideat kirjoihisi?
Hilja-sarja peilautuu omaan lapsuuteeni hämäläisellä maaseudulla. Se oli turvallinen ja idyllinenkin maailma, sillä lapset saivat kulkea vapaasti, kunhan joku tiesi, missä menimme. Olen myöhemmin ymmärtänyt, miten onnellinen lapsuus minulla oli, ja halusin työstää iloisen lastenkirjan tuon mielenmaiseman pohjalta.

Kauanko kirjoitusprosessi kesti?
Kirjoitin ensimmäistä osaa noin vuoden. Aloitin sen kirjoittamisen verkkokurssilla, mutta ensin tein vain yksittäisiä tarinoita enkä edes ajatellut kirjaa. Jossain vaiheessa löin luvut yhteen ja aloin työstää kokonaisuutta. Lähetin käsikirjoituksen kustantamoon vuosi sen aloittamisen jälkeen, ja itse kustannusprosessissa kului vielä toinen vuosi. Sarjan toinen osa syntyi ensimmäisen osan julkaisua odotellessa.

Miten sait kirjasi kustannettua? Oliko se vaikeaa?
Lähetin käsikirjoitukseni kahdeksaan kustantamoon, joista kaksi ilmoitti kiinnostuksestaan heti. Minulle tarjottiin kustannussopimusta vain kuusi viikkoa tekstin lähettämisen jälkeen, ja melkein hävetti, että kaikki sujui niin nopeasti ja ”helposti”, sillä huhut kertovat, että kustannussopimusten saaminen on todella vaikeaa. Kustannussopimus on lopulta monen asian summa, sillä hyvätkään tekstit eivät välttämättä päädy julkaisuun. Kyseiselle käsikirjoitukselle täytyy olla kustantamossa tarve ja tilausta, ja tietysti sen pitää miellyttää ihmisiä, jotka sopimuksista päättävät. Tarvitaan myös oikea ajoitus ja paljon tuuria.

Kenestä kirjojesi henkilöstä pidät eniten ja miksi?
Pidän sarjani päähenkilöstä, joka on reipas ja suorasukainen 7-vuotias poikatyttö. Hän on eräänlainen alter egoni, vaikka onkin paljon rohkeampi kuin minä. Suosikkejani ovat myös kolme naapurinrouvaa, jotka laittavat tuulemaan ja saavat asiat rullaamaan.

Mikä on parasta kirjoittamisessa?
Se, että uppoaa johonkin niin, ettei huomaa, kun aika kuluu ja päivänvalo vaihtuu ikkunan takana. Parasta on keksimisen riemu, sanoilla leikittely ja se, kun tarina nytkähtää eteenpäin.

Mikä on ikävintä kirjoittamisessa?
Huhut inspiraatiosta voi unohtaa: kirjoittaminen on työtä, joka vaatii paljon niin istumalihaksilta kuin keskittymiskyvyltäkin. Sosiaalista elämää on rajoitettava, jotta ajatuksilla on tilaa kulkea. Sekin on hyväksyttävä, että joinain päivinä ei vain kulje, vaikka miten yrittäisi.

Miten perheesi ja tuttavasi suhtautuivat kirjoittamiseesi?
Erittäin kannustavasti. Mieheni ei valitettavasti ymmärrä tarpeeksi suomea voidakseen lukea kirjojani, mutta on hyvää vastapainoa, että vierellä on ihminen, joka tukee mutta on etäällä kirjoittamisesta. Pikkusiskoni on kuvataiteilija, joten lähipiirini on tottunut seuraamaan taiteilijaelämää siihen kuuluvine iloineen ja suruineen.

Onko kirjan julkaiseminen avannut uusia ovia tai mahdollisuuksia?
Kirjan julkaiseminen on avannut elämään aivan uusia perspektiivejä. Aina välillä kriiseilen sitä, että minun on lähes mahdotonta saada koulutustaustaani vastaavaa vakinaista virkaa täällä Saksassa. Tällä hetkellä se tuntuu täysin tarpeettomalta, koska nykyinen elämäntilanteeni mahdollistaa kirjoittamisen täydellisesti.

Oletko saanut kirjoistasi palautetta? Millaista?
Vähän aikaa sitten kuulin, että Seikkailu kutsuu Hilja -kirjaa oli luettu iltasaduksi 6-vuotiaalle. Hän oli saanut lukiessa sellaisen naurukohtauksen, että oli rauhoituttuaan pyytänyt vaihtamaan kirjaa, koska tarina oli liian hauska iltasaduksi. Olen saanut piirustuksia lapsilta ja kommentteja aikuisilta, miten Hiljan tarina piristää sellaisina päivinä, kun mikään ei suju.

Onko uusi kirja jo työn alla?
Kyllä. Hiljan kolmas osa julkaistaan helmikuussa 2019 ja käsikirjoituksen ensimmäinen versio alkaa olla loppusuoralla.

Kuka on lempikirjailijasi?
Heitä on monia, sillä yksi ihastuttaa soljuvan kielen, toinen tarinan ja kolmas mielenkiintoisen romaanirakenteen takia.

Suosittele kolmea hyvää kirjaa!
Virginia Woolfin Majakka, John Irwingin Kaikki isäni hotellit ja Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo ovat teoksia, joihin palaan aina uudelleen.

Mitä haluaisit sanoa kirjailijaksi tahtoville blogin lukijoille?
Uskalla unelmoida ja työskentele tavoitteellisesti mutta muista, että elämässä on muutakin. Kirjoittajan polut ja kustannussopimukseen johtavat reitit ovat harvoin suoria ja mutkattomia eikä julkaisemaan päätyminen aukaise taivaanportteja. Kirjoittamisen synnyttämä ilo ja sisäinen rauha ovat tärkeintä, ja niihin sisältyy kirjoittamisen suurin merkitys, sillä julkaiseminen on lopulta jopa toissijainen asia. Olisin ollut iloinen, jos joku olisi varoittanut minua etukäteen niistä tunteiden vuoristoradoista, joita julkaisemiseen ja kirjailijanuraan liittyy ja joille olen itseni nyt altistanut. Helpommallakin voisi elämässä päästä.

Jos palo julkaisemiseen on kuitenkin kova, omaan työhön on syytä asennoitua realistisesti ja kurinalaisesti. Kursseista ja erilaisista kirjoittajayhteisöistä on apua niin palautteen kuin kannustuksenkin kannalta. Oma kunnioitukseni kirjailijoita ja heidän synnyttämäänsä hienoa tekstiä kohtaan on vain kasvanut, mitä syvemmälle kirjoittamisen maailmaan uppoan ja mitä paremmin ymmärrän sen vaatiman työmäärän ja tunnelatauksen.

Kiitos vastauksista!
Mikäli olet kirjailija, kirjabloggaaja tai kirja-alan ammattilainen ja haluat haastateltavaksi, ota yhteyttä.

Lähetä kommentti
Kirjoittanut Sanna aiheesta Kirjailijavieras

Lukevatko äidit miesten kirjoittamia kirjoja?

Tein viime isänpäivän alla epätieteellisen tutkimuspostauksen isille mainostettavista kirjoista. Lupasin tehdä saman äitienpäivän kirjatarjonnasta.

Suurten kustantamoiden somemainonnassa mainostettiin syksyllä pienen otokseni perusteella isille pelkästään miesten kirjoittamia kirjoja. Suomalaisen kirjakaupan nettisivuilla esiteltiin 183 lahjakirjaa, joista vain 13 oli osittain tai kokonaan naisten kirjoittamia. Niistäkin kuusi oli miehiin liittyviä muistelmia tai elämäkertaa, ja vain yksi oli naisen kirjoittama puhtaasti kaunokirjallinen teos.

Kirjoitin lopuksi:

Ja täytyypä muuten tehdä vastaava kooste myös äitienpäivän kirjavinkeistä. Mitä veikkaatte, onko listalla 92,9-prosenttisesti naiskirjailijoiden teoksia?

Katsotaanpa siis kustantantamoiden ja kauppojen somemarkkinointia äitienpäivälle 2018.

Suomalainen kirjakauppa Instagramissa: Kati Tervo, Enni Mustonen, Heli Galiano, Anniina Tarasova, Minna Lindgren, Eppu Nuotio, Teresa Välimäki & Johanna Lindholm
Atena Instagramissa: Ira Vihreälehto, Satu Pihlaja, Ayòbámi Adébáyò, Kaisa Leino & Terhi Toivonen, Lotta Viitaniemi, Kristiina Walli & Hannimari Heino, Helena Liikanen-Renger, Katja Syvärinen & Venla Tihilä, Anna Larsdotter, Miia Kontro, Henriikka Rönkkönen
Tammi Instagramissa: Kristiina Vuori

Gummerus Instagramissa: Elif Shafak, Minna Eväsoja, Clare Mackintosh, Mikko Kamula, Pauliina Rauhala, Milja Kaunisto, Kate Eberlen, Morten Strøksnes, Anniina Tarasova.

Gummeruksella oli eniten insta-kirjavinkkejä ja mukaan oli päässyt myös kaksi mieskirjailijaa. Tulos näiden perusteella: 30 naista ja kaksi miestä. Se on jo tasaisempi lukema kuin isänpäivänä (naisia nolla). Sosiaalisessa mediassa kuitenkin korostuvat selkeästi naisten kirjoittamat teokset.

Skannasin Suomalaisen kirjakaupan äitienpäiväsivun läpi lauantaina. Se on otsikoitu Anna sydämesi valita. Listassa on 157 lahjaideaa, mutta niistä vain 85 on kirjoja. Seitsemän näistä oli luokiteltu lasten- ja nuortenkirjoiksi: äideille markkinoitiin esimerkiksi lastenkirjaa Iltasatuja kapinallisille tytöille. Melkein puolet kirjakaupan lahjaideoista on laukkuja (!?), kirjepaperia, koruja, taiteilutarvikkeita, muistivihkoja tai Ateneumin ”Lukeva nainen” -sarjan lahjatavaraa. Vertailun vuoksi isien lahjalistassa oli 213 tuotetta, joista kirjoja oli 183.

85 äitien lahjakirjasta 15 on miesten kirjoittamia, eli 18,1 prosenttia. Se on jo tasaisempi suhdeluku kuin isänpäivän tapauksessa. Naisillekin mainostetaan silti pääosin naisten kirjoittamia kirjoja. Seuraavat miesten kirjoittamat kirjat olivat päässeet mukaan:

  • Aatos Erkko – Karen, Lauri
  • Alku – Brown, Dan
  • Heräilevät jumalat – Neuvel, Sylvain
  • Homo Deus – Harari, Yuval Noah
  • Kalsarikänni – Rantanen, Miska
  • Kape 24 h – Aihinen, Kari
  • Kultainen kompassi – Pullman, Philip
  • Maaginen kaukoputki – Pullman, Philip
  • Pompejilaisia kohtaloita – Castren, Paavo
  • Salaperäinen veitsi – Pullman, Philip
  • Sapiens – Harari, Yuval Noah
  • Seneca – Torkki, Juhana
  • Shinrin-Yoku – Li, Qing
  • Vedenpaisumus – Pullman, Philip
  • Vege! – Nieminen, Alex

Listalta löytyy romaaneja, historiaa, filosofiaa, yksi keittokirja ja jokunen miehen elämäkerta tai muistelmat.

Adlibrikselta äitienpäivälistaa ei löytynyt, vaan sen mainostaa kirjojen osalta äideille lahjakortteja, jolloin kirjan saa valita itse. Sen lisäksi tarjotaan tosin keittiötuotteita ja kosmetiikkaa.

Isänpäivän idealistalla oli siis 93-prosenttisesti miesten kirjoja, kun taas äitienpäivän idealistalla on 82-prosenttisesti naisten kirjoittamia kirjoja. Aivan samaan suhdelukuun ei päästy, mutta trendi on selkeä: miehille mainostetaan miesten kirjoittamaa ja naisille naisten teoksia. En ole nyt nähnyt mediassa tai somessa yhtään kirjoitusta siitä, että naisten pitäisi lukea enemmän miesten kirjoittamia kirjoja. Isänpäivän alla keskusteltiin paljonkin siitä, mikseivät miehet lue naisten kirjoittamia kirjoja.

Tilastoinnin hengessä tarkistin sukupuolijakauman vuonna 2017 itse lukemistani kirjoista. Luin vuoden aikana yhteensä 62 kirjaa, joista 22 oli kokonaan tai osittain miesten kirjoittamia – se tekee 35,5 %. Naisten kirjoittamia oli siis kaksi kolmasosaa. Mielenkiintoista! Olin kuvitellut suhdeluvun menevän aika tasan.

Vaikka onkin hassu ajatus alkaa valita luettavaansa kirjailijan sukupuolen perusteella, ei monipuolisuus lukemisessa ole pahaksi. Yhtä lailla voisin lisätä lukujonoon enemmän vaikkapa ei-länsimaalaisia kirjailijoita tai muita pienemmälle huomiolle jääviä tekijöitä.

Mitä kirjoja te kääritte pakettiin äitienpäiväksi?

2 kommenttia
Kirjoittanut Sanna aiheesta Pohdintaa

Historiallisia romaaneja ja omaelämäkerrallista kirjoittamista Tammen juhlaseminaarissa

Essi Kummu, Märta Tikkanen, Saara Turunen, Kristiina Vuori, Kaari Utrio ja Anna Kortelainen.

En olisi sunnuntaina varsinaisesti jaksanut lähteä minnekään, mutta kiinnostavat kirjailijanimet vetivät minut kuitenkin Töölön kirjastolle kuuntelemaan Tammen 75-vuotisjuhlaseminaaria. Otsikkona tapahtumalla oli Kaunokirjallisuuden suuret naiset. Aiheina olivat historiallinen romaani, josta kirjailija Anna Kortelaisen kanssa keskustelivat Kaari Utrio ja Kristiina Vuori, sekä omaelämäkerrallinen kirjoittaminen, josta olivat keskustelemassa Märta Tikkanen, Saara Turunen ja Essi Kummu.

Tilaisuuden avasi presidentti Tarja Halonen, joka piti lyhyen mutta vauhdikkaan puheen ja sai yleisön naurahtelemaan useaan kertaan. Halonen puhui historiasta ja tasa-arvosta ja viittasi tapahtuman otsikossakin viljeltyyn termiin ”naiskirjailijat”, johon pitää hänen mukaansa suhtautua vain kärsivällisyydellä. Ehkäpä 10-20 vuoden päästä järjestetään juhlaseminaareja, joissa nostetaan esiin ”mieskirjailijoita”?

Presidentti Tarja Halonen avasi seminaarin.

Kaari Utrion ja Kristiina Vuoren keskustelu historiallisesta romaanista

Kaari Utrio aloitti kertomalla lapsuudestaan kustannusmaailmassa. Hänen piti alun perin ryhtyä historiantutkijaksi, mutta hän päätti ”välivaiheena” kirjoittaa kirjan jotta sai rahaa. Esikoisteos ilmestyi Utrion ollessa 26-vuotias (mikä sai minut mietiskelemään että täytän itse ihan kohta 26). Utrio olisi itse halunnut kirjan nimeksi Loistava Horn, mutta kustantamon mukaan sellaisella nimellä ei myyty mitään. Kirjan nimeksi tuli siis Kartanonherra ja kaunis Kirstin, joka on vieläkin kova pala kirjailijalle. Nyt teoksesta on otettu uusi painos nimellä Kirstin.

Vaikka Utrio ei itse tuolloin identifioitunut kirjailijaksi, muut alkoivat pitää häntä esikoisteoksen myötä kirjailijana – nimenomaan naiskirjailijana. Ystävällistä kohtelua sai lähinnä naistenlehtien toimittajilta, jotka kirjoittivat juttuja Utrion tavoin naisista naisille ja olivat silloin ”yhteiskunnan pohjasakkaa”. Akateeminen loppututkinto toi kuitenkin varmuutta, vaikka kirjamaailmaa hallitsivatkin nuoret miehet.

Kristiina Vuori taas päätyi historian pariin viihderomaanien, romantiikan ja seikkailuiden (kuten minulle aiemmin tuntemattoman Angelika-romaanisarjan) kautta. Koulussa hän ei pitänyt historiasta lainkaan, mikä oli mielestäni yllättävää. Yhtenä suurena innoittajistaan Vuori mainitsee vieressä istuvan Kaari Utrion, jolta on myös pyytänyt apua joissain käsikirjoituksen ongelmissa.

Miksi historiallinen romaani niputetaan naisviihteeksi?

”Naisten kirjoissa on harvoin keski-ikäisiä miehiä, jotka tutkivat omaa napaansa”, Kaari Utrio totesi ja sai yleisön hekottamaan. Kirjallisuuden historiassa mies on ollut aina päähenkilö, tekijä. Naista katsottiin miehen näkökulmasta, ja vaikka mies olisi kuinka rakastunut, näkökulma on silti alaspäin. Uudet sukupolvet ajattelevat onneksi eri tavalla.

Kristiina Vuori totesi, että kuten kaikkea muutakin, viihdettä voi tehdä hyvin tai huonosti. Historiallisessa romaanissa on tiettyjä asioita, joita lukijat odottavat. Toisaalta jos kaikkea noudattaa, kirja tulee täyteen kliseitä. Hän itse pyrkii rikkomaan genren rajoja: pääpari ei aina saa toisiaan, naispäähenkilö onkin moraaliton tai vaikka ikääntyvä leski jolla on jo lapsia.

Mikä on faktan ja fiktion suhde historiallisessa kirjoittamisessa?

Tutkijoiden täytyy kirjoittaa mitä on tehty ja koettu, mutta kirjailija täyttää aukot. Näin faktan ja fiktion suhdetta kuvasi Kristiina Vuori. Historiallisen romaanin pitää olla vakavasti otettavaa, eli lähteitä tulee käyttää ja tutkimusta tehdä. ”Fiktiossa faktojen on oltava kohdallaan.” Lähteiden pitää kuitenkin löytyä kirjasta huomaamattomasti, eikä valtavina infopläjäyksinä. Vuori kertoi rakastavansa lähteisiin tutustumista ja tutkimusvaihetta, mutta aina on pakko karsia.

Kaari Utrio siteerasi professori Jaakko Suolahtea, joka on todennut että ”historiallisen romaanin ei tarvitse olla totta, mutta sen pitää olla mahdollinen”. Utriokin pitää nimenomaan tutkimusvaiheesta ja on kahlannut läpi mielettömät määrät lähteitä. 2000-luvun aikana Utrio on siirtynyt keskiajasta epookkiromaaneihin, joihin liittyy aikaisempaan verrattuna varsin erilaisia lähteitä, kuten kirjeitä.

Puheeksi tuli myös historiallisessa romaanissa olevien virheiden oikaiseminen. Utrio toivoi, että jos alan tutkija huomaa kirjassa virheen, hän ottaisi yhteyttä suoraan kirjailijaan. Esimerkiksi aikaisemmin Utrion keskiajalle sijoittuvissa kirjoissa vilisi torakoita. Eipä vilissyt enää, kun hänelle kerrottiin etteivät torakat olleet rantautuneet Suomeen vielä silloin. Monet asiat otetaan itsestäänselvyyksinä, ja humanistin virheet koskevat Utrion mukaan useimmiten luonnontiedettä. ”Joka hemmetin lokki täytyy tarkistaa!” Kukaanhan ei oikeasti tiedä, millaista historian aikakausilla on ollut. Kirjailija voi kuitenkin tuoda esiin olosuhteita ja miten ne vaikuttivat ihmisten valintoihin.

Mitä kerrottavan vuosisadan valinta kertoo kirjailijasta?

Kristiina Vuori kertoi aloittaneensa kirjoittamisen keskiajasta. Naisen rooli oli ahdas, ja vastakohdista sai hyviä juonenkuljetuksia. Hän rakasti myös monimutkaisia pukuja, hiuslaitteita ja ritareita… Vuori kuvaili lapsellisena alkaneen kiinnostuksen syvenneen vuosien varrella. Tällä hetkellä häntä kiinnostavat nimenomaan ihmiset ja sellaiset ihmiskohtalot, joista ei ole vielä kirjoitettu kaunokirjallisuutta.

Kaari Utrio kirjoitti vuosia keskiajasta, mutta julkaisi vuonna 2000 ”yllättäen” 1000-luvulle sijoittuvan kirjan Yksisarvinen, joka kertoi ensimmäisestä ristiretkestä. Hän käytti pelkkään tutkimukseen kaksi vuotta. Kirjan valmistuttua hän tuntee aina surua kun joutuu jättämään hyvästejä päähenkilöille, mutta Yksisarvisen kanssa se oli erityistä. Utrio oli jo suunnitellut siinä vaiheessa uutta romaania, kunnes tajusi ”etten piittaa hittojakaan keskiajasta. Se on loppu!” (huikea nainen :D).  Hän päätti kirjoittavansa loppuelämänsä viihteellisiä epookkiromaaneja, ja erityisesti autonomian aika kiinnosti. Hän kuvaa aikakauden vaihtamista samanlaiseksi ”kuin aivot vaihtaisi”.

Historiallista kirjoittamista seurasi Märta Tikkasen, Saara Turusen ja Essi Kummun keskustelu omaelämäkerrallisesta kirjoittamisesta. Keskustelu siirtyi kirjoista ja kirjoittamisesta enemmän teosten vastaanottoon ja julkisuuteen, mutta heidänkin kokemuksistaan oli kiinnostavaa kuulla.

Omalämäkerrallisuus – päähenkilö ei ole kirjailija itse

Omaelämäkerrallista fiktiota kirjoittava kirjailija samastetaan usein kirjansa henkilöön, vaikka kyseessä on kaksi eri asiaa. Tämän olen oppinut kirjallisuuden kursseillakin, ja nykyään osaan varoa ansaa. ”Kirjassa voi valehdella niin paljon kuin haluaa!” Märta Tikkanen totesi useampaan kertaan. Vaikka kirjailija kirjoittaa omista kokemuksistaan ja tunteistaan, hän valikoi, muuttaa ja parantelee. Omaelämäkerrallisen teoksen ruotiminen kritiikeissä tuntuu erityisen raa’alta. ”On kiusallista, kun oma henkilö sekoitetaan kirjailijahenkilöön”, Saara Turunen totesi. Kirja-arviot saattavatkin keskittyä hänen persoonaansa. ”Haluan että puhutaan yhteiskunnasta!”

Mikä sitten on yhteiskunnallista? Turunen totesi, että vaikka kirjoittaisi meikkauksesta tai siivouksesta, sekin kuuluu yhteiskunnan piiriin. Usein yhteiskunnallisena nähdään kuitenkin vain sellaiset aiheet kuten sota. Naisen ja miehen kirjoittamiseen suhtaudutaan myös eri tavalla: miehen omaelämäkerrallisuus (esimerkkinä käytettiin Knausgårdia) nähdään suurempana ja yhteiskuntaan kytkeytyvänä, kun taas naisen kirjoittama kirja kuuluu yksityisen piiriin, pieniä henkilökohtaisia asioita.

Kirjailija on julkinen ammatti, ja siihen liittyy myös häpeää. ”Kirjailija ei ole ammatti, johon kannattaa nojauttaa koko persoonaa”, Essi Kummu totesi. Elämässä pitää olla jotain muitakin asioita joihin tukeutua.

Sisältö toimi ahtaasta tilasta huolimatta

Kaiken kaikkiaan seminaarin sisältö oli oikein kiinnostavaa, mutta puitteet olisivat voineet olla paremmat. Vaikka kirjasto on luonteva (ja edullinen) paikka järjestää kirja-alan tapahtumia, olisin itse pitänyt juhlaseminaarin kunnollisessa luentosalissa, jossa katsojilla on reilusti istumatilaa ja esiintyjät ovat korokkeella. Istuin nyt kirjastosalin puolivälissä enkä nähnyt istuvia panelisteja lainkaan. Tilaisuuden lopuksi samalla ahtaalla käytävällä uloskäynnin ja vessojen edessä myytiin panelistien kirjoja ja tarjoiltiin kahvia ja korvapuusteja kertakäyttölautasilta. Tilavammassa seminaaripaikassa olisi mielellään kuunnellut vaikka yhden keskustelun vielä lisääkin.

On jännä, miten eri tavalla kirjailijaan alkaa suhtautua sen jälkeen kun on nähnyt ja kuullut häntä jossain. Kirjailija ”konkretisoituu” ja kirjoihin tekee mieli tarttua ihan eri tavalla, vaikka ei olisi tuntia aiemmin edes kuullut niistä. Historiallisen romaanin suhteen minulla on kyllä ammottava aukko sivistyksessä, koska en ole lukenut mitään Kaari Utriolta! Minulla on hyllyssä hänen historiateoksensa Eevan tyttäret, jota aloitin aikanaan. Se jäi kuitenkin kesken vaikka mielenkiintoinen olikin. Kristiina Vuorelta minulta löytyy sentään pokkari Kaarnatuuli, vaikka sekin on vielä lukujonossa.

Asiaa paremmin tuntevat, suositelkaas mistä Utrion romaanista kannattaa aloittaa!

Lähetä kommentti
Kirjoittanut Sanna aiheesta Tapahtumat