Vuosi: 2018

Tove Jansson: Det osynliga barnet

Det var en mild och stillastående sommardag, just en sådan som är lämplig för att tvätta mattorna. Långsamma och sömniga kom dyningarna för att hjälpa till och kring hennes röda mössa summade några humlor som trodde att hon var en blomma.
– Filifjonkan som trodde på katastrofer

Olen aika ylpeä, koska Det osynliga barnet on paitsi ensimmäinen lukemani muumikirja, myös ensimmäinen ruotsiksi kokonaan lukemani kirja. Ja ymmärsin vieläpä suurimman osan ilman sanakirjaa. Kiitos tästä kuuluu naapurissani tönöttävälle Kauniaisten kirjastolle, jonka ruotsinkielinen tarjonta on ymmärrettävistä syistä laaja. Lastenkirjat ovat myös hyvin tyrkyllä siinä leffojen vieressä.

Det osynliga barnet och andra berättelser sisältää nimensä mukaisesti kertomuksen näkymättömästä lapsesta ja muita tarinoita. Telkkarista tuttuja olivat ainakin Den sista draken i världen eli maailman viimeinen lohikäärme ja Granen, joka kertoo muumiperheen valmistautumisesta jouluun. Vähän tuntemattomammissa tarinoissa seikkailevat esimerkiksi katastrofeja pelkäävä vilijonkka, huijaava pikku homssu ja hiljaisuutta rakastava hemuli.

Det var en gång en hemul som arbetade på ett nöjesfält, men det behöver ju inte alltid betyda att man har så hemsk roligt. Han knipsade hål i folks biljetter för att de inte skulle kunna ha roligt mer än en gång och bara en sån sak kan göra en sorgsen till sinnes om man håller på med det hela livet. Hemulen knipsade och knipsade, och medan han knipsade drömde han om vad han skulle göra när han äntligen blev pensionerad.
– Hemulen som älskade tystnad

Jansson nostaa tarinoissaan esiin etenkin hiljaisten, pelokkaiden, pienien, ujojen ja hieman erikoisten hahmojen tarinoita. Ja kuka nyt ei joskus samaistuisi työhönsä leipääntyneeseen hemuliin, joka vain knipsade och knipsade ja haaveilee, ettei tarvitsisi tehdä mitään? Tarinoissa on aina jonkinlainen teema ja opetus, mutta mielestäni ei liian osoitteleva. Hemulikin huomaa lopulta, että on sittenkin hauskaa tehdä asioita, ja niitä voi tehdä omalla tavallaan. Loput ovat tietenkin onnellisia ja välillä yllättäviäkin, Muumilaaksossa kun ollaan.

Ihastelin useassa kohtaa sympaattisia kielikuvia ja ajatelmia. Minulla ei ole vertailukohtana suomenkielistä käännöstä, mutta alkukielellä kirjoista varmasti tavoittaa jotain vähän enemmän suomennoksiin verrattuna.

Tarinat olivat sopivan lyhyitä ja kieli oli sen verran helppoa, että pölyttyneellä lukioruotsilla pärjäsi. Muutamassa kohdissa turvauduin sanakirjaan, mutta koska pidemmän päälle sanojen tarkistaminen alkaa tökkiä, panostin mieluummin lukemisen sujuvuuteen. Useimmat asiat pystyi päättelemään kontekstista viimeistään kun lauseen luki uudestaan, ja kirjan viehättävä tussipiirroskuvitus tönii oikeaan suuntaan, jos ei ihan heti tajua mistä on kyse.

Vaikka ruotsiksi lukeminen oli hitaampaa, tarinat ovat mukavan lyhyitä pätkiä. Aina voi tuntea onnistuneensa, kun saa yhden luettua. Sanoisin siis, että muumikirjat ovat erinomaisia ruotsin kielen taidon virkistämiseen. Tällä olisi ollut hauskempaa prepata ruotsin yo-kirjoituksiinkin aikoinaan kuin pelkällä lukion kuivalla tekstikirjalla. Kirja sopisi varmasti hyvin myös ääneen luettavaksi.

Man blir aldrig riktigt fri om man beundrar nån för mycket, sa Snusmumriken plötsligt. Det vet jag.

PS. Bibbidi bobbidi book -blogissa oli loppuvuodesta hyviä vinkkejä, kuinka aloittaa lukeminen englanniksi. Samat vinkit toimivat hyvin myös muihin vieraskielisiin kirjoihin!

Kirja pääsee vielä mukaan lukuhaasteeseen 2017 kategoriassa Suomalainen klassikkokirja.

Subjektiivinen tuomio: *****

Tove Jansson
Det osynliga barnet och andra berättelser
Schildts & Söderströms 2014
187 sivua

Osta kirja Adlibrisesta* (ruotsiksi)
Osta kirja Adlibrisesta* (suomeksi)

Lähetä kommentti
Kirjoittanut Sanna aiheesta Lastenkirjat

Wyllie, Acton & Goldblatt: Aikamatkaajan opas historiaan

”Jotkut sanovat menneisyyden olevan kuin vieras maa. Me taas sanomme: tartu passiisi. Wyllie, Acton & Goldblatt (WAG) Aikamatkoilla viemme sinut ihmiskunnan hienoimpiin hetkiin, jätämme hetkeksi sinne ja tuomme sitten takaisin.”

Aikamatkaajan opas historiaan on odotellut noin vuoden hyllyssäni sopivaa ajankohtaa, vaikka tiesinkin etukäteen että pitäisin siitä. Kirjavainuni ei ollut tälläkään kertaa väärässä, tämä tietokirja yhdistää viihdyttävällä tavalla kaksi suosikkiaihettani, historian ja matkailun.

Aikamatkaajan opas historiaan sisältää 18  kirjallista aikamatkaa tavalla tai toisella merkittäviin tapahtumiin. Teksti sisältää runsaasti yksityiskohtia, ja ihmettelen, minkämoinen kasa täytyy olla lähdemateriaalia, jotta satoja vuosia vanhoja tapahtumia voi tiivistää seikkaperäisiksi ja viihdyttäviksi matkaohjelmiksi.

Jos valitsit kausilipun, voit osallistua toukokuun 1. päivänä pidettävään avajaisseremoniaan. Kuningatar ja prinssi Albert saapuvat vasta vähän ennen kello kahtatoista, mutta Kristallipalatsin ovet avautuvat kello 9. – – Kuningatar istuu korokkeen päällä Intian osastolta lainatussa taidokkaasti koristellussa tuolissa. Tuoli on päällystetty punaisella sametilla, ja sen yllä on sininen silkkikatos, jota koristavat strutsinsulista tehdyt heraldiset liljat. Kymmeneltä paikalle alkaa saapua julkkiksia.” Lontoon maailmannäyttely, 1.5.1851

Kerrontatavan ansiosta tuntuu kuin pyörisi itse Lontoon maailmannäyttelyssä tai liikkuisi Kiinan maisemissa Marco Polon kanssa 1200-luvulla. Kunnon matkaoppaan tavoin jokaisen matkan yhteydessä kerrotaan myös paikallisten pukeutumisesta, ruokavaliosta, wc-järjestelyistä ja mahdollisista erikoisista tavoista.

Omiksi lempimatkoiksi nousivat edellä mainitut Lontoon maailmannäyttely ja Marco Polon retki, sekä kapteeni Cookin ensimmäinen merimatka vuosina 1768-1771 ja dramaattinen Vesuviuksen purkaus vuonna 79 jaa.

Kirjan mukana pääsee seuraamaan myös Euroopan historian kannalta merkittäviä tapahtumia kuten arkkiherttua Ferdinandin murhaa (joka käynnisti 1. maailmansodan) sekä Berliinin muurin murtumista. Kirja innosti myös etsimään lisää tietoa omin päin, kun tajusin kuinka vähän tiesin tai muistin tietyistä tapahtumista. Myös pari ikonista kulttuuri- ja urheilumatkaa on mukana kirjassa.

Suomenkieliseen käännökseen on lisätty myös muutama Suomen historiaa koskeva matka: kirjan aloittava Piispa Hemmingin autuusjuhla ja loppupuolella oleva nuijasota. Piispallinen matka upposi varsin hyvin kokonaisuuteen, mutta nuijasotaa käsittelevä luku jäi lähinnä tapahtumien kulun selostamiseksi. Muista luvuista tutut matkailullinen näkökulma, huumori ja kepeä tyyli unohtuivat kokonaan.

Luulin jostain syystä alun perin, että tämä on lapsille suunnattu tietokirja. Aikamatkustusaihe ja hauskan värikäs ja kiiltelevä kansi saivat minut suosittelemaan tätä joskus jossain keskustelussa lapselle lahjaksi. Kun luin kirjan itse, ja totesin että saattoi mennä suositus vähän pieleen. Kirjassa käydään sen verran monessa mestaus- ja sotakohtauksessa, etten ihan nuorimmille tätä hankkisi. Viimeistään huomasin asian siinä vaiheessa, kun Beatlesin keikalla lukijaa kehotetaan bändin tavoin kokeilemaan huumeita.

Joka tapauksessa (aikuis)lukija varmasti viihtyy kirjan parissa, mikäli historia ja matkailu kiinnostavat. Ainoa huono puoli on, että tavallisen matkakuumeen lisäksi saattaa tulla myös aikamatkakuume!

Minne sinä matkustaisit turistina ajassa?

Kirja menee vielä mukaan lukuhaasteeseen 2017 kategoriassa Suomen historiasta kertova kirja, koska kyllä se sitäkin hieman käsittelee. 

Subjektiivinen tuomio: ****½

James Wyllie, Johnny Acton & David Goldblatt
Suomeksi toimittanut Ilari Aalto
Aikamatkaajan opas historiaan
Atena 2016
329 sivua

Osta kirja Adlibriksesta*

Lähetä kommentti
Kirjoittanut Sanna aiheesta Historia

Margaret Atwood: Orjattaresi

Punainen hahmo jolla on siivet kasvojen ympärillä, samanlainen hahmo kuin minä, punapukuinen ja koria kantava nainen, josta on vaikea sanoa oikeastaan yhtään mitään, lähestyy minua tiilikäytävää pitkin. Sitten hän on kohdallani ja me tirkistelemme toistemme kasvoja meitä ympäröivien kangastunnelien läpi. Hän on se joka hänen pitääkin olla.
– Siunattu olkoon hedelmä, hän sanoo käyttäen virallista tervehdystämme.
– Avatkoon Herra, minä vastaan yhtä virallisesti.

Margaret Atwoodin vuonna 1985 julkaistu romaani Orjattaresi on noussut jälleen pinnalle suositun The Handmaid’s Tale -sarjan myötä, ja siitä syystä itsekin tartuin kirjaan. Vuonna 2017 julkaistussa uudessa painoksessa onkin televisiosarjan mukainen kansi.

Luin ensin kirjasta puolet, sitten katsoin sarjan ensimmäisen jakson, luin kirjan loppuun, katsoin toisen jakson ja nyt olisi vielä kahdeksan jaksoa jäljellä. Tähän mennessä kriitikkojen kehuma sarja on vaikuttanut laadukkaalta ja kirjan hengessä tehdyltä.

Loin tätä varten uuden postauskategorian kaunokirjallisuuden alle, koska mielestäni Orjattaresi ei sujahda kovin luontevasti fantasian tai sen puoleen tieteiskirjallisuudenkaan kategoriaan. Olkoon siis dystopia.

Kirjan maailmassa eletään vaihtoehtoista aikaa, arviolta 1900-luvun loppua tai 2000-luvun alkua. Saasteet ja myrkyt ovat laskeneet jyrkästi syntyvyyttä ja Amerikka käy sotaa. Vallassa ovat Raamattua vinksahtaneesti lukevat fundamentalistit, ja hedelmälliset naiset on alistettu synnytyskoneiksi. Ihmiset on jaettu luokkiin: miehet ovat komentajia, alempiarvoisia miehiä tai palvelijoita; naiset ovat vaimoja, orjattaria, marttoja, säästövaimoja tai prostituoituja.

Päähenkilönä on orjatar Frediläinen (alkuteoksessa Offred), joka on Fred-nimisen komentajan omaisuutta. Komentajan vaimo ei kykene saamaan lapsia, joten perheeseen on otettu orjatar. Orjatar ei ole jalkavaimo tai rakastajatar, vaan ”kävelevä kohtu”, jonka ainoa tarkoitus on synnyttää komentajan lapsi kaksivuotisen komennuksensa aikana.

Kirjassa Frediläinen kertoo tarinaansa osittain nykyajassa, osittain takaumilla ja pohdinnoilla. Lukija pääsee kurkistamaan syntypäivän viettoon, pelastajaisiin ja orjattarien koulutukseen. Välillä nähdään vilauksia aikaisemmasta, normaalista elämästä, josta ei vielä ole kulunut kovinkaan montaa vuotta.

Kamalassakin maailmankuvassa pilkahtelee toivoa, kun kapinahenki herää eri yhteiskuntaluokissa. Frediläinen saa huomata, että ”heidän” lisäksi on olemassa myös ”me”, vastarintaliike. Mutta keneenkään ei voi luottaa – kuka tahansa voi olla silmä, vakooja.

Kirjan alku oli koukuttava ja veti mukaansa, niin että halusin tietää lisää oudosta maailmankuvasta ja tavoista. Myöhemmin tahti muuttuu verkkaisemmaksi ja iso osa tarinasta tapahtuu minäkertojan päässä, takaumina, pohdintoina ja muisteluina. Välillä tekisi mieli hoputtaa kertojaa palaamaan muisteloistaan nykyaikaan, mutta teksti pitää silti otteessaan loppuun asti.

Loppu jäi minun makuuni hieman liian avoimeksi, olin jotenkin odottanut sellaista nälkäpelimäistä selkeää loppuratkaisua dystopialle suuntaan tai toiseen. Epilogi toi kuitenkin kaipaamaani lisätietoa henkilöiden kohtaloista. Suosittelen lämpimästi tutustumaan tähän klassikkoon, jos sitä ei ole vielä tullut tehtyä – Atwoodin luoma maailma samaan aikaan kuvottaa ja kiehtoo.

Kirja pääsee vielä mukaan lukuhaasteeseen 2017 kategoriassa Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään.

Subjektiivinen tuomio: ****

Margaret Atwood
Orjattaresi
Tammi 2017 (korjattu suomenkielinen painos)
436 sivua

Osta kirja Adlibriksesta*

Kirjasta on kirjoittanut moni bloggaaja, mutta kattavan arvion löytää esimerkiksi Yöpöydän kirjat-blogista, jonka myötä ylipäätään tutustuin koko kirjaan.

2 kommenttia
Kirjoittanut Sanna aiheesta Dystopia, Kirja vs. elokuva