Dystopia

Naomi Alderman: Voima

”Margot painaa kämmenensä pöydän alapintaa vasten. Hän tuntee sihinän yltyvän, kun Daniel puhuu. Hän hengittää hyvin hitaasti ja tasaisesti; hän tietää pystyvänsä hallitsemaan voimaa, ja juuri tämä hallinta tuottaa hänelle aluksi mielihyvää. Hän miettii, mitä hän tarkalleen ottaen tekisi. Hän tuntee teot käsissään Danielin jatkaessa jaaritteluaan. Voimaa on sen verran, että hän voisi tarrata Danielia kurkusta ja nitistää yhdellä iskulla.”

Tytöt ja naiset ympäri maailmaa pystyvät yhtäkkiä antamaan sähköiskuja, vahingoittamaan muita ja jopa tappamaan. Mitä tapahtuu, kun he ottavat käyttöön voimansa ja ovat fyysisesti miehiä vahvempia? Menestysromaani Voima kuvaa yhdenlaista skenaariota.

Kirjan vastaus kysymykseen on synkkä. Naiset liittoutuvat keskenään, aiheuttavat kaaosta ja kylvävät pelkoa, tappavat, kiduttavat ja raiskaavat miehiä ja poikia.

Luin Voiman jo viime kesänä, pienissä pätkissä vähitellen. Juoni oli epämiellyttävä ja väkivaltainen, eikä kirjaa tehnyt mieli ahmia. Tarinassa on monta näkökulmahenkilöä: uuden uskonlahkon perustaja Allie, kokenut poliitikko Margot, kaiken taltioiva miestoimittaja Tunde ja mafiaperheen tytär Roxy. Varsinkin alussa oli hankalaa pysyä perässä kaikkien tarinoissa.

Kirjan lähtöajatus on todella kiinnostava ja se pyrkii käsittelemään isoja teemoja, mutta toteutus ei ollut omaan mieleeni. Voima herättää kuitenkin ajattelemaan, miten vastaava ilmiö vaikuttaisi hienovaraisempana oikeassa elämässä. Uskaltaisiko ulkona liikkua yöllä pelkäämättä ja olisiko yksinäisenä naisena matkustaminen turvallisempaa? Turmeleeko valta ja voima aina?

Kirjasta ovat kirjoittaneet laajemmin esimerkiksi Amma, Suketus ja Raija. Samankaltaisia fiiliksiä tuntuu olevan muillakin bloggaajilla!

Kirja pääsee mukaan viime vuoden Helmet-lukuhaasteeseen kategoriassa Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja.

Subjektiivinen tuomio: ***

Naomi Alderman: Voima
Suomentanut Marianna Kurtto
Gummerus 2018
411 sivua

Osta kirja Adlibriksesta*

Lähetä kommentti
Kirjoittanut Sanna aiheesta Dystopia

Margaret Atwood: Oryx ja Crake

Miksi hänestä tuntui, että nyt oli astuttu rajan yli, otettu peruuttamaton askel? Kuinka paljon on liikaa, kuinka pitkälle pitää mennä että ollaan liian pitkällä?

En ollut aikaisemmin kuullutkaan Margaret Atwoodin kirjasta Oryx ja Crake, mutta valitsin sen keväällä luettavaksi kirjallisuuden analyysin kurssin lukulistasta. Vajaa viisisataasivuinen romaani meinasi lannistaa ulkonäöllään ja mystisellä nimellään, mutta palkitsi onneksi lopussa. Oryx ja Crake on hieno ja älykkäästi rakennettu scifi-dystopia, joka kertoo, miten meille voi käydä jos emme pidä varaamme.

Oryx ja Crake sijoittuu määrittelemättömään aikaan, jonkinlaiseen vaihtoehtoiseen tulevaisuuteen, joka ei välttämättä ole kovin kaukana meidän ajastamme.  Tarina kulkee vuorotellen kahdessa aikatasossa. Nykyhetkessä päähenkilö Lumimies elää meren rannalla ainoana henkiin jääneenä ihmisenä ja pitää huolta Craken lapsiksi kutsutusta geenimanipulaation avulla luotujen kloonien yhteisöstä. Toinen tarinalinja kulkee Lumimiehen, entiseltä nimeltään Jimmyn, menneisyydessä ja selittää keitä ovat Crake ja Oryx ja mikä oli heidän osansa ihmiskunnan kohtalossa.

Paljon takakansitekstiä enempää juonesta ei viitsikään paljastaa, jotta palaset saavat loksahdella kohdalleen vasta lukiessa. Oryx ja Crake on toisaalta kirja geeniteknologian vaaroista, mutta toisaalta kertomus kolmen ihmisen välisistä suhteista ja vaikutusvallasta. Tarina avautuu lukijalle hienosti pala palalta ja pitää otteessaan. Kirjan alkupuolisko on melko hidastempoinen, mutta loppua kohden tunnelma tiivistyy niin, että sivut kääntyivät kuin itsestään. Jos Orjattaresi oli mielestäsi hyvä, voisit pitää myös tästä.

Selkeimmin esiin nouseva teema on geeniteknologian kokeilut ja niiden etiikka. Kammottavien kokeiden vertauskuvaksi teoksessa nousee NaposTipu, geenimanipuloitu kananpoika, jossa kasvaa merivuokkomaisessa rakenteessa pelkkiä kananrintoja. ”Eivätkä eläinten oikeuksien puolustajat mahda mitään, koska eliö ei tunne kipua.” Aluksi eläinten näkeminen kuvottaa Jimmyä, mutta pian hän kippaa kuitenkin kitaansa iloisesti NaposTipu-pikaruokaa. Pienillä harppauksilla voidaan päätyä lopulta tilanteeseen, josta ei ole enää paluuta.

Kirja aloittaa MaddAddam-trilogian, jossa on ilmestynyt suomeksi myös Herran tarhurit (2009) ja Uusi maa (2013).

Subjektiivinen tuomio: ****

Kirja pääsee mukaan Helmet-lukuhaasteeseen 2018 kategoriassa palkitun kääntäjän kääntämä kirja.

Kääntäjä Kristiina Drews on saanut valtion kääntäjäpalkinnon vuonna 1989, vuonna 1998 Mikael Agricola -palkinnon ja vuonna 2015 Gummeruksen Kaarlen päivän tunnustuksen.

Margaret Atwood
Oryx ja Crake
Otava 2010
487 sivua

Osta kirja Adlibriksesta*

Lähetä kommentti
Kirjoittanut Sanna aiheesta Dystopia, Scifi

Helena Waris: Linnunsitoja

Tuntuu turvattomalta nähdä kauas ympärilleen. Maisema on hallitsematon ja siinä on liikaa aukkoja. Kuilussa horisontti ulottuu aina vain seuraavaan kortteliin, ja näkymä päättyy joko Kuilun seinämään tai Koneeseen. Kuilussa taivasta on vain ohut kaistale suojaverhon takana. Täällä taivas on kaikkialla ympärillämme eikä välissä ole mitään.”

Helena Waris on suhteellisen pitkän linjan suomalainen fantasiakirjoittaja, mutta Linnunsitoja on ensimmäinen teos, jonka luen häneltä. Kirja on YA-fantasiagenreen solahtava dystopia, jonka päähenkilönä on nuori Zemi.

Zemi pakenee Koneiden hallitsemasta Kuilusta ja päätyy kauas myrskyävän meren ympäröimälle majakkasaarelle kapinallisten tukikohtaan. Ainoana viestintäkeinona ovat linnut, joiden kanssa Zemi huomaa tulevansa hyvin toimeen. Vähitellen taustalta alkaa hahmottua suurempi suunnitelma, eikä hän enää tiedä, keneen voi luottaa.

Linnunsitoja rikkoo fantasiagenren tuttua kaavaa, sillä se on 171 sivullaan varsin lyhyt. Sivumäärästä johtuen kerronta on tiivistä ja tiukan toimintavetoista: maailmaa ei selitetä, vaan lukija pudotetaan suoraan sen keskelle. Tylsiä hetkiä ei tule. Waris onnistuu maalaamaan muutamilla lauseilla elävän kuvan synkästä maailmasta, ja lukijana tuntee itsekin olevansa mukana kalsean kostealla saarella meren pauhatessa taustalla. Henkilöitä on sopiva määrä, mutta kukaan ei nouse joukosta erityisen kiinnostavaksi tapaukseksi.

Kirja toimii kyllä näinkin, mutta minä jäin kaipaamaan vielä syvempää maailman kuvausta ja henkilöhahmojen rakentamista. Haluaisin tietää lisää Koneiden hallitsemasta maailmasta ja sen säännöistä ja historiasta. Nyt Linnunsitojan tarina voisi hyvin olla osa suurempaa kokonaisuutta. Loppukliimaksi ja ratkaisu tuntuivat hieman hätäisiltä.

Tätä voi kuitenkin suositella fantasian ja dystopioiden ystäville tummasävyiseksi välipalaksi. Jos paksut tiiliskivikirjat ahdistavat, voi olla helpompaa aloittaa tiiviistä teoksesta, jonka saa varmasti luettua loppuun. Sen verran kirjassa on väkivaltaa ja sadismia, kun kuvataan esimerkiksi Zemin menneisyyttä kylpyläorjana, ettei kirjaa kannata välttämättä tyrkätä ihan nuorimmille lukijoille.

Kirja pääsee mukaan vuoden 2018 Helmet-lukuhaasteeseen kategoriassa Kirjassa on mukana meri.

Subjektiivinen tuomio: ***

Helena Waris
Linnunsitoja
Otava 2017
171 sivua

Osta kirja Adlibriksesta*

Lähetä kommentti
Kirjoittanut Sanna aiheesta Dystopia