Dystopia

Kim Liggett: Armonvuosi

Kukaan ei puhu armonvuodesta. Se on kiellettyä. Meille kerrotaan, että meillä on valta houkutella aikamiehet vuoteistaan, tehdä nuorukaiset hulluiksi ja syöstä vaimot mielipuolisen mustasukkaisuuden syövereihin.

Armonvuosi on feministinen YA-dystopia, joka toi mieleeni Nälkäpelin yhdistettynä Margaret Atwoodin Orjattaresi-kirjan maailmaan. Nuorilla tytöillä ajatellaan olevan taikavoima, valta vietellä miehet ja tehdä heidät hulluiksi, joten 16-vuotiaina heidät lähetetään vuodeksi yhteisön ulkopuolelle vapauttamaan voimansa.

Tytöt elävät keskenään leirissä alkeellisissa oloissa. Rajojen ulkopuolella kiertelee murhanhimoisia saalistajia, joiden tavoitteena on lähettää heidät pieninä palasina kotiin. Päähenkilö Tierney yrittää kaikin keinoin pysytellä hengissä luonnon, muiden tyttöjen ja saalistajien armoilla.

Armonvuosi on taitavasti rakennettu nuortenkirja, jota oli pakko lukea yömyöhään asti kun juoni vei mukanaan. Pidin Liggettin tavasta kuvata tyttöjen välisiä suhteita, tilanteen eskaloitumista ja vallankäyttöä, vaikka osa hahmoista onkin melko stereotyyppisiä. Kirja ylläpitää sopivasti mysteeriä, kun ympäröivää maailmaa ja yhteiskuntaa ei selitetä puhki.

Toisaalta rakenne on hieman epätasainen, enkä tykännyt käänteestä, joka paljasti minäkertojan epäluotettavaksi (tai ainakin tiedon pimittäjäksi). Minun oli myös vaikea hahmottaa saaren maantiedettä, missä meni leirin rajat ja aita ja missä ne saalistajat oikein kiertelivät.

Vauhdikkaan seikkailun lisäksi kirja kritisoi taitavasti nuorten tyttöjen seksualisointia ja naiseuteen suhtautumista yhteiskunnassamme. Loppusanoissa kirjailija avasikin motivaatiotaan kirjoittaa tämä tarina (ja sai minut tuntemaan itseni fiksuksi kun onnistuin tulkitsemaan kirjaa oikein).

Lukukokemus: ****

Kim Liggett
Armonvuosi
Suom. Leena Ojalatva

Karisto 2020
376 sivua

Osta kirja Adlibriksesta*

Posted by Sanna in Dystopia, Nuortenkirjat / YA, 0 comments

Naomi Alderman: Voima

”Margot painaa kämmenensä pöydän alapintaa vasten. Hän tuntee sihinän yltyvän, kun Daniel puhuu. Hän hengittää hyvin hitaasti ja tasaisesti; hän tietää pystyvänsä hallitsemaan voimaa, ja juuri tämä hallinta tuottaa hänelle aluksi mielihyvää. Hän miettii, mitä hän tarkalleen ottaen tekisi. Hän tuntee teot käsissään Danielin jatkaessa jaaritteluaan. Voimaa on sen verran, että hän voisi tarrata Danielia kurkusta ja nitistää yhdellä iskulla.”

Tytöt ja naiset ympäri maailmaa pystyvät yhtäkkiä antamaan sähköiskuja, vahingoittamaan muita ja jopa tappamaan. Mitä tapahtuu, kun he ottavat käyttöön voimansa ja ovat fyysisesti miehiä vahvempia? Menestysromaani Voima kuvaa yhdenlaista skenaariota.

Kirjan vastaus kysymykseen on synkkä. Naiset liittoutuvat keskenään, aiheuttavat kaaosta ja kylvävät pelkoa, tappavat, kiduttavat ja raiskaavat miehiä ja poikia.

Luin Voiman jo viime kesänä, pienissä pätkissä vähitellen. Juoni oli epämiellyttävä ja väkivaltainen, eikä kirjaa tehnyt mieli ahmia. Tarinassa on monta näkökulmahenkilöä: uuden uskonlahkon perustaja Allie, kokenut poliitikko Margot, kaiken taltioiva miestoimittaja Tunde ja mafiaperheen tytär Roxy. Varsinkin alussa oli hankalaa pysyä perässä kaikkien tarinoissa.

Kirjan lähtöajatus on todella kiinnostava ja se pyrkii käsittelemään isoja teemoja, mutta toteutus ei ollut omaan mieleeni. Voima herättää kuitenkin ajattelemaan, miten vastaava ilmiö vaikuttaisi hienovaraisempana oikeassa elämässä. Uskaltaisiko ulkona liikkua yöllä pelkäämättä ja olisiko yksinäisenä naisena matkustaminen turvallisempaa? Turmeleeko valta ja voima aina?

Kirjasta ovat kirjoittaneet laajemmin esimerkiksi Amma, Suketus ja Raija. Samankaltaisia fiiliksiä tuntuu olevan muillakin bloggaajilla!

Kirja pääsee mukaan viime vuoden Helmet-lukuhaasteeseen kategoriassa Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja.

Subjektiivinen tuomio: ***

Naomi Alderman: Voima
Suomentanut Marianna Kurtto
Gummerus 2018
411 sivua

Osta kirja Adlibriksesta*

Posted by Sanna in Dystopia, 0 comments

Margaret Atwood: Oryx ja Crake

Miksi hänestä tuntui, että nyt oli astuttu rajan yli, otettu peruuttamaton askel? Kuinka paljon on liikaa, kuinka pitkälle pitää mennä että ollaan liian pitkällä?

En ollut aikaisemmin kuullutkaan Margaret Atwoodin kirjasta Oryx ja Crake, mutta valitsin sen keväällä luettavaksi kirjallisuuden analyysin kurssin lukulistasta. Vajaa viisisataasivuinen romaani meinasi lannistaa ulkonäöllään ja mystisellä nimellään, mutta palkitsi onneksi lopussa. Oryx ja Crake on hieno ja älykkäästi rakennettu scifi-dystopia, joka kertoo, miten meille voi käydä jos emme pidä varaamme.

Oryx ja Crake sijoittuu määrittelemättömään aikaan, jonkinlaiseen vaihtoehtoiseen tulevaisuuteen, joka ei välttämättä ole kovin kaukana meidän ajastamme.  Tarina kulkee vuorotellen kahdessa aikatasossa. Nykyhetkessä päähenkilö Lumimies elää meren rannalla ainoana henkiin jääneenä ihmisenä ja pitää huolta Craken lapsiksi kutsutusta geenimanipulaation avulla luotujen kloonien yhteisöstä. Toinen tarinalinja kulkee Lumimiehen, entiseltä nimeltään Jimmyn, menneisyydessä ja selittää keitä ovat Crake ja Oryx ja mikä oli heidän osansa ihmiskunnan kohtalossa.

Paljon takakansitekstiä enempää juonesta ei viitsikään paljastaa, jotta palaset saavat loksahdella kohdalleen vasta lukiessa. Oryx ja Crake on toisaalta kirja geeniteknologian vaaroista, mutta toisaalta kertomus kolmen ihmisen välisistä suhteista ja vaikutusvallasta. Tarina avautuu lukijalle hienosti pala palalta ja pitää otteessaan. Kirjan alkupuolisko on melko hidastempoinen, mutta loppua kohden tunnelma tiivistyy niin, että sivut kääntyivät kuin itsestään. Jos Orjattaresi oli mielestäsi hyvä, voisit pitää myös tästä.

Selkeimmin esiin nouseva teema on geeniteknologian kokeilut ja niiden etiikka. Kammottavien kokeiden vertauskuvaksi teoksessa nousee NaposTipu, geenimanipuloitu kananpoika, jossa kasvaa merivuokkomaisessa rakenteessa pelkkiä kananrintoja. ”Eivätkä eläinten oikeuksien puolustajat mahda mitään, koska eliö ei tunne kipua.” Aluksi eläinten näkeminen kuvottaa Jimmyä, mutta pian hän kippaa kuitenkin kitaansa iloisesti NaposTipu-pikaruokaa. Pienillä harppauksilla voidaan päätyä lopulta tilanteeseen, josta ei ole enää paluuta.

Kirja aloittaa MaddAddam-trilogian, jossa on ilmestynyt suomeksi myös Herran tarhurit (2009) ja Uusi maa (2013).

Subjektiivinen tuomio: ****

Kirja pääsee mukaan Helmet-lukuhaasteeseen 2018 kategoriassa palkitun kääntäjän kääntämä kirja.

Kääntäjä Kristiina Drews on saanut valtion kääntäjäpalkinnon vuonna 1989, vuonna 1998 Mikael Agricola -palkinnon ja vuonna 2015 Gummeruksen Kaarlen päivän tunnustuksen.

Margaret Atwood
Oryx ja Crake
Otava 2010
487 sivua

Osta kirja Adlibriksesta*

Posted by Sanna in Dystopia, Scifi, 0 comments