J. R. R. Tolkien: Hobitti

hobittiHän vapisi pelosta mutta hänen pienet kasvonsa olivat päättäväiset ja ankarat. Hän oli jo kovin erilainen hobitti kuin se joka oli kauan sitten rynnännyt Repunpäästä ilman nenäliinaa. Hänellä ei ollut ollut nenäliinaa ties kuinka pitkään aikaan. Hän löysti tikaria tupessa, kiristi vyötä ja jatkoi
kulkuaan.

Sain vihdoin tänä vuonna luettua Hobitin! Kirja on ollut lukulistallani jo iät ja ajat. Lainasin sen aikoinaan ekalla tai tokalla luokalla koulun pikkukirjastosta, mutta jätin tylsän alun takia hyvin nopeasti kesken. Taru sormusten herrasta -kirjoista en ollut silloin kuullutkaan. Ne on tullut myöhemmin luettua pariinkin otteeseen ja Hobitti-elokuvatkin kävin katsomassa, ennen kuin sain tartuttua tähän kirjaan.

Hobitti sijoittuu aikaan 60 vuotta ennen Sormusten herran tapahtumia, ja kertoo Bilbo Reppulin seikkailuista. Eräänä päivänä velho Gandalf ilmaantuu Kontuun ja tuo pian mukanaan revohkan kääpiöitä. Pian selviää, että kääpiöt ovat suorittamassa retkeä Yksinäiselle vuorelle palauttamaan ryöstetyn aarteen itselleen.

Vuorta vartioi pelätty lohikäärme Smaug, ja kääpiöjoukko tarvitsee mukaansa varkaan. Tähän Gandalf oli jostain käsittämättömästä syystä suositellut nimenomaan Bilboa, joka olisi mieluiten kiertänyt kaikki seikkailut kaukaa. Matkalle lähdetään, ja monien juonenkäänteiden myötä Bilbo löytää myös valtasormuksen.

Kirjan tyyli on aika erilainen kuin sormustrilogian, ja Hobitti onkin selvästi enemmän lastenkirja. Kertoja on kaikkitietävä ja vie tarinaa eteenpäin suorastaan jutustelevaan tyyliin. Bilbo pelastaa kääpiöt monesta eri pinteestä ja yleensä sattuman kautta. Kaksi kertaa kuvaan ilmestyvät kotkat-ex-machina ja kerran ratkaisevassa juonenkäänteessä auttaa muuan rastas. Ilmeisesti lintujen tuominen kuvaan on Tolkienin lempikeino selvitä ikävistä tilanteista.

Puolustukseksi on sanottava, että toisin kuin elokuvissa, kotkien käyttäytyminen ja motiivit selitetään kirjassa paremmin. Pelkät leffat nähneenä voi vain miettiä, mikseivät kotkat vieneet matkalaisia suoraan vuorelle vaan tiputtivat jonnekin sadan kilometrin päähän niin että tyyppien tarpomista joutui seuraamaan vielä tuntikausia. Kirjan lukeminen saa elokuvat näyttämään entistäkin naurettavammilta, kun tajuaa miten lyhyitä kohtauksia tynnyripako tai kokonaiseksi leffaksi venytetty viiden armeijan taistelu ovat kirjassa.

Kuten Taru sormusten herrasta, myös Hobitti on selkeästi miesten kirja. Koko kirjassa ei taida olla yhtä ainutta naishahmoa jolla olisi joku repliikki. Tämän takia alan ymmärtää, miksi elokuviin piti keksiä uusi haltiahahmo Tauriel (vaikka mukaan ympätty haltia-kääpiö-romanssi oli silti aika pöhkö). Bilbon lisäksi hahmoista jäivät mieleen lähinnä Gandalf, Thorin Tammikilpi, Smaug ja Klonkku. Kolmentoista kääpiön nimistä muistan ehkä neljä. Heidän kohtalonsa kiinnostanut paljoakaan kun ei heitä erottanut toisistaan (paitsi että Fili ja Kili olivat nuoria ja Bombur lihava).

Kävin Wikipediassa vilkaisemassa, mitä Hobitista siellä sanottiin, ja oli pakko nauraa vähäsen:

Hobitin ensimmäisessä suomennoksessa (Lohikäärmevuori, 1973) englannin hobbit on käännetty ”hoppeliksi”.

Lisäksi rakkaan päähenkilömme nimi oli ekassa suomennoksessa Kalpa Kassinen. En ehkä selviä tästä. :D Puutteistaan huolimatta Hobitti on kuitenkin helppolukuinen klassikko, ja saa neljä tähteä. Bilbo käy tarinan edetessä läpi kunnon kasvutarinan, ja lopussa hän on kaukana siitä tärisevästä ja mukavuudenhaluisesta hobitista, jollaisena lähti matkalle.

Kirja pääsee mukaan Lukuhaasteeseen 2016 kategoriassa Matkakertomus. Kirja kuuluu myös BBC:n 100 kirjan listaan.

Subjektiivinen tuomio: ****

J. R. R. Tolkien
Hobitti
Suom. Kersti Juva

WSOY 2006
328 sivua

Harry Potter and the Cursed Child

cursedchildA busy and crowded station, full of people trying to go somewhere. Amongst the hustle and bustle, two large cages rattle on top of two laden trolleys. They’re being pushed by two boys, JAMES POTTER and ALBUS POTTER. Their mother, GINNY, follows after. A thirty-seven-year-old man, HARRY, has his daughter LILY on his shoulders.”

Minulla ei ollut erityisiä odotuksia uuden Harry Potter -näytelmän käsikirjoituksen suhteen, mutta pakkohan se oli hakea kaupasta luettavaksi. Kahdeksas Potter-tarina sijoittuu 19 vuotta Kuoleman varjeluksien jälkeen, ja ensimmäinen kohtaus jatkuu suoraan siitä, mihin viimeinen kirja loppui.

Harry, Ron, Hermione, Ginny ja Draco ovat nyt lähes nelikymppisiä ja perheellisiä aikuisia. Tarinan varsinaisia päähenkilöitä ovat nuoret Albus Potter ja Scorpius Malfoy, jotka ystävystyvät Tylypahkassa. Albus lajitellaan Luihuisten tupaan, eikä koulu tunnu oikein sujuvan. Kuuluisasta Harry-isästä tuntuu olevan vain haittaa.

Samaan aikaan huhutaan, että taikaministeriö olisi löytänyt yhden jäljelle jääneen ajankääntäjän. Albus riitelee isänsä kanssa ja kuulee sitten sattumalta Harryn ja Amos Diggoryn keskustelun. Vanha Diggory vaatii, että jos ajankääntäjä on löydetty, joku matkustaisi menneisyyteen ja toisi kolmivelhoturnajaisissa kuolleen Cedricin elävänä takaisin. Kapinoivat pojat tekevät tästä oman seikkailuretkensä ja päättävät lähteä menneisyyteen pelastamaan Cedriciä. Kaikki ei tietenkään suju suunnitelmien mukaan, ja pian pojat ovat kehitelleet aikamoisen sotkun ympärilleen.

Lempihahmoni on ehdottomasti Scorpius Malfoy, joka on tuvastaan ja perhetaustastaan huolimatta varsin sympaattinen poika. Turhin hahmo tuntui olevan idiootiksi kirjoitettu Ron Weasley, josta lukiessa ihmettelee miten Hermione kestää tätä. Ajankääntäjän ansiosta kirjassa tavataan lyhyesti useita sarjasta tuttuja hahmoja, myös sellaisia jotka ovat jo kuolleet.

Näytelmämuotoa on yllättävän helppo ja nopea lukea. Tarinaa kuljettavat eteenpäin hahmojen repliikit ja satunnaiset näyttämöohjeet. Juonenkäänteet seuraavat toisiaan nopeasti, ja ainakin kerran hämmennyin kun nuoret hahmot päättävät lähteä Lontoosta Godrickin notkoon ja seuraavassa kohtauksessa he ovat jo siellä. Miten he muka sinne pääsivät huomaamatta? Tietysti on ymmärrettävää, ettei näytelmässä voi jaaritella turhia.

Pahaksi onneksi luin etukäteen Juuso Määttäsen arvion näytelmästä Nyt-liitteessä. Hän paitsi haukkui käsikirjoituksen täysin, myös spoilasi siitä kaikki olennaiset kohdat. Niinpä tarinan edetessä ei tullut mitään suuria yllätyksiä. Määttänen oli kuitenkin oikeassa moittiessaan tarinan logiikkaa, esimerkiksi ajankääntäjien toimintaa. Monet tarinan käänteet muistuttavat enemmän fanifiktiota kuin perinteisiä Pottereita. Pari kertaa oli pakko nauraa, sen verran älyttömiä juttuja tuli vastaan.

Kaikesta huolimatta kirja oli varsin koukuttava, ja oli hauska palata Tylypahkan maailmaan. Vaikka voi arvata että loppu on suhteellisen onnellinen, tarina on pakko lukea että tietää kuinka asiat saadaan takaisin mallilleen. Hienointa olisi tietysti nähdä itse näytelmä, mutta sen puutteessa käsikirjoitus on ihan mukiinmenevä korvike. Kun kirjaa lukee irrallisena jatko-osana eikä ihan täysin Potter-sarjaan kuuluvana, siitä saa eniten irti ja sille voi antaa neljä tähteä.

Kirja pääsee mukaan Lukuhaasteeseen 2016 kategoriassa Näytelmä. 

Subjektiivinen tuomio: ****

J. K. Rowling, John Tiffany, Jack Thorne
Harry Potter and the Cursed Child
352 sivua

Little, Brown 2016

Maria Carole: Tulen tyttäriä

tulentyttariaEi ole sinun osasi sen parempi tai huonompi kuin muidenkaan. Yhtä kaikki ylhäältä annettu.

Tulen tyttäriä kertoo useammasta naisesta, joiden tarinat kietoutuvat yhteen. Naarni on knameira, soturi Tulen talosta, puoliksi jumala ja puoliksi ihminen. Hänellä on vielä kymmenen vuotta palvelusta suoritettavana, kun hän tapaa valolta tuoksuvan Emman, joka pistää suunnitelmat sekaisin.

Samaan aikaan nuori Livia, altameira eli suurimmaksi osaksi ihminen, saa kuulla että hänet ollaan naittamassa kaupungin inhottavimmalle nuorelle miehelle. Livia päättää lähteä naimakauppaa pakoon ja karkaa Nelvikasta juhlien aikaan. Naarni huomaa tytön puuttumisen ja lähtee ystävänsä Vanjan kanssa tämän perään.

Tarinassa päästään seuraamaan myös toista potentiaalista pariskuntaa, kun Vanja iskee silmänsä Liviaan. Naarni saa pitää miehelle tiukan puhuttelun siitä, ettei teini-ikäinen tyttö tarvitse reilusti itseään vanhempaa hurmuria sotkemaan kuvioita. Nähtäväksi jää, mitä Livia itse haluaa. Rakkaustarinoiden lomassa selvitellään myös jumaliin liittyviä salaisuuksia. Mistä he ovat alun perin tulleet?

Carole ei kuvaile luomaansa maailmaa kovinkaan paljon. Siinä on piirteitä niin suomalaisesta miljööstä kuin ”taistellaan miekalla ja jousella” -tyylisestä fantasiamaailmastakin. Perinteisestä keskiaikafantasiasta poiketen tarinan yhteiskunta on varsin vapaamielinen, ja nainen heiluttelee miekkaa ja pitää useita rakastajia siinä missä mieskin.

”Hyvänen aika sentään. Mihin ihmeeseen tästä maailmasta olivat kadonneet naiset, joita sai hoivata ja suojella?”

Carole kirjoittaa sujuvaa ja kaunista kieltä. Itseäni häiritsivät lähinnä monista lauseista puuttuvat pronominit. Lisäksi iso osa hahmoista puhuu puhekieltä ”mä, sä” -tyyliin, mitä en yleensä jaksa kirjoissa ollenkaan. Ainakin aikuisten hahmojen suuhun olisi mielestäni sopinut paremmin ihan perus kirjakieli.

Tulen tyttäriä kuitenkin ylitti odotukseni. Olin varautunut ihan mukavaan kolmen tähden kirjaan, mutta kiehtova juoni veikin mukanaan ja luin kirjan yhdeltä istumalta loppuun asti. Olisin mielelläni lukenut enemmänkin tarinaa ympäröivästä yhteiskunnasta ja esimerkiksi kirjassa esiintyvän tulimagiasta ja parantamisesta. Nyt se puoli kirjasta jäi aika kevyeksi.

Eeppisen fantasian sijaan kirja onkin ennemmin helppolukuista romanttista ihmissuhdedraamaa, joka on pakko katsoa loppuun asti, että saa tietää kuka päätyy kenenkin kanssa yhteen. Tulen tyttäriä on ehdottomasti neljän tähden lukukokemus, miinus tulee vain puhekielisestä dialogista.

Tulen tyttäriä pääsee mukaan Lukuhaasteeseen 2016 kategoriassa Kirjassa rakastutaan.

PS. Vanja on ihana.
PPS. Lukisin mielelläni jatko-osan.

Subjektiivinen tuomio: ****-

Maria Carole
Tulen tyttäriä

Osuuskumma 2014
358 sivua