Muistelmat

Anne Frank: Päiväkirja

Usko minua: kun ihminen on ollut puolitoista vuotta suljettuna sisään, joinakin päivinä hänestä tuntuu kaikki ylivoimaiselta, kaikesta oikeudenmukaisuudesta tai kiittämättömyydestä huolimatta. Tunteita ei voi tukahduttaa, haluaisin pyöräillä, tanssia, viheltää, nähdä maailmaa, tuntea olevani nuori, tietää että olen vapaa, kaipaan sitä kaikkea suunnattomasti, ja kuitenkaan en saa näyttää muille kaipaustani.

Anne Frankin Päiväkirja on ollut lukulistallani jo vuosia, ja jostain syystä se on kummitellut mielessäni kuivakkana historiateoksena. Avasin vihdoin kirjan (kun olin uusinut sen viisi kertaa kirjastosta) ja huomasin, että mielikuvani on kaukana todellisuudesta. Annen 13-15-vuotiaana kirjoittamat päiväkirjatekstit ovat mukaansatempaavia, eloisia ja huumorilla höystettyjä, vaikka ne kuvaavatkin kurjia oloja.

Anne aloittaa päiväkirjan kirjoittamisen saatuaan sen lahjaksi 13-vuotissyntymäpäivänään. Alkusivut täyttyvät kepeästä pohdinnasta ja tyttöystävien sekä ihailijoiden luonteenlaadun ruodunnasta. Kesällä 1942 koko perhe joutuu kuitenkin menemään maan alle sodan ja juutalaisvainojen takia. Mukaan erääseen toimistorakennukseen tehtyyn ”salaiseen siipeen” tulee myös van Daanin kolmihenkinen perhe sekä myöhemmin hammaslääkäri herra Dussel.

Koko kaksivuotisen piiloutumisjakson ajan Anne kirjoittaa päiväkirjaansa. Kirjaan tallentuu kuvauksia perheen sisäisistä ja perheiden välisistä ristiriidoista, päivärytmistä piilossa, syödystä ruoasta, opiskelusta, syntymäpäivistä ja lahjoista, rakennukseen tehdyistä murroista ja pelosta, pommituksista ja ulkoa kuuluvista ampumisista.

Anne kuvaa tekstissä paljon tunteitaan ja tuulettaa turhaumiaan. Hän pohtii paljon myös rakkautta ja seksuaalisuutta. Alkuvaiheessa van Daanin perheen poika Peter ärsyttää Annea valtavasti, mutta ajan kuluessa hän ihastuu tähän ja saa pojalta myös ensisuudelmansa. Päiväkirjassa näkyy hyvin Annen kasvu parissa vuodessa itsepäisestä ja hieman nenäkkäästä tytöstä ajattelevaiseksi nuoreksi naiseksi, joka tunnistaa myös omat virheensä.

Kauheista olosuhteista huolimatta Anne on usein onnellinen, ja kirjoittaa etenkin luonnosta ylistävään sävyyn. Hän toistaa moneen kertaan, että monilla muilla asiat ovat huonommin. Mädät perunat eivät ole herkullista syötävää, mutta parempi sekin kuin kiinni jääminen. Asenteesta voisi ottaa itsekin oppia! Tekstistä paistaa luotto tulevaisuuteen ja toivo paremmasta. Anne kirjoittaa paljon tulevaisuudensuunnitelmistaan, opinnoista ja pohtii naimisinmenoa.

Pidin kirjasta kovasti. Anne tekee paljon teräviä huomioita, viisaita havaintoja ja teksti on älykästä. Annen ajatuksiin on monessa kohtaa helppo samaistua, ja hän käy läpi paljon samanlaisia tunteita kuin itsekin nuorempana. Teksti koskettaa, kun ajattelee Annen perheen myöhempiä vaiheita. Kirja on myös autenttinen kurkistus 1940-luvun ajan juutalaisten elämään, eikä ihmisten julmuutta voi kuin ihmetellä. On myös ihmeellistä, miten perhe selvisi niinkin hyvin kaksi vuotta piilossa katseilta. Se vaati rutkasti kekseliäisyyttä, sopeutumista ja monta luotettavaa ja uskollista ihmistä, jotka avustivat perhettä.

Elokuun 4. päivänä vuonna 1944 piiloutuneiden joukko vangittiin, todennäköisesti joku oli ilmiantanut heidät. Kahdeksasta hengestä ainoana selviytyi Annen isä Otto Frank, joka toimitti myöhemmin tyttärensä päiväkirjasta julkaisukelpoisen version. Anne ja hänen siskonsa Margot kuolivat lavantautiin Bergen-Belsenin keskitysleirillä keväällä 1945.

Nyt jostakin muusta: olet jo kauan tiennyt, että minun rakkain toiveeni on tulla sanomalehtinaiseksi ja myöhemmin kuuluisaksi kirjailijattareksi. Jää vielä nähtäväksi, voinko joskus toteuttaa nämä suureelliset (hullut) toiveeni, mutta nyt minulla on kyllä aiheita tarpeeksi. Sodan jälkeen haluan joka tapauksessa julkaista kirjan nimeltä Salainen siipi, onnistuuko se, en tiedä, mutta päiväkirjani on tarkoitettu sitä varten.

Subjektiivinen tuomio: *****

Päiväkirja pääsee mukaan lukuhaasteeseen 2017 kategoriassa Kirja on inspiroinut muuta taidetta.

Anne Frank (toim. Otto H. Frank ja Mirjam Pressler)
Päiväkirja
Tammi 2011
421 sivua

Osta kirja Adlibriksesta*

Kävin viime vuonna Berliinissä Anne Frank -museossa. Siellä oli näytillä päiväkirjan ensimmäinen sivu.

Lähetä kommentti
Kirjoittanut Sanna aiheesta Muistelmat

Hyeonseo Lee: Seitsemän nimen tyttö

Uskoin ehdottomasti, että tämä sankarillinen perhe oli pelastanut kotimaamme. Kim Il-Sung oli luonut kaiken maassamme. Ennen häntä ei ollut ollut mitään. Hän oli isämme isä ja äitimme isä. — Hän pystyi matkustamaan päiväkausia väsymättä. Hän pystyi näyttäytymään samanaikaisesti idässä ja lännessä. Hänen läsnä ollessaan kukat puhkesivat kukkaan ja lumi suli.

Seitsemän nimen tyttö kertoo Hyeonseo Leen selviytymistarinan, kuinka hän pakeni Pohjois-Koreasta Kiinan kautta Etelä-Koreaan ja järjesti sinne lopulta myös perheensä. Hyeonseo Lee ei ole naisen syntymänimi, vaan pakomatkan varrella hänellä on ollut monta henkilöllisyyttä, ja yhteensä häntä on kutsuttu seitsemällä eri nimellä.

Hyeonseo oli kotoisin hyvästä perheestä, eikä hänen ollut koskaan tarvinnut nähdä nälkää. Ympärillä oli kuitenkin valtavasti kurjuutta, ja kasvaessaan hän alkoi epäillä virallista totuutta. Perhe asui maan pohjoisosassa, ja Kiinaan päästäkseen piti ylittää vain kapea joki. Jotkut onnistuivat loikkaamaan Kiinaan, mutta monet kuolivat yrittäessään.

Hyeonseon tarkoitus ei ollut paeta lopullisesti, vaan vierailla salaa Kiinassa asuvien sukulaistensa luona juuri ennen täysi-ikäistymistään. Hän ei kuitenkaan hahmottanut tekonsa seurauksia, sillä paluuta takaisin kotiin ei enää ollut ilman oman hengen tai perheen vaarantamista. Niin alkoi nuoren tytön elämä pakolaisena Kiinassa. Monien vaiheiden kautta Hyeonseo pääsee Etelä-Koreaan, ja lähes viidentoista vuoden jälkeen saa myös perheensä sinne.

Kirjan alkuluvut ovat kiinnostava kurkistus suljettuun maahan ja pohjoiskorealaisten ihmisten ajattelutapaan. Paon alettua teos muuttuu suorastaan jännityskirjaksi, ja oli pakko lukea se loppuun yhdeltä istumalta. Hyeonseon matka on täynnä uskomattomia mutkia ja seikkailuja. Vaikka loppu on suhteellisen onnellinen, mukaan mahtuu myös paljon surua: päästäkseen pakoon perheenjäsenten täytyy luopua kodista, työstä, sukulaisista ja rakastetusta.

Kirja pääsee mukaan vuoden 2017 lukuhaasteeseen kategoriassa Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä.

Subjektiivinen tuomio: ****½

Hyeonseo Lee, David John
Seitsemän nimen tyttö – pakoon Pohjois-Koreasta
Otava 2015
363 sivua

Osta kirja Adlibriksesta* (e-kirja)

TED talk: Hyeonseo Lee – My escape from North Korea
(tekstitys löytyy suomeksi)

Lähetä kommentti
Kirjoittanut Sanna aiheesta Muistelmat

Pia ja Mikko Pyhtilä: Chapu Chapu

Hyvä Jumala, minulla on sinulle asiaa. —
Voisitko järjestää niin,
että ihmisille jotka asuvat slummeissa tuossa kalliolla

tulisi vettä edes vähän lähempää kuin laaksosta asti
(koska minua ahdistaa nähdä heidän kulkevan
janoisina ja pölyä niellen

ja ennen kaikkea kuulevan sadettimemme äänen,
kun se kastelee ihanaa vihreää nurmikkoamme). —
Kiitos.
Toivon muuten toisinaan, että omatuntoni
lakkaisi kolkuttamasta jatkuvalla sykkeellä.”

Chapu chapu tarttui mukaan kirjastoreissulta hauskan kantensa perusteella. Kirjassa lähetystyöntekijät Pia ja Mikko Pyhtilä kirjoittelevat kokemuksiaan Tansaniasta. Kirja koostuu lyhyistä luvuista ja arjen kuvauksista ja kommelluksista. Mikko kirjoittaa perinteistä tarinallisempaa tekstiä, ja välissä on aina Pian kirjoittamia lyhyitä, runomaisia tekstejä (joista näyte alussa).

Kirja ei pureudu kovin syvälle, mutta tarjoaa kiinnostavan katsauksen toiseen kulttuuriin. Pyhtilät kuvailevat hyvin perinteiseen tapaan afrikkalaista arkielämää, kuinka erilaista se on suomalaiseen verrattuna, ja kuinka omia mukavuuksia ei edes osaa arvostaa. Sähkökatkot ovat arkipäivää, ihmiset ovat köyhiä ja liikenteessä saa välillä pelätä henkensä puolesta. Jatkuva köyhyyden ja rikkauden törmääminen antaa ajattelemisen aihetta. Toisaalta olosuhteistaan huolimatta ihmiset ovat positiivisia ja toiveikkaita, ja ympäröivä luonto hurmaa kauneudellaan ja runsaalla lajistollaan.

Olisi ollut kiinnostavaa lukea enemmän mitä Pyhtilät varsinaisesti tekivät työkseen. Nyt keskityttiin lähennä yksittäisiin muistoihin ja tapahtumiin. Kirjasta jäi parhaiten mieleen kirkon rakennusprojekti, jota he olivat seuranneet, sekä suomalaistenkin lähetysjärjestöjen tuella toteutettu nerokas kehitysapuprojekti, jossa perheille lahjoitettiin lehmä. Lehmän ensimmäisen vasikan sai pitää, mutta toinen annettiin eteenpäin lahjaksi jollekin toiselle perheelle. Onnistuneen kehityshankkeen edellytys on, että se lähtee kohdemaan ihmisten todellisista tarpeista eikä esimerkiksi suomalaisten toiveista.

Chapu chapu on ohut ja nopealukuinen kirja, joka toimii mukavana välipalana ja antaa myös ajatuksia pureskeltavaksi. Kirja pääsee mukaan Lukuhaasteeseen 2017 kategoriassa Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa. 

Subjektiivinen tuomio: ***

Chapu Chapu – kotona maailmalla
Pia ja Mikko Pyhtilä
Suomen Lähetysseura 2016
168 sivua

2 kommenttia
Kirjoittanut Sanna aiheesta Muistelmat

Yksi hyvä ja yksi huono kirja syömisestä

Luin peräkkäin kaksi hyvin erilaista kirjaa syömisestä, ja päätin tehdä niistä vaihteeksi yhteisen postauksen. Pääosin siksi, että ensimmäinen oli sen verran tylsä, etten jaksanut lukea sitä kunnolla loppuun.

William Leith: Pohjaton nälkä

Olen lihava. Niinpä teen kaiken lihavasti. Tänä aamuna otan läskisuihkun ja pyöriskelen saippuavaahdossa kuin valtava kerubi. Kuivaan itseni lihavasti. Se ei ole samanlaista kuin laihan kuivatessa itsensä pyyhkeellään. Lihavat imevät itseensä vettä kuin sienet.

William Leithin Pohjaton nälkä tarttui mukaan kirjastoreissulta kiinnostavan aiheensa ja hauskan kantensa perusteella. Kirjaa kuvataan takakannessa ”hyytävällä tavalla hauskaksi” ja ”oivalluksia sytyttäväksi safariksi länsimaisen ihmisen loputtomaan haluun saada – jotakin ja nopeasti.”

Odotin siis kiinnostavaa, omakohtaista teosta lihavuudesta ja nykyisestä syömiskulttuurista, ehkä faktoilla ja tutkimuksilla höystettynä. Harmillisesti Pohjaton nälkä oli kuitenkin pettymys.

Kirja tuntuu lähes pelkältä tajunnanvirralta, kun Leith kuvaa ajatuksiaan ja kokemuksiaan. Hän hyppii episodimaisesti aiheesta toiseen, kertoo välillä aamurutiineistaan, sitten tyttöystävästään, alkaa noudattaa Atkinsin dieettiä, kuvailee lapsuutensa ahmimiskokemuksia ja nuoruuden huumesekoiluita, repsahtaa syömään, juttelee lihavan ystävän kanssa, haastattelee tohtori Atkinsia…

Pieniä oivalluksia pilkahtelee aina välissä, mutta ajatus ei tunnu pääsevän eteenpäin eikä kokonaisuus hahmotu. Mikä oli pohdintojen lopputulos? Välillä tilanteet ovat absurdiudessaan huvittavia, välillä taas inhottaa lukea Leithin kertoillessa huolettomasti kännäyksestään ja huumeidenkäytöstään. En jaksanut lukea paksua kirjaa kunnolla loppuun, vaan puolivälistä eteenpäin hyppelin sivuja ja lopulta laitoin koko teoksen pois.

Subjektiivinen tuomio: **

William Leith
Pohjaton nälkä – syöpön tunnustuksia
Tammi 2006
317 sivua

Pertti Mustajoki: Vähennä kaloreita ilman dieettiä

Kaloreiden vähentäminen aloitetaan niistä tilanteista, joissa olet viikoittain, ja etenkin niistä, jotka ovat lähes jokapäiväisiä. Jos pari kertaa kuukaudessa nautit illallisen ravintolassa tai maistelet kahvilassa juustokakkua, älä herran tähden ryhdy niiden äärellä miettimään kaloreita.

Toisin kuin Pohjaton nälkä, Pertti Mustajoen tuore teos Vähennä kaloreita ilman dieettiä oli kiinnostava, muutenkin kuin nimensä perusteella. Aimo annos tutkittua tietoa höystettynä huumorilla ja armollisella otteella on pakattu tiiviiksi tietopaketiksi, jonka hotkaisee parissa illassa.

Aineenvaihdunta- ja hormonisairauksiin erikoistunut sisätautilääkäri Pertti Mustajoki kertoo aloittaneensa kirjoittamisen sen jälkeen, kun toimittaja oli kysynyt, voiko ilman dieettejä laihtua. ”Jos aikaansa seuraava toimittaja luulee dieetin olevan ainoa keino laihduttaa, mitä tavalliset kansalaiset tietävät kalorien vähentämisestä?” Näin syntyi kalorien vähentämiseen keskittyvä kirja.

Mustajoella on erinomainen pointti: jos erilaiset dieetit todella toimisivat, suomalaisetkin hoikistuisivat jatkuvasti. Atkinsin dieetti ja 5:2 -dieetti saavat kirjassa kyytiä, kun tilalle otetaan perinteinen lautasmalli. Olennaista on, että Mustajoki myös perustelee kaiken tutkimustiedolla.

Avain painonhallintaan ja laihtuminen on yksinkertainen: rajoitetaan kalorien määrää eikä ruoan määrää. Nälkäkuurilla oleminen ei pitkällä aikavälillä laihduta, vaan kilot saattavat tulla korkojen kera takaisin. Maha nimittäin täyttyy nimenomaan ruoan määrästä, eikä se välitä onko kyseessä puoli kiloa porkkanaa vai suklaata. Toisesta vain saa satoja kilokaloreita enemmän kuin toisesta, mikä aiheuttaa lihomista.

Mustajoki määrittelee, mikä on terveellinen kaloritiheys ruoassa (alle 150 kcal/100g), sekä ohjeistaa kalorien ”laimentamiseen” aterialla. Jos syö vaikka makean välipalan, sitä voi laimentaa vähäkalorisella hedelmällä, tai leipää voi laimentaa kevyillä leivänpäällisillä.

Olennaista on pureutua ensin jokapäiväisiin aterioihin kuten koulu- tai työlounaisiin, ja sallia itselleen se juustokakkupala tai muu herkku ilman tunnontuskia pari kertaa kuukaudessa. Kirjan ote oli muutenkin armollinen – mitään ei tiukasti kielletä, ja syömisen pitää olla mukavaa. Hampurilaisaterioita voi toki syöpötellä silloin tällöin, mutta jos siitä tulee jokaviikkoista, kalorien vähentäminen alkaa olla hankalaa.

Mukana on myös kiinnostavaa nippelitietoa: yllättävää esimerkiksi oli, että niinkin helposti kuin vaihtamalla kevytmaidosta rasvattomaan maitoon saa vuodessa tuhansia kilokaloreita vähemmän.

Kirja oli nopeasti luettu, mutta huomasin pian olevani jääkaapilla tarkastamassa yleisimpien välipalojeni kaloritiheyttä. Tämä kirja tekisi melkein mieli ostaa omaksi, voisi nimittäin olla terveellistä lukea se aika ajoin uudelleen.

Kirja pääsee vuoden 2017 lukuhaasteeseen kategoriassa Kirja lisää hyvinvointiasi.

Subjektiivinen tuomio: ****½

Pertti Mustajoki
Vähennä kaloreita ilman dieettiä
Duodecim 2016
144 sivua

Osta kirja Adlibriksesta*

Lähetä kommentti
Kirjoittanut Sanna aiheesta Muistelmat, Ruoka, Terveys

Corrie ten Boom: Kätköpaikka

Se oli muistojen päivä. Päivä, jolloin katsottiin menneisyyteen. Miten olisimme siinä istuessamme saattaneet arvata, että osaksemme tulisi tässä muistojen paikassa seikkailu, jollaisesta me, kaksi naimatonta keski-ikäistä naista ja vanha mies, emme osanneet edes uneksia. Seikkailu ja ahdistus, kauhu ja pelko olivat aivan nurkan takana, emmekä me tienneet mitään.
Voi isä! Betsie! Jos olisin tiennyt, olisinko jatkanut? Olisinko rohjennut tehdä sellaista mitä tein?

Kätköpaikka kertoo hollantilaisen Corrie ten Boomin ja tämän perheen tositarinan, kuinka he piilottelivat juutalaisia talossaan ja joutuivat sen vuoksi keskitysleirille. Kirjaa pidetään kristillisenä klassikkona, ja tarinassa kulkevatkin vahvasti mukana usko ja pienet arjen ihmeet.

Alussa Corrie kuvailee sitä rauhallista elämää, jota hän ja Betsie, viisikymppiset naimattomat sisarukset, viettävät vanhan isänsä kanssa kellosepänliikkeessä 1940-luvun Hollannissa. Sodasta ja Saksasta kuullaan ikäviä huhuja, mutta he ajattelevat ettei se koske hollantilaisia.

Sota kuitenkin vyöryy Hollantiinkin, ja maa miehitetään. Paikallisia juutalaisia aletaan pikku hiljaa vainota ja vangita. Corrie ajautuu perheineen melkein vahingossa mukaan maanalaiseen toimintaan, joka järjestää ihmisille muun muassa varastettuja säännöstelykortteja ja turvapaikkoja muiden koteihin. Toimintaa hoidetaan kunnon agenttityyliin erilaisilla koodeilla ja merkeillä.

Lopulta ten Boomien omassa kodissakin majoitetaan jo useita juutalaisia ja vastarintaliikkeen jäseniä seinän taakse rakennetussa piilopaikassa. Perhe onnistuu elämään näin useita vuosia, mutta lopulta Gestapo ratsaa talon ja he paljastuvat. Perhe viedään ensin vankilaan ja myöhemmin Saksaan Ravensbrückin keskitysleirille. Corrie menettää kauheissa oloissa sekä isänsä että sisarensa, mutta pääsee lopulta itse vapaaksi – myöhemmin hän sai tietää, että kyseessä oli vain kirjurin virhe, ja viikkoa myöhemmin kaikki hänen ikäisensä naiset oli tapettu kaasukammioissa.

Corrien tarinassa keskeistä on jatkuva toivo sekä luottamus Jumalaan, jonka avulla hän selvisi kauhuista ja kurjista oloista ja kykeni myöhemmin myös antamaan vainoojilleen anteeksi. Erityisen tärkeää roolia tässä näyttelee sisar Betsie, joka pystyy näkemään keskitysleirin pahamaineiset vartijatkin pahuuden uhreina ja rukoilemaan heidän puolestaan. Naisten onnistui salakuljettaa keskitysleirille Raamattu ja julistaa muille vangeille Jumalasta. Vapauduttuaan 53-vuotiaana Corrie alkoi kiertämään maailmaa ja toimi julistajana vielä 33 vuotta.

Olin jo aikaisemmin lukenut Corrien myöhemmästä työstä kertovan Jumalan kulkuri, joten tiesin miten tarina jatkui keskitysleirikokemusten jälkeen, mutta oli kiinnostavaa lukea miten se oikeastaan alkoi. Lueskelin kirjaa pieninä pätkinä iltalukemisena, ja se oli kokonaisuudessaan vaikuttava lukukokemus.

Wikipedia tietää kertoa, että ten Boomin perheen toiminnan ansiosta arvioilta jopa 800 ihmistä säilytti henkensä. Sankarillisista teoista huolimatta käy selväksi, että Corrie oli vain tavallinen ihminen hänkin. Hän on monesti masentunut, vihainen, kateellinen ja itsekäs. Toivo auttaa häntä kuitenkin aina eteenpäin. Hän oppii kiittämään yllättävistäkin asioista, kuten keskitysleirillä kiusaavista kirpuista, jotka estivät vartijoita kiertelemässä makuusaleissa ja antoivat heidän pitää rauhassa hartaushetkiä muille vangeille. Corrie kertoo tarinansa tuttavallisesti, kuin jutustellen, ja kertomukseen on helppo imeytyä mukaan.

Lainasin samalla kirjastoreissulla viereiseltä hyllyltä myös Anne Frankin päiväkirjan, klassikon joka minulla on vielä lukematta. Kätköpaikan lukemisen jälkeen täytyy tutustua vielä myöhempään Corrie ten Boomin tuotantoon.

Kirja pääsee mukaan lukuhaasteeseen 2017 kategoriassa Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt.

Subjektiivinen tuomio: ****+

Corrie ten Boom (John ja Elizabeth Sherrillin kanssa)
Kätköpaikka
Päivä Osakeyhtiö 2007 (7. painos)
255 sivua

2 kommenttia
Kirjoittanut Sanna aiheesta Muistelmat