Kaunokirjallisuus

Walter Moers: Kapteeni Sinikarhun 13 ½ elämää

kapteenisinikarhun13½elämää

Saksalaisen Walter Moersin kirjoittama ja kuvittama Kapteeni Sinikarhun 13½ elämää on yksi kaikkien aikojen kirjasuosikeistani. Muistan, kuinka tein ala-asteella jotain kirjaesittelyä tästä ja hehkutin teoksen maasta taivaisiin… :D Myöhemmin hankin pokkarin myös hyllyyni. Tämäkin taitaa olla Hermux Tantamoqin seikkailujen ohella sellainen kirja, ettei sitä nykyään löydy enää kuin kirjastoista ja tuurilla antikvariaateista.

Sinikarhu on nimensä mukaan sininen karhu, joka asuu mielikuvituksellisella Zamonian mantereella. Zamoniaa kansoittavat mitä ihmeellisimmät olennot, ja Sinikarhu joutuu toinen toistaan hulvattomimpiin seikkailuihin. Kirja on jaettu kolmeentoista ja puoleen lukuun, joista jokainen kuvaa yhtä karhun elämänvaihetta.

”Elämä alkaa normaalisti syntymästä – minun ei alkanut. Ainakaan minulla ei ole mitään muistikuvaa syntymästäni.”

Tarina alkaa myrskyävästä merestä, jossa pieni pähkinänkuoressa makaava Sinikarhu seilaa, kunnes kääpiömerirosvot pelastavat hänet. Siitä matka jatkuu muun muassa laiva-aaveiden saarelle, Pulina-aaltojen puheopetukseen ja myöhemmin esimerkiksi ulottuvuusaukkoon, sokeriaavikolle ja seitsenaivoisen professori Abdul Yöpöllön Yöakatemiaan sivistystä hankkimaan. Sinikarhun elämästä ei puutu vauhtia tai huumoria.

Matkan varrella tavataan kaikenlaisia viihdyttäviä henkilöhahmoja, kuten puolisokea pelastajasaurus Mac tai Qwert Zuiopü, hyytelöprinssi 2364. ulottuvuudesta. Sinikarhu itsekin on siitä kiinnostava henkilöhahmo, että hän tuntuu hallitsevan suunnilleen kaiken, aina täydellisestä yleissivistyksestä ultramaratonin juoksemiseen ja mestarimaiseen valehtelemiseen.

Psykedeelisyyttä hipovien juonenkäänteiden lisäksi kirjassa on mittava kuvitus, joka on kirjailijan itsensä tekemä. Se tuo paljon lisäväriä tarinaan, ja kuvitustyyli iski ainakin meikäläiseen. Lisäksi tarinanpätkien välissä on katkelmia professori Yöpöllön sanakirjasta, jossa selitetään aina kulloinkin kyseessä olevaa Zamonian ilmiötä tai eliötä.

Tätä kirjaa on jotenkin vaikea eritellä kun on lukenut sen niin monta kertaa vuosien varrella. Siispä sanon vain, että suosittelen. Kannattaa kokeilla! Moers on kirjoittanut myös paljon muuta. Joistakin hänen teoksistaan en tykännyt lainkaan (Huviretki hukkateille ja Hurja matka halki yön), mutta loistavat Rumo-kirjat (Rumo ylämaailmassa ja Rumo alimaailmassa) löytyvät kirjahyllystäni, ja pidin myös Uinuvien kirjojen kaupungista.

Subjektiivinen tuomio: *****

Walter Moers: Kapteeni Sinikarhun 13½ elämää
703 sivua
Otava 2001

Lähetä kommentti
Kirjoittanut Sanna aiheesta Fantasia, Lastenkirjat

Michael Hoeye: Hetki lyö hiirelle

hetkilyöhiirelle”’Miten päiväsi on sujunut?’ Hermux kysyi. ’Minun päiväni oli sangen kummallinen, sen voin sanoa! Ainakin tähän asti. On ihanaa olla taas kotona.’ Hän aukaisi purkin, jossa oli kuivattuja kirvoja, ja ravisti niitä kourallisen Terflen ruokakulhoon. Leppäkerttu hyppäsi häkin lattialle ja alkoi syödä ahnaasti.” 

Kirjahyllyssäni nököttävä Hetki lyö hiirelle – Hermux Tantamoqin seikkailuja on niin vanha kirja (2002), ettei sitä näköjään löydy enää kuin kirjastosta. Lisäksi se on luokiteltu siellä lastenkirjoihin. Tunnen itseni vanhaksi! Ajattelin kuitenkin ottaa kirjan tänne blogiin esiteltäväksi, koska se on mainio teos ja sopii myös vanhemmille lukijoille (ts. luen kirjaa edelleen mielelläni).

Michael Hoeyen sympaattisen romaanin päähenkilönä on aivan tavallinen hiiri, kelloseppä Hermux Tantamoq. Hän rakastaa muun muassa donitseja sekä juustokuvioisia paitoja ja asustaa lemmikkileppäkerttunsa Terflen kanssa. Eräänä päivänä Hermuxin aivan tavallinen elämä kuitenkin mullistuu, kun hänen kellosepänliikkeeseensä syöksyy hurmaava neiti Linka Perflinger, joka vaatii saada rannekellonsa mitä pikimmiten korjatuksi. Hermuxille paljastuu, että Linka on seikkalijatar ja huimapäinen lentäjä. Täsmälliseksi tunnettu neiti Perflinger ei kuitenkaan koskaan palaa hakemaan kelloaan, ja Hermuz vaistoaa vaaran. Hänen on pelastettava neiti Perflinger – mutta miten?

Hoeye kuvailee arkista hiiren elämää kotoisasti aina Hermuxin syömistä herkullisista aterioista soppakulhoon, jonka reunassa marssii rivistö valkoisia ankkoja joilla on munankeltuaisen väriset jalat ja nokat. Juoni kulkee eteenpäin kiinnostavana ja saa dekkarimaisia piirteitä, kun Hermux nuuskii tietään hajanaisia johtolankoja pitkin ja yrittää selvittää neiti Perflingerin olinpaikan. Samalla hän joutuu itsekin vaaraan. Voiko edes ystäviin enää luottaa?

Hermux Tantamoqista on vaikea olla pitämättä. Innostuin kelloseppähiiren seikkailusta ensimmäistä kertaa ala-asteella, mutta hyvin ne uppoavat vieläkin. Kirja on kevyttä ja helppoa luettavaa ja luvut lyhyitä: parhaimmillaan vain kaksi sivua. Kannattaa käydä nappaamassa oma kappale kirjastosta, jos ei itselle niin perheen pienimmille. Hetki lyö hiirelle on ensimmäinen kirja Hermuxin neliosaisesta tarinasta, josta on suomennettu myös seuraavat osat Hiekkaan haudattu (ehkä paras näistä kolmesta) ja Esirippu aukeaa. Neljäs osa, joka on vielä itseltänikin lukematta, on alkukieliseltä nimeltään Time to Smell the Roses.

Subjektiivinen tuomio: ****

Michael Hoeye: Hetki lyö hiirelle
Otava 2002
266 sivua

Kuva: Helmet-kirjasto

1 kommentti
Kirjoittanut Sanna aiheesta Lastenkirjat

Jo Baker: Longbournin talossa

longbournintalossa”Oli ollut se ikävä aika kuukaudesta, jolloin talon kaikki yhdeksän naista olivat olleet tavallista äksympiä, kämpelöitä, kyynelehtiviä ja vuotaneet sen jälkeen. Kuukautissiteet likosivat nyt erillisessä paljussa, joka lemahti kiusallisesti teurastamolta; ne pestäisiin viimeiseksi.”

Longbournin talossa – Palvelusväen Ylpeys ja ennakkoluulo perustuu nimensä mukaisesti Jane Austenin pääteokseen ja kuvaa Longbournin elämää palvelijoiden näkökulmasta.  Päähenkilönä on nuori sisäpiika Sarah, ja lisäksi tapaamme herra ja rouva Hillin sekä nuoren Pollyn. Tarina alkaa hieman ennen Ylpeyden ja ennakkoluulon tapahtumia ja päättyy muutamia vuosia niiden jälkeen.

Kuvaus Sarahin arjesta on raadollinen ja jopa inhorealistinen. Lukijalle ei jää epäselväksi, että kauneudestaan kuuluisat Bennetien neiditkin ovat vain ihmisiä, joilta tulee kerran kuukaudessa sidepyykkiä ja joilla rehottavat hieltä haiskahtavat kainalokarvat sievien tanssiaispukujen alla. Erityismainintoja saa pitkin mutaisia nummia pomppiva Elizabeth, jonka alushameista Sarah saakin sitten otsa hiessä pestä sitä kuuluisaa kuuden tuuman mutakerrosta.

Elämä Longbournin keittiössä kuitenkin mullistuu, kun taloon palkataan salaperäinen miespalvelija James. Mikä hän on miehiään? Mistä hän on tullut? Miksi hänet palkattiin noin vain yllättäen? Kysymykset piinaavat Sarahia, joka on utelias ja haluaa ottaa asioista selvää. Pakkaa sekoittaa entisestään Sarahia kosiskeleva, luvattoman charmikas herra Bingleyn lakeija.

Ylpeys ja ennakkoluulo on yksi kaikkien aikojen suosikeistani, joten suhtauduin vähän epäluuloisesti tällaiseen tarinan ”lisävalottamiseen”. Onneksi Elizabeth ja Jane kuvataan Bakerinkin teoksessa mukavina ja herttaisina nuorina neiteinä, jotka lainaavat mielellään kirjoja luettavaksi ja lahjoittavat vanhoja pukujaan palvelustytöille. Baker keskittyy palvelijoiden lisäksi myös muihin Austenin ”hyljeksimiin” henkilöihin ja avaa heidän luonnettaan enemmän; saamme kuulla lisää esimerkiksi Bennetien keskimmäisen sisaren Maryn ajatuksista. Myös herra Collins esiintyy suorastaan miellyttävänä nuorena miehenä.

Joka tapauksessa palvelusväen näkökulma on varmasti oikeutettu, ja saa ajattelemaan näitä historiallisia rakkaustarinoita tarkemmin; jonkun on täytynyt vääntää se Bingleylle tarjottava perhepäivällinen ja hakea ne kengänruusukkeet tanssiaisiin kaatosateessa. Longbournin talossa ehkä hieman muutti Austen-lukukokemustani (en pääse yli niistä kainalokarvoista), mutta ei onneksi pilannut sitä.

Kirjan ensimmäinen puolikas oli parasta luettavaa, mutta kolmannessa osassa rysähtää yhtäkkiä sarja paljastuksia päähenkilöistä, ja lukija heitetään muutamien vuosien takaiseen aikaan seuraamaan erään henkilön seikkailuja. Takauma oli aika irrallinen ja muutenkin mielestäni tylsä. Loppua kohden kirja yrittää palata takaisin alkuosan vauhdikkuuteen, mutta ei aivan onnistu. Baker pitää kuitenkin lukijaa jännityksessä loppuun asti: mikä on Sarahin kohtalo?

Kaiken kaikkiaan Longbournin talossa on viihdyttävä ja ajatuksia herättävä lukukokemus, mutta ei esimerkiksi Austeniin itseensä verrattava mestariteos. Tammen sivuilta voit muuten lukea näyteluvun kirjasta!

Subjektiivinen tuomio: ***½

Jo Baker: Longbournin talossa
Tammi 2014
448 sivua

Kuva: Adlibris*

6 kommenttia
Kirjoittanut Sanna aiheesta Historiallinen