Kaunokirjallisuus

George R. R. Martin: Valtaistuinpeli

Valtaistuinpeli

Minulle kävi Valtaistuinpelin kanssa aika lailla samalla tavalla kuin Nälkäpelin aikoinaan: kesti kauan ennen kuin tutustuin siihen, mutta lopulta innostuin täysillä. George R. R. Martinin kirjasarja oli jo täysimittainen ilmiö ja Game of Thrones oli pyörinyt hyvän aikaa TV2:llakin, ennen kuin päätin vihdoin tarttua kirjaan ja ottaa selville mistä on kyse. Ja se oli sitten menoa se.

”’Muurin pohjoispuolella on synkempiäkin otuksia.’ Catelyn vilkaisi sydänpuuta, sen kalpeaa kuorta ja punaisia silmiä, jotka katselivat ja kuuntelivat ajatellen pitkiä hitaita ajatuksiaan.
Eddardin hymy oli lempeä. ’Kuuntelet liikaa vanhan Nanin tarinoita. Muukalaiset ovat kuolleet jo kahdeksan tuhatta vuotta sitten kuten metsän lapsetkin. Mestari Luwin kertoo sinulle, ettei niitä ole koskaan ollutkaan. Yksikään elävä ei ole koskaan nähnyt sellaista.'”

Valtaistuinpeli on ensimmäinen osa Tulen ja jään laulu-kirjasarjasta. Sarja seuraa Westerosin mantereen tapahtumia. Ensimmäisen kirjan keskiössä ovat pohjoisessa Talvivaarassa asustava Starkin perhe: lordi Eddard ”Ned” Stark, hänen vaimonsa Catelyn ja heidän viisi lastaan. Starkit viihtyvät mielellään omissa oloissaan, mutta rauha keskeytyy kun kuningas Robert ratsastaa pohjoiseen. Hän pyytää vanhaa ystäväänsä Nediä neuvonantajaksi, kuninkaan Kouraksi. Perhe ajautuu vähitellen mukaan etelän poliittisiin juonitteluihin, varsinkin kun Ned alkaa selvittää edellisen Kouran äkillistä kuolemaa ja hovin vaiettuja salaisuuksia.

Samaan aikaan Westerosin eteläpuolella elävät vallasta syöstyn lohikäärmekuninkaan perilliset maanpaossa, ja he vannovat ottavansa riistetyn valtakuntansa takaisin. Villissä pohjoisessa, suojaavan Muurin tuolla puolen, kerrotaan jälleen tarinoita hyökkäilevistä muukalaisista, valkoisista kulkijoista joita ei olla nähty tuhansiin vuosiin… Vuosia kestänyt kesä on päättymässä, ja talvi on tulossa.

Täytyy myöntää, että kirjan ensimmäiset 50 sivua olivat melko raskasta luettavaa. Siinä vaiheessa en tajunnut tapahtumista vielä mitään. Henkilöhahmoja on valtava määrä, enkä millään meinannut muistaa kuka oli kuka. Jurnutin kuitenkin sitkeästi eteenpäin, ja aherrus palkittiin: yhtäkkiä olikin vaikea päästää kirjasta irti. Vinkkinä uusille lukijoille: kirjan lopussa on liitteet, joissa listataan Martinin luoma valtaisa henkilögalleria suvuittain. Kannattaa hyödyntää sitä.

Valtaistuinpeli osoittautui loistavavaksi fantasiaksi ja myös äärimmäisen koukuttavaksi. Jokainen henkilöhahmo on erilainen ja kiinnostava, ja päähenkilöihin kiintyy nopeasti. Juonenkäänteet ovat kuitenkin arvaamattomia: kelle tahansa voi käydä yhtäkkiä huonosti.  Lempihahmojensa puolesta saa oikeasti pelätä!

Pidän erityisesti siitä, ettei kirjassa ole tyypilteltyjä hyviksiä ja pahiksia. On vain erilaisia ihmisiä jotka toimivat omista lähtökohdistaan käsin. Jotkut ovat tietysti kunniallisempia kuin toiset ja jotkut niin ilkeitä että heitä alkaa suorastaan inhota, mutta Tolkienin tyylistä ”kauniit hyvät haltiat vastaan rumat pahat örkit” -vastakkainasettelua ei ole. Martin ei yritä kaunistella luomaansa keskiaikaistyylistä maailmaa: veri ja suolenpätkät roiskuvat, miehiä tapetaan ja naisia raiskataan. Välillä näihin toimenpiteisiin paneudutaan ihan inhorealistisuuteen asti.

Olen lukenut sarjasta nyt kaksi ensimmäistä osaa sekä kolmannen osan ykkösniteen (suomennos jaettiin kahtia kun se oli niin pitkä). Kirjoja on julkaistu viisi, ja sarjan on määrä kasvaa vielä seitsenosaiseksi. Luettavaa siis vielä riittää, onneksi.

Valtaistuinpeli esiintyy myös Annoin joululahjaksi kirjaston kirjan -postauksessani. Tällä hetkellä lahjan saajalla on menossa jo sarjan toinen osa, joten kyllä se oli jokseenkin onnistunut lahja :D Jos et ole vielä tutustunut tähän kirjasarjaan, suosittelen ehdottomasti kokeilemaan alkukankeudesta huolimatta!

Subjektiivinen tuomio: *****

George R. R. Martin: Valtaistuipeli
Kustannusosakeyhtiö Kirjava 2009
732 sivua

Kuva: Adlibris*

Lähetä kommentti
Kirjoittanut Sanna aiheesta Fantasia

Walter Moers: Kapteeni Sinikarhun 13 ½ elämää

kapteenisinikarhun13½elämää

Saksalaisen Walter Moersin kirjoittama ja kuvittama Kapteeni Sinikarhun 13½ elämää on yksi kaikkien aikojen kirjasuosikeistani. Muistan, kuinka tein ala-asteella jotain kirjaesittelyä tästä ja hehkutin teoksen maasta taivaisiin… :D Myöhemmin hankin pokkarin myös hyllyyni. Tämäkin taitaa olla Hermux Tantamoqin seikkailujen ohella sellainen kirja, ettei sitä nykyään löydy enää kuin kirjastoista ja tuurilla antikvariaateista.

Sinikarhu on nimensä mukaan sininen karhu, joka asuu mielikuvituksellisella Zamonian mantereella. Zamoniaa kansoittavat mitä ihmeellisimmät olennot, ja Sinikarhu joutuu toinen toistaan hulvattomimpiin seikkailuihin. Kirja on jaettu kolmeentoista ja puoleen lukuun, joista jokainen kuvaa yhtä karhun elämänvaihetta.

”Elämä alkaa normaalisti syntymästä – minun ei alkanut. Ainakaan minulla ei ole mitään muistikuvaa syntymästäni.”

Tarina alkaa myrskyävästä merestä, jossa pieni pähkinänkuoressa makaava Sinikarhu seilaa, kunnes kääpiömerirosvot pelastavat hänet. Siitä matka jatkuu muun muassa laiva-aaveiden saarelle, Pulina-aaltojen puheopetukseen ja myöhemmin esimerkiksi ulottuvuusaukkoon, sokeriaavikolle ja seitsenaivoisen professori Abdul Yöpöllön Yöakatemiaan sivistystä hankkimaan. Sinikarhun elämästä ei puutu vauhtia tai huumoria.

Matkan varrella tavataan kaikenlaisia viihdyttäviä henkilöhahmoja, kuten puolisokea pelastajasaurus Mac tai Qwert Zuiopü, hyytelöprinssi 2364. ulottuvuudesta. Sinikarhu itsekin on siitä kiinnostava henkilöhahmo, että hän tuntuu hallitsevan suunnilleen kaiken, aina täydellisestä yleissivistyksestä ultramaratonin juoksemiseen ja mestarimaiseen valehtelemiseen.

Psykedeelisyyttä hipovien juonenkäänteiden lisäksi kirjassa on mittava kuvitus, joka on kirjailijan itsensä tekemä. Se tuo paljon lisäväriä tarinaan, ja kuvitustyyli iski ainakin meikäläiseen. Lisäksi tarinanpätkien välissä on katkelmia professori Yöpöllön sanakirjasta, jossa selitetään aina kulloinkin kyseessä olevaa Zamonian ilmiötä tai eliötä.

Tätä kirjaa on jotenkin vaikea eritellä kun on lukenut sen niin monta kertaa vuosien varrella. Siispä sanon vain, että suosittelen. Kannattaa kokeilla! Moers on kirjoittanut myös paljon muuta. Joistakin hänen teoksistaan en tykännyt lainkaan (Huviretki hukkateille ja Hurja matka halki yön), mutta loistavat Rumo-kirjat (Rumo ylämaailmassa ja Rumo alimaailmassa) löytyvät kirjahyllystäni, ja pidin myös Uinuvien kirjojen kaupungista.

Subjektiivinen tuomio: *****

Walter Moers: Kapteeni Sinikarhun 13½ elämää
703 sivua
Otava 2001

Lähetä kommentti
Kirjoittanut Sanna aiheesta Fantasia, Lastenkirjat

Michael Hoeye: Hetki lyö hiirelle

hetkilyöhiirelle”’Miten päiväsi on sujunut?’ Hermux kysyi. ’Minun päiväni oli sangen kummallinen, sen voin sanoa! Ainakin tähän asti. On ihanaa olla taas kotona.’ Hän aukaisi purkin, jossa oli kuivattuja kirvoja, ja ravisti niitä kourallisen Terflen ruokakulhoon. Leppäkerttu hyppäsi häkin lattialle ja alkoi syödä ahnaasti.” 

Kirjahyllyssäni nököttävä Hetki lyö hiirelle – Hermux Tantamoqin seikkailuja on niin vanha kirja (2002), ettei sitä näköjään löydy enää kuin kirjastosta. Lisäksi se on luokiteltu siellä lastenkirjoihin. Tunnen itseni vanhaksi! Ajattelin kuitenkin ottaa kirjan tänne blogiin esiteltäväksi, koska se on mainio teos ja sopii myös vanhemmille lukijoille (ts. luen kirjaa edelleen mielelläni).

Michael Hoeyen sympaattisen romaanin päähenkilönä on aivan tavallinen hiiri, kelloseppä Hermux Tantamoq. Hän rakastaa muun muassa donitseja sekä juustokuvioisia paitoja ja asustaa lemmikkileppäkerttunsa Terflen kanssa. Eräänä päivänä Hermuxin aivan tavallinen elämä kuitenkin mullistuu, kun hänen kellosepänliikkeeseensä syöksyy hurmaava neiti Linka Perflinger, joka vaatii saada rannekellonsa mitä pikimmiten korjatuksi. Hermuxille paljastuu, että Linka on seikkalijatar ja huimapäinen lentäjä. Täsmälliseksi tunnettu neiti Perflinger ei kuitenkaan koskaan palaa hakemaan kelloaan, ja Hermuz vaistoaa vaaran. Hänen on pelastettava neiti Perflinger – mutta miten?

Hoeye kuvailee arkista hiiren elämää kotoisasti aina Hermuxin syömistä herkullisista aterioista soppakulhoon, jonka reunassa marssii rivistö valkoisia ankkoja joilla on munankeltuaisen väriset jalat ja nokat. Juoni kulkee eteenpäin kiinnostavana ja saa dekkarimaisia piirteitä, kun Hermux nuuskii tietään hajanaisia johtolankoja pitkin ja yrittää selvittää neiti Perflingerin olinpaikan. Samalla hän joutuu itsekin vaaraan. Voiko edes ystäviin enää luottaa?

Hermux Tantamoqista on vaikea olla pitämättä. Innostuin kelloseppähiiren seikkailusta ensimmäistä kertaa ala-asteella, mutta hyvin ne uppoavat vieläkin. Kirja on kevyttä ja helppoa luettavaa ja luvut lyhyitä: parhaimmillaan vain kaksi sivua. Kannattaa käydä nappaamassa oma kappale kirjastosta, jos ei itselle niin perheen pienimmille. Hetki lyö hiirelle on ensimmäinen kirja Hermuxin neliosaisesta tarinasta, josta on suomennettu myös seuraavat osat Hiekkaan haudattu (ehkä paras näistä kolmesta) ja Esirippu aukeaa. Neljäs osa, joka on vielä itseltänikin lukematta, on alkukieliseltä nimeltään Time to Smell the Roses.

Subjektiivinen tuomio: ****

Michael Hoeye: Hetki lyö hiirelle
Otava 2002
266 sivua

Kuva: Helmet-kirjasto

1 kommentti
Kirjoittanut Sanna aiheesta Lastenkirjat