Opiskelu

Aino Kallas: Sudenmorsian

Vaikka minä päiväsaikaan ihmisten ilmoilla viivyn, ja minulla on ihmisen muoto, niin halajoi minun henkeni sutten seuraan, konsa yön on läsnä, ja vain korvessa on minulla vapaus ja riemu ratki. Niin minun on mentävä, että sutten heimoa olen, vaikka minun sentautta noitana roviolla palaman pitäisi, sillä taiankaltaiseksi olen minä luotu.”

Vuonna 1928 ilmestynyt Sudenmorsian on viimeinen osa Aino Kallaksen romaanisarjaa, johon kuuluvat myös vähemmän tunnetut Barbara von Tisenhusen (1923) ja Reigin pappi (1926). Muutaman vuoden takainen pokkariversio on varsin tuoreen näköinen ja houkuttelee lukemaan. Romaanissa on vain 96 sivua, joten se onkin luettu nopeasti. 

Luin kirjan keväällä osana kotimaisen kirjallisuuden opiskelujen lukupiiriä – tämä oli yhdestätoista kirjasta ainoa, jonka olisin muutenkin halunnut lukea. Sudenmorsian osoittautui kuitenkin aika erityyppiseksi kuin olin odottanut. Ensinnäkin se oli niin lyhyt, ja toiseksi tarina sijoittuukin 1650-luvun Viroon. Sen myötä myös käytetty kieli on keskiaikaistyylistä ja vanhahtavaa.

Alussa Priidik-niminen metsävahti näkee nuoren Aalon pesemässä lampaita, ja kiinnittää huomiota tämän muista poikkeaviin otteisiin, kun lampaat eivät pyristele pakoon. He menevät naimisiin ja Priidik saakin Aalosta hyvällä luonteella varustetun vaimon. Sudet piinaavat kyläyhteisöä, ja ne herättävät paljon vihaa. Eräänä päivänä kylän sudenajoissa Aalo tuntee yllättäen mielessään suden kutsun. Sudet ilmestyvät myöhemmin hakemaan hänet luokseen, ja Aalo alkaa viettää kaksoiselämää: päivällä kuuliainen vaimo, yöllä juoksemassa sutena metsässä. Lopulta Priidikillekin  selviää totuus, ja hän karkottaa Aalon luotaan.  

Kirjassa tulee vahvasti esille naisen jakautunut minäkuva: toisaalta hän on kiltti, nöyrä ja kuuliainen vaimo, ja toisaalta hän on villi ja vapautunut. Sutena hän on onnellinen, mutta muut eivät voi hyväksyä tällaista elämäntapaa. Normeja rikkova nainen saakin lopussa yhteisön langettaman rangaistuksen. Minut yllätti näkyvästi esiintyvä kaikkitietävä kertoja, josta saimmekin lukupiirissä paljon pohdittavaa. Kertoja ei tyydy vain kertomaan Aalon tarinaa, vaan hän tulkitsee sitä vahvasti uskonnollisen viitekehyksen kautta, tuomitsee naisen teot ja arvottaa tarinaa.

Sudenmorsiamen myötä opintolukupiiri oli siis taputeltu (ja saimme raportistamme viitosen!). Se oli vaikuttava ja yleissivistävä lukukokemus, mutta ei yltänyt parhaimpien joukkoon näiden klassikoiden joukossa. Enemmän pidin esimerkiksi Minna Canthin Työmiehen vaimosta. Joka tapauksessa, tämän jälkeen oli mukava lukea jotain aivan muuta.

Kirja pääsee mukaan vuoden 2018 Helmet-lukuhaasteeseen kategoriassa kirjan kansi on yksivärinen.

Subjektiivinen tuomio: ***

Aino Kallas
Sudenmorsian
Otava 2014
96 sivua

Osta kirja Adlibriksesta*

Lähetä kommentti
Kirjoittanut Sanna aiheesta Historiallinen, Opiskelu

Maiju Lassila: Tulitikkuja lainaamassa

Mutta Miinan ehdotus hautui Anna Liisan päässä. Ja kun hän oli taas uunin sulkenut ja raaputti huttukattilaa, puhui hän miehelleen:
’Saisit tosiaankin Ihalainen mennä siitä hakemaan Hyvärisen ukolta tulitikkuja, jotta saisin pellavariihessä tulen.’”

Myönnän, minua on kouluajoista asti hämmentänyt nimi Maiju Lassila ja sen yhteydessä kuva silmälasipäisestä miekkosesta. Lassila on yksi Algot Tietäväisen (myöhemmin vaihtoi sukunimen Untolaksi) kirjailijanimistä, ja Tulitikkuja lainaamassa (1910) on ensimmäinen Lassila-nimellä kirjoitettu teos.

Kunnon klassikon tavoin Algot/Maiju on itse päässyt kirjansa kanteen, kurkkimaan vaaleanpunaisten silmälasien takaa. Mahtaako tämä symboloida jotain? Kirja oli osa kirjallisuuden perusopintojen kotimaisen kirjallisuuden tuntemuksen jaksoa – enkä olisi tähän muuten varmaan tarttunutkaan. Täytyy kuitenkin myöntää, että humoristiseksi kansankuvaukseksi luokiteltu kirja oli oikeasti ihan hauska. Juhani Ahon Juhan tavoin tarina tylsän kannen alla pääsi yllättämään.

Teoksen päähenkilöitä ovat liperiläiset kaverukset Antti Ihalainen ja Jussi Vatanen. Ihalaisen kodista loppuvat yllättäen tulitikut, ja vaimo Anna Liisa patistaa häntä lainaamaan niitä naapurin Hyväriseltä. Matkalla Antti törmää Vataseen, ja reissu muuttuu kosioretkeksi kun Antti menee puhemieheksi houkuttelemaan Hyvärisen tytärtä vaimoksi Vataselle.

Tulitikut unohtuvat lopulta kokonaan, kun miehet ajautuvat useita päiviä kestävään seikkailuun. Toisaalla Anna Liisalle tulee monien mutkien kautta värittynyt sana, että aviomies olisi karannut Ameriikkaan ja sitten kuollut. Tästä aiheutuu väkisinkin hupaisia tilanteita, kun totuus paljastuu. Asiat toki lähtevät ennen sitä aivan lapasesta ja kohoavat absurdeihin mittasuhteisiin. 

Kirjassa ei ole lainkaan maisemakuvausta ja henkilöitäkin kuvaillaan varsin vähän, eli Tulitikkuja lainaamassa on varmasti juonivetoisten kirjojen ystävien mieleen. Henkilöhahmojen luonteet hahmottuvat enemmän puheiden ja tekojen kautta.

Dialogi tuntuu usein tarkkanäköiseltä kuvaukselta ihmissuhteiden sietämättömästä hankaluudesta. Kirjan kaikkitietävä kertoja selittää ja kommentoi hahmojen dialogia jatkuvasti, ja kertoo myös avuliaasti kuinka he ymmärtävät toisiaan väärin. Tarinan edetessä henkilöhahmojen puhetapa alkoi jo hieman rasittaa. Sanoisivat asiat joskus suoraan, ilman että tarvitsee ensin kierrellä ja kaarrella, juoda kolme kuppia kahvia, tehdä lähtöä ja sitten lopulta tipauttaa varsinainen asiansa kuin ohimennen.

Mutta ihan hauska tapaus kaiken kaikkiaan! JUONIPALJASTUS: Tulitikut jäävät saamatta.

Teos pääsee mukaan vuoden 2018 Helmet-lukuhaasteeseen kategoriassa Kirjassa käy hyvin.

Subjektiivinen tuomio: ***½

Maiju Lassila
Tulitikkuja lainaamassa
SKS 2001
215 sivua

Lataa e-kirja ilmaiseksi Elisa Kirjasta

Lähetä kommentti
Kirjoittanut Sanna aiheesta Muut romaanit, Opiskelu

Maria Jotuni: Kun on tunteet

’Tulinpa Viiaa perimään, jotta sanani pituinen olisin, vaan ovat tainneet jo toiset perijät käydä?’
’Toiset’, sanoin, ’toisetpa ovat käyneet’. Ja vihlaisi niin pahasti sydäntäni, se kun se Antti, sen minä aina tunsin, oli ikäänkuin minua varten luotu.

Maria Jotunin Kun on tunteet ilmestyi alun perin vuonna 1913, ja tuli luettavakseni kirjallisuuden opintojen myötä. Kotimaisen kirjallisuuden tuntemuksen kurssille luettavissa kirjoissa on kiitettävästi mukana myös suomalaisia naiskirjailijoita.  (Saimme kurssista muuten viitosen, jihuu!)

Teos on kokoelma lyhyitä, muutaman sivun mittaisia novelleja. Useimmat koostuvat pelkästä dialogista, ja päähenkilöinä ovat naiset. Tekstit kuvaavat arkisia keskusteluja ja tilanteita, joissa käsitellään miehiä, avioliittoja ja tunteita.

Useimmissa novelleissa ei ole lainkaan kerrontaa, vaan henkilöhahmojen tilanne ja keskinäiset suhteet jäävät lukijan pääteltäväksi dialogista. Tämä tuntuukin olevan Jotunille tyypillistä. Erityisen kiinnostava kerrontaratkaisu on novellissa Hilda Husso, joka koostuu pelkästä yksipuolisesta puhelinkeskustelusta, mutta kertoo paljon. Muistelen, että tähän on törmännyt joskus koulun äidinkielentunnillakin. Mukana on myös muutamia toiminnallisempia kertomuksia, yhdessä suunnitellaan esimerkiksi murhaa. 

Kantavana teemana tuntuu olevan se, kuinka naiset päätyvät omasta valinnastaan tai olosuhteiden pakosta naimisiin sellaisen miehen kanssa, jota eivät rakasta. Pohjavire on silti toinen kuin vaikkapa Minna Canthin Työmiehen vaimossa: Jotunin naiset sopeutuvat kohtaloonsa ja pyrkivät tekemään elämästään mahdollisimman hyvää vallitsevissa olosuhteissa. Useimmat vaimot toteavat, että onhan heidän ukkonsa loppujen lopuksi ihan hyvä, työtätekevä mies, vaikka tunteita ei olekaan. Ero nykyään ihannoitaviin, elämää suurempiin romanttisiin rakkaustarinoihin on valtava.

Onkin kiinnostavaa lukea näitä kotimaisia klassikoita lähekkäin, kun erojen lisäksi myös yhteisiä piirteitä alkaa tunnistaa. Luin tämän samana viikonloppuna Maiju Lassilan Tulitikkuja lainaamassa -teoksen kanssa, ja oli huvittavaa nähdä, kuinka samanlaista arkielämän kuvaus ja puhetavat ovat. Kaiken kanssakäymisen perusta tuntuu olevan kahvin ryyppääminen yhdessä ja juoruileminen.

Kun on tunteet oli ”ihan kiva” lukukokemus, mutta ei päässyt kolahtamaan kunnolla. Mikään novelleista ei myöskään noussut joukosta tai jäänyt erityisesti mieleen. Lähinnä olin tyytyväinen, että kokoelma oli niinkin ohut. Kyseessä on siis taas kerran kirja, jonka arvon pystyn tunnistamaan, mutta joka ei oikein puhuttele itseä. Ehkä naisten äänen tuominen kuuluville oli omana aikanaan se säväyttävä juttu?

Kirja pääsee mukaan Helmet-lukuhaasteeseen 2018 kategoriassa Novellikokoelma (tiedän, aika yllättävää).

Subjektiivinen tuomio: ***-

Maria Jotuni
Kun on tunteet
Otava 1993 
124 sivua

Lataa e-kirja ilmaiseksi Elisa Kirjasta
Postauksen kansikuva on Elisa Kirjasta peräisin, vaikka luinkin Otavan painoksen.

Lähetä kommentti
Kirjoittanut Sanna aiheesta Novellit, Opiskelu