Lähetä kommentti

cursedchild
"A busy and crowded station, full of people trying to go somewhere. Amongst the hustle and bustle, two large cages rattle on top of two laden trolleys. They're being pushed by two boys, JAMES POTTER and ALBUS POTTER. Their mother, GINNY, follows after. A thirty-seven-year-old man, HARRY, has his daughter LILY on his shoulders."

Minulla ei ollut erityisiä odotuksia uuden Harry Potter -näytelmän käsikirjoituksen suhteen, mutta pakkohan se oli hakea kaupasta luettavaksi. Kahdeksas Potter-tarina sijoittuu 19 vuotta Kuoleman varjeluksien jälkeen, ja ensimmäinen kohtaus jatkuu suoraan siitä, mihin viimeinen kirja loppui.

Harry, Ron, Hermione, Ginny ja Draco ovat nyt lähes nelikymppisiä ja perheellisiä aikuisia. Tarinan varsinaisia päähenkilöitä ovat nuoret Albus Potter ja Scorpius Malfoy, jotka ystävystyvät Tylypahkassa. Albus lajitellaan Luihuisten tupaan, eikä koulu tunnu oikein sujuvan. Kuuluisasta Harry-isästä tuntuu olevan vain haittaa.

Samaan aikaan huhutaan, että taikaministeriö olisi löytänyt yhden jäljelle jääneen ajankääntäjän. Albus riitelee isänsä kanssa ja kuulee sitten sattumalta Harryn ja Amos Diggoryn keskustelun. Vanha Diggory vaatii, että jos ajankääntäjä on löydetty, joku matkustaisi menneisyyteen ja toisi kolmivelhoturnajaisissa kuolleen Cedricin elävänä takaisin. Kapinoivat pojat tekevät tästä oman seikkailuretkensä ja päättävät lähteä menneisyyteen pelastamaan Cedriciä. Kaikki ei tietenkään suju suunnitelmien mukaan, ja pian pojat ovat kehitelleet aikamoisen sotkun ympärilleen.

Lempihahmoni on ehdottomasti Scorpius Malfoy, joka on tuvastaan ja perhetaustastaan huolimatta varsin sympaattinen poika. Turhin hahmo tuntui olevan idiootiksi kirjoitettu Ron Weasley, josta lukiessa ihmettelee miten Hermione kestää tätä. Ajankääntäjän ansiosta kirjassa tavataan lyhyesti useita sarjasta tuttuja hahmoja, myös sellaisia jotka ovat jo kuolleet.

Näytelmämuotoa on yllättävän helppo ja nopea lukea. Tarinaa kuljettavat eteenpäin hahmojen repliikit ja satunnaiset näyttämöohjeet. Juonenkäänteet seuraavat toisiaan nopeasti, ja ainakin kerran hämmennyin kun nuoret hahmot päättävät lähteä Lontoosta Godrickin notkoon ja seuraavassa kohtauksessa he ovat jo siellä. Miten he muka sinne pääsivät huomaamatta? Tietysti on ymmärrettävää, ettei näytelmässä voi jaaritella turhia.

Pahaksi onneksi luin etukäteen Juuso Määttäsen arvion näytelmästä Nyt-liitteessä. Hän paitsi haukkui käsikirjoituksen täysin, myös spoilasi siitä kaikki olennaiset kohdat. Niinpä tarinan edetessä ei tullut mitään suuria yllätyksiä. Määttänen oli kuitenkin oikeassa moittiessaan tarinan logiikkaa, esimerkiksi ajankääntäjien toimintaa. Monet tarinan käänteet muistuttavat enemmän fanifiktiota kuin perinteisiä Pottereita. Pari kertaa oli pakko nauraa, sen verran älyttömiä juttuja tuli vastaan.

Kaikesta huolimatta kirja oli varsin koukuttava, ja oli hauska palata Tylypahkan maailmaan. Vaikka voi arvata että loppu on suhteellisen onnellinen, tarina on pakko lukea että tietää kuinka asiat saadaan takaisin mallilleen. Hienointa olisi tietysti nähdä itse näytelmä, mutta sen puutteessa käsikirjoitus on ihan mukiinmenevä korvike. Kun kirjaa lukee irrallisena jatko-osana eikä ihan täysin Potter-sarjaan kuuluvana, siitä saa eniten irti ja sille voi antaa neljä tähteä.

Kirja pääsee mukaan Lukuhaasteeseen 2016 kategoriassa Näytelmä. 

Subjektiivinen tuomio: ****

J. K. Rowling, John Tiffany, Jack Thorne
Harry Potter and the Cursed Child
352 sivua

Little, Brown 2016

Osta kirja Adlibriksesta*

Lukijoiden arvio kirjasta:
(1 ääntä)

Lähetä kommentti

4 kommenttia

syystanssiaiset

"Merytonin naisväen keskuudessa oltiin yhtä mieltä siitä, että Longbournin herra ja rouva Bennetillä oli ollut onnea, kun he olivat saaneet neljä viidestä tyttärestään naimisiin."

P. D. Jamesin dekkari Syystanssiaiset (alkuperäinen nimi Death Comes to Pemberley) kuuluu samaan kategoriaan aikaisemmin lukemani Longbournin talossa kanssa. Molemmissa esiintyvät Jane Austenin Ylpeydestä ja ennakkoluulosta tutut hahmot uusissa seikkailuissa.

Siinä missä Longbournin talossa oli suorastaan inhorealistinen kuvaus Bennetin perheen palvelijoiden elämästä säätyläistilalla, Jamesin Syystanssiaiset noudattaa uskollisemmin Austenin tyyliä (ja hyvä niin, koska kirjaa on paljon miellyttävämpää lukea). Elizabethin ja  Darcyn naimisiinmenosta on kuusi vuotta, ja he ovat asettuneet mukavasti elämään Pemberleyn kartanoon. Kaksi poikaakin on siunaantunut ja elämä on mallillaan.

Vuosittaisten syystanssiaisten aattona tilan rauha kuitenkin järkkyy, kun Elizabethin sisar Lydia ajaa vaunuillaan pihaan täysin hysteerisenä huutaen, että Wickham on murhattu. Miehet lähtevät metsään etsimään tätä, mutta löytävätkin kapteeni Dennyn kuolleena ja Wickhamin tämän vieressä yltä päältä veressä. Seuraa kuolemansyyntutkimus ja oikeudenkäynti, ennen kuin mysteeri pikku hiljaa keriytyy auki. Murhasiko Wickham parhaan ystävänsä? Entä kuka on mystinen nainen, jonka palvelustytöt näkivät metsässä ja väittivät aikoja sitten eläneen rouva Reillyn haamuksi?

Kirja alkaa prologilla, jossa kerrataan pikaisesti Ylpeyden ja ennakkoluulon tapahtumat. Näin ollen Syystanssiaiset voi lukea myös ilman alkuperäisen kirjan tuntemista, mutta kyllä suosittelisin kirjaa ehdottomasti Y&E:n lukeneille. Austen-faneille kirja on varmasti etupäässä suunnatukin.

Itse pidin kirjasta kovasti. Ylpeys ja ennakkoluulo kuuluu suosikkeihini, ja Syystanssiaisissa pääsi sukeltamaan takaisin kirjan maailmaan ja lukemaan, millaista päähenkilöiden elämä olisi voinut olla myöhemmin. Henkilöhahmot on kuvattu hyvin samanlaiseksi kuin alkuperäisessäkin teoksessa, ja on helppo kuvitella että juuri Wickham joutuisi syytetyksi murhasta ja uhkaisi jälleen kerran tahrata Pemberleyn maineen. Eniten kirjassa seurataan herra Darcyn ajatuksia, ja James kuvaakin niitä uskottavasti.

Murhamysteerin lisäksi tarinasta löytyy myös reilusti draamaa ja ripaus romantiikkaa: Darcyn sisarella Georgianalla on kaksikin kilpakosijaa joista valita. James on kehitellyt myös muille sivuhahmoille tyydyttäviä jatkoja: Bennetien epäsuosituin sisar Marykin on päätynyt avioliittoon, ja jopa itse lady Catherine de Bourgh on pehmentynyt ja alkanut toipua Pemberleyn metsiä kohdanneesta häväistyksestä. Riemastuin lopun pienestä yksityiskohdasta, kun huomasin että James oli ujuttanut tarinaan myös toisen Austenin kirjan henkilöitä pieneen sivuosaan.

Innostuin alun perin lukemaan kirjan katsottuani YLE:ltä siihen perustuvan minisarjan Pemberleyn kartanon tragedia. Sarja oli laadukkaasti toteutettu, mutta oli jännä huomata kuinka paljon muutoksia siihen oli tehty verrattuna kirjaan. Esimerkiksi Elizabethin osuus mysteerin selvittämisessä oli sarjassa paljon isompi - kirjassa hän oikeastaan vain istui muualla odottelemassa. Sarja on YLE Areenassa nähtävissä vielä viikon pari, joten nyt kipin kapin katsomaan jos et ole vielä nähnyt.

Kirja pääsee mukaan Lukuhaasteeseen 2016 kategoriassa Kirjan nimi viittaa vuodenaikaan. 

Subjektiivinen tuomio: *****

P. D. James: Syystanssiaiset
Otava 2012
348 sivua

Osta kirja Adlibriksesta*

Lukijoiden arvio kirjasta:
(0 ääntä)

4 kommenttia

Lähetä kommentti

ekovuosimanhattanillaTeksti on julkaistu aiemmin vanhassa blogissani.

Kirjassa Ekovuosi Manhattanilla Colin Beavan kuvaa omaa projektiaan elää mahdollisimman ekologisesti vuoden ajan New Yorkissa, ja sitä kuinka hän sitten vuoden aikana muuttui välinpitämättömästä tyypistä supersankariksi, Ekomieheksi.

Kirja amerikkalaisen kirjoittama joten myös sisältö on hyvin amerikkalaista. Projektin lähtökohdat kuulostavat aika kaukaisilta omaan arkeen verrattuna: Beavanin perhe (hän, vaimo Michelle ja parivuotias tytär Isabella) eli kerrostaloasunnossa Manhattanilla, söi lähes pelkkää noutoruokaa kertakäyttöastioista, kulki ympäriinsä takseilla, lensi säännöllisesti, tuotti kolme jätesäkillistä roskaa vain neljässä päivässä ja sitä rataa.

Pikku hiljaa Beavan alkaa toteuttaa projektiaan: he muun muassa lopettavat kertakäyttövaippojen käytön Isabellalle, alkavat syödä vain lähellä tuotettua ruokaa, kulkevat rappusia hissien sijaan (poikkeuksena työpaikka 43. kerroksessa), pyöräilevät ja kävelevät taksin tai julkisen liikenteen sijaan (koska siitäkin tulee hiilipäästöjä), heivaavat television mäkeen, lopettavat vessapaperin käytön ja lopulta kääntävät kämpästään jopa sähköt pois ja vähentävät reilusti myös veden käyttöä.

Beavan kuvaa tarinaansa hykerryttävän hauskasti ja sympaattisesti. Elämänmuutokset eivät olleet helppoja, eikä hänen vaimonsa esimerkiksi ollut läheskään aina innoissaan kulutustottumusten muutoksista (en yhtään ihmettele). Toisaalta tämä yllätti monesti suhtautumalla asioihin paljon positiivisemmin kuin Beavan itse.

Perhe huomaa ilokseen, että televisiosta luopumisen jälkeen heillä on paljon enemmän laatuaikaa keskenään, ja kun pyöräilee taksiajelun sijaan, pääsee oikeasti "sisälle" maisemaan ja voi viettää monia hienoja hetkiä jotka muuten jäisivät kokematta. Ystävät tulevat heille nauttimaan illallista, ja he oikeasti syövät yhdessä hyvää ruokaa kiinalaisen noutosapuskan sijaan.

Täytyy sanoa, että kirja oli jotain aivan muuta kuin odotin. Raikas ulkoasu piristää, ja sisältä löytyykin raskaan romaanin sijaan helposti luettavaa tekstiä, joka sekoittaa humoristista arkielämän kuvausta painaviin faktoihin ilmastonmuutoksesta. Aika usein Beavan alkaa potea myös eksistentiaalista kriisiä, kun hän miettii mikä onkaan elämän tarkoitus jos se ei ole tavaran haaliminen. Kirjaan on ripoteltu paljon helposti pureskeltavaa tietoa ilmastonmuutoksesta, saasteista ja muista ympäristöongelmista, ja niihin liittyvää kirjailijan omaa pohdintaa.

Jos olisin toivonut kirjaan jotain, niin enemmän käytännön tarinoita arkielämästä ja kaikista ekoteoista joita Beavanin perhe toteutti, ja vähemmän filosofista mietiskelyä elämän merkityksestä. Kaiken kaikkiaan Beavan kirjoittaa kuitenkin kiinnostavasti, ja kirjaan koukuttuu helposti. Oleellista on, kuten hän tajuaa kirjan alkupuolella, että ihmisille saarnaamista tehokkaampaa on tehdä itse asioita ja pistää itsensä likoon. Sellainen saa ihmiset kiinnostumaan ja ehkä sitä kautta muuttamaan myös omaa käyttäytymistään

Subjektiivinen tuomio: ****½

Colin Beavan
Ekovuosi Manhattanilla
Otava 2010
317 sivua

Lukijoiden arvio kirjasta:
(0 ääntä)

Lähetä kommentti