Jännityskirjat

Alan Bradley: Piiraan maku makea

”Aikaa kului ja muistivihkoni täyttyivät. Sitä mukaa kuin orgaanisen kemian salat avautuivat minulle, kokeeni muuttuivat yhä monimutkaisemmiksi, ja koin suurta riemua saadessani selville mitä luonnosta saattoi niin pienellä vaivalla saada.
Erityisen paljon rakastin myrkkyjä.”

Alan Bradleyn kehuttu dekkari on ollut jo pitkään lukulistallani, ja sain sen hotkaistua kesällä. Tiesin jo etukäteen suositusten perusteella aika varmasti, että tulen pitämään kirjasta.

Piiraan makua makeaa on kuvattu Agatha Christien kirjojen tai Sherlock Holmesien tyyppiseksi, eikä päähenkilökään ole mikään tyypillisin dekkarihahmo. Hän on Flavia de Luce, 11-vuotias älykäs tyttö, joka rakastaa kemiaa ja on kiinnostunut erityisesti myrkyistä.

Eletään 1950-luvun Englannissa, ja Flavia asuu isossa Buckshaw’n kartanossa isänsä, kahden isosiskonsa ja palvelijoiden kanssa. Siskokset ovat jatkuvasti sotajalalla keskenään, ja Flavia juonii erilaisia kemiallisia kostoja isosiskojen pään menoksi.

Tavallinen arki kuitenkin keskeytyy, kun kartanon portailta löytyy kuollut lintu, jänkäkurppa, jonka nokkaan on pistetty postimerkki. Flavia kuulee vieraan miehen riitelevän isänsä kanssa myöhään illalla, ja seuraavaksi kyseinen mies löytyy ruumiina puutarhasta. Mistä mies on tullut, kuka hänet on murhannut ja miksi? Entä miten koko soppaan liittyvät piirakka ja postimerkit?

Koska poliisi ei vaikuta saavan mitään aikaiseksi, Flavia alkaa nuuskia asioita omin päin ja selvittämään murhaa, jonka juuret ulottuvatkin yllättävän kauas historiaan. Apunaan hänellä on terävät hoksottimet, se tosiasia ettei 11-vuotiasta tyttöä useinkaan oteta vakavasti, ja tietenkin kemia.

Arveluni osui oikeaan, sillä pidin kirjasta kovasti. Kirjalla kesti jonkin aikaa päästä vauhtiin, mutta kepeä historiallinen tunnelma, runsaat yksityiskohdat, riemastuttavat kielikuvat sekä selvitettävä mysteeri piristävät päivää kummasti. Bradleyn kieli ja sanavalinnat ovat vain niin huikeita, että olisi tehnyt mieli kirjoittaa joka toinen lause muistiin. Flavia ei ehkä ole kaikkein uskottavin 11-vuotias, mutta pikkuvanha kemisti on mitä mainioin hahmo.

”Voihan kanaporejuoma! Oi Herra, suojele meitä kaikkia jotka uurastamme kokeellisen kemian viinitarhassa! Seuraavaksi otin korkin pullon suulta ja kaadoin eukalyptusveden lehtineen kaikkineen keltaisen keiton joukkoon. Sitten riisuin villatakkini, levitin sen hupuksi päälleni jotta huurut pysyisivät sen alla, ja hengitin kamferimaista, kanaisaa eukalyptushoyryä, ja saatoin melkein tuntea, miten jossain pääni räkäisissä onteloissa sinukset nostivat kädet pystyyn ja antautuivat. Oloni tuntui välittömästi paremmalta.”

Liityn siis pidemmittä puheitta muiden suosittelijoiden kerhoon tämän kirjan osalta. Sarjassa on näköjään ehtinyt ilmestyä vaikka kuinka monta jatko-osaa, täytyy jossain vaiheessa tarttua niihinkin.

Kirja pääsee mukaan lukuhaasteeseen 2017 kategoriassa Kirjassa selvitetään rikos.

Subjektiivinen tuomio: ****½

Alan Bradley
Piiraan maku makea
Suom. Maija Paavilainen
Bazar 2014
388 sivua

Dan Brown: Da Vinci -koodi

”Jacques Saunièren kalvakka ruumis makasi parkettilattialla täsmälleen samassa asennossa kuin valokuvassa. Kun Langdon seisoi sen vieressä siristellen silmiään räikeässä valossa, hän hämmästyi taas muistaessaan, että Saunière oli käyttänyt elämänsä viimeiset hetket tämän kummallisen ruumisasetelman järjestämiseen.”

Olen lukenut Da Vinci -koodin kerran kauan sitten ja katsonut siitä tehdyn leffan. Muistelin että kirja oli varsin vetävä trilleri, ja päätin tarttua teokseen uudestaan. En pettynyt, sillä Da Vinci -koodi oli edelleen viihdyttävä mysteeri viikonlopun ratoksi.

Kirjan päähenkilönä seikkailee uskonnollisen symbologian professori Robert Langdon, joka Pariisin vierailunsa aikana kutsutaan keskellä yötä Louvreen auttamaan murhatapauksen selvittelyssä. Louvren intendentti Jacques Saunière on ammuttu, ja ennen kuolemaansa mies on ehtinyt jättää kuolinpaikalleen salakirjoitetun viestin.

Avukseen Langdon saa kryptologi Sophie Neveun, ja pian hän huomaa olevansa Neveun kanssa pakomatkalla. Saunièren jättämä arvoitus osoittautuu olevan osa paljon suurempaa mysteeriä, joka ulottuu aina parin tuhannen vuoden taakse kristinuskon alkuhämäriin. Miten koodin saa murrettua, ja mitä siitä seuraa?

Mukaan on leivottu aimo annos jännitystä, salaseuroja ja salaliittoja, oikeaa historiaa, myyttejä, Brownin omasta päästään keksimää historiaa sekä oikeita taidehistoriallisia, arkkitehtonisia ja symbologisia yksityiskohtia. Voisi kuvitella että taustatiedon tunkeminen kirjaan tekee siitä takkuavaa, mutta ainakin minun mielenkiintoni pysyi yllä kirjassa kuvatuista Langdonin luennoista huolimatta.

Wikipedian sanoin ”Brownia on arvosteltu epätosien väitteiden esittämisestä kirjassa historiallisesti todellisina”, enkä yhtään ihmettele. Kirja sekoittelee faktaa ja fiktiota iloisesti, ja Brown on punonut niistä loistavan juonen. Välillä rupesin itsekin miettimään, mikä on totta ja mikä tarua. Toisaalta kirja on selkeästi romaani, ja sellaisena se toimii hienosti.

Kirja myös innosti tarkistamaan useammankin faktan ja historiallisen tapahtuman oikean laidan, mikä on trilleriltä aika hyvä aikaansaannos. Kuvitetun laitoksen lukeminen olisi varmaan ollut vieläkin antoisampaa, niin ei olisi tarvinnut googlailla kuvailtuja taideteoksia netistä lukemisen ohessa.

Langdon että Neveu jäävät aika ohuiksi henkilöhahmoiksi, mutta pääpaino onkin juonessa ja historiallisissa aineksissa.  Brownin teksti oli vetävää, eikä tylsiä hetkiä kirjan parissa tullut. Tykkään kaikenlaisista arvoituksista, joten koodin ratkaiseminen ja symbolien selvittäminen kutkuttivat mukavasti älynystyröitä.

Kirja pääsee mukaan Lukuhaasteeseen 2017 kategoriassa Toisen taideteoksen inspiroima kirja.

Subjektiivinen tuomio: ****½

Dan Brown
Da Vinci -koodi
Suom. Pirkko Biström
WSOY 2004
520 sivua

Carlos Ruiz Zafón: Tuulen varjo

”– En ollut koskaan lumoutunut, hurmaantunut ja uppoutunut mihinkään tarinaan sillä tavalla kuin siihen kirjaan, Clara selitti.
– Siihen asti lukeminen oli ollut minulle pakkopullaa, eräänlainen sakko, joka oli maksettava opettajille ja kotiopettajille ilman että oikein tiesi minkä takia. En tuntenut lukemisen nautintoa, sitä riemua kun sielussa avautuu ovia joiden taakse voi kurkistaa, halua antautua mielikuvituksen, kauneuden sekä tarinan ja kielen mysteerien vietäväksi. Kaiken tämän sain sen romaanin myötä.”

Tuulen varjo on ollut meikäläisen lukulistalla pitkään. Sitä on kehuttu monessa paikassa, ja aloitinkin lukemaan sitä joskus nuorempana. Silloin teksti ei kuitenkaan maistunut ja kirja jäi heti alkuunsa kesken. Päätin nyt antaa kirjalle uuden mahdollisuuden.

Nykyään tykkään kiinnittää huomiota kirjojen ensimmäisiin lauseisiin, ja Tuulen varjon alulle täytyy antaa pointsit kiinnostuksen herättämisestä:

”Muistan vieläkin sen varhaisen aamun, jolloin isä vei minut ensimmäisen kerran käymään Unohdettujen kirjojen hautausmaalla.”

Kirja sijoittuu 1940-1960 -luvuille Barcelonaan. Kymmenvuotias Daniel Sempere asuu kahdestaan isänsä kanssa ja auttaa tätä pyörittämään käytettyjen kirjojen kirjakauppaa. Sinä aamuna, kun Daniel herää ja tajuaa unohtaneensa äitinsä kasvot, isä vie hänet Unohdettujen kirjojen hautausmaalle. Sieltä hän saa valita yhden kirjan, josta pitäisi huolta loppuelämänsä ajan, ja hän valitsee Tuulen varjon.

Kirja on lähes mestariteos, ja Daniel alkaa etsiä tietoa sen kirjailijasta, Julian Caraxista. Mies on kuitenkin kadonnut mystisesti, ja hänen kirjojaan on lähes mahdotonta löytää mistään. Caraxista tulee Danielille pakkomielle, ja hän alkaa seurata kirjailijan jalanjälkiä. Pian hän huomaa, ettei ole ainoa etsivä, ja lisäksi häntä alkaa uhkailla eräs Caraxin romaanin henkilöistä.

Pidin Tuulen varjosta paljon. Siinä on taidokkaasti punottu juoni ja kiinnostavia henkilöhahmoja (lempparini on hurmaava Fermín). Mikään koukuttava page-turner kirja ei ole, mutta verkkaisesti rakentuva tarina palkitsee lukijansa. Rauhallisesta tahdista huolimatta juoni ei missään vaiheessa käy tylsäksi, vaikka välillä käydään pitkissäkin takaumissa ja muistelmissa.

Kirja lupaa takakannessa olevansa sekä jännäri, rakkausromaani ja kauhutarina, ja siitä löytyy tosiaan kaikkia elementtejä. Caraxin salaisuus kiehtoo, ja erityisesti Aldayan palatsia kuvailtaessa jännityskin kohosi niin, etten viitsinyt lukea yksin eteenpäin illalla ennen nukkumaanmenoa vaan piti vaihtaa Ylpeyteen ja ennakkoluuloon. Romantiikkaakin löytyy, vaikka suurin osa kirjan rakkaustarinoista on luonteeltaan traagisia.

Alun ja takakannen perusteella odotin tarinalta enemmänkin maagisia elementtejä, mutta loppujen lopuksi ratkaisu oli aika arkinen ilman sen kummempia yliluonnollisuuksia. Loppu ei myöskään ollut ihan niin dramaattinen kuin olin ajatellut. Ympyrä sulkeutuu ja kaikki langanpäät solmitaan yhteen.

Tästä on monissa muissakin kirjablogeissa tykätty kovasti, joten suosittelen lämpimästi kokeilemaan, jos et ole Tuulen varjoa vielä lukenut. Jännittävä, kirjoja ylistävä romaani ripauksella romantiikkaa ja hyvällä juonella on hyvä yhdistelmä.

Kirja pääsee mukaan lukuhaasteeseen 2017 kategoriassa Ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja.

Subjektiivinen tuomio: ****½

Carlos Ruiz Zafón
Tuulen varjo
Suom. Tarja Härkönen
646 sivua
Otava 2004