Linda Bondestam: Hopi hopi. Reippaan robotin tarina

Kolmevuotiaiden kuvakirja ydintuhosta? Kun Linda Bondestamin Hopi hopi pääsi lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-ehdokkaaksi 2024, totesin reaktiovideollani ettei kirja kiinnosta, mutta kun se valittiin myöhemmin Runeberg Junior -ehdokkaaksi ja voitti vielä Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon Augustprisetin, laitoin kirjan varaukseen.

Sisältää reilusti juonipaljastuksia!

Kirjan tarina sijoittuu vuoteen 2032. Pieni robotti Hopi Hopi laitetaan töihin varastohommiin, missä se tekeekin kymmenen ihmisen työt. Kaikki muut saavat potkut, ja lopulta tehokkaampi robotti korvaa myös Hopin. Seuraavaksi Hopi Hopi työskentelee koirien ulkoiluttajana, päiväkodissa ja kanalassa, mutta saa aina potkut. Välissä se kokeilee myös lastenkirjailijan uraa, mutta kaikki suuttuvat 300 kirjan minuuttivauhdista.

Kun Hopi Hopi palaa kadulle, robotit ovat korvanneet ihmiset ja sota on syttynyt. Hopi Hopi menee sotatehtaaseen valmistamaan pommeja, kunnes se lähetetään rintamalle taistelemaan ja etsimään miinoja. Sitten ydinpommi räjähtää ja tuhoaa ihmiskunnan.

Ja sitten tulee aivan hiljaista ja liikkumatonta. Nyt ei ole enää töitä. Hyvää yötä, julma maailma. Hyvää yötä, Hopi Hopi.

Joskus sadan vuoden jälkeen robotit heräävät ja alkavat viljellä kasveja. Hopi Hopi menee IVF-klinikalle ja alkaa tehdä koeputkivauvoja ja kasvattaa lapsia. Nyt sillä riittää töitä ikuisesti.

Tunnelmani kirjan lopussa: Mitä ihmettä juuri luin?

Selasin arvioita Goodreadsista ja Instagramista, ja aikuiset tuntuvat rakastavan kirjan monitasoista kerrontaa, yhteiskuntakritiikkiä ja tekoäly korvaa taiteilijat -kommentaaria. Moni toteaa, että tämä sopisi oikeastaan aikuisille tai teini-ikäisille, tai että tätä on luettu vaikkapa 9-vuotiaan kanssa. Kustantamon ikäsuositus kirjalle on tosiaan 3–6 vuotta, Adlibriksen ja Suomalaisen verkkokaupassa suositus on 3+.

Myönnän että minulla oli vahvat ennakko-oletukset, mutta pienille suunnattuna lastenkirjana en pitänyt tästä. Eniten mietin niitä kummeja ja isovanhempia, jotka ovat kääräisseet tämän palkintojen siivittämänä pakettiin pahaa-aavistamattomalle päiväkoti-ikäiselle. Kuvitustyylikään ei ollut aivan minun makuuni, vaikka Hopi onkin Wall-E-tyylinen symppis hahmo.

Lukukokemus: **

Linda Bondestam
Hopi hopi. Reippaan robotin tarina
Suomentanut Päivi Koivisto
Teos 2024
74 sivua

Kirjan kuvitusta.

Jules Verne: Matka Maan keskipisteeseen

Sitä paitsi olimme jo tottuneet luolaihmisten elämään. En juurikaan muistellut aurinkoa, tähtiä, kuuta, puita, taloja, kaupunkeja tai kaikkia niitä maanpäällisiä turhanpäiväisyyksiä, joita maan asukkaat kokevat välttämättömiksi. Muiden fossiilien tapaan mekin annoimme palttua noille hyödyttömille ihmeille.”

Saisinko kaikki klassikkoni Ville Keynäksen tuoreina suomennoksina ja Sami Saramäen upealla nelivärikuvituksella, kiitos?

Luin Jules Vernen tieteiskirjasta Matka Maan keskipisteeseen vuonna 2024 ilmestyneen laitoksen ja yllätyin kuinka hyvin viihdyin. Hieno kuvitus ja tyylikäs taitto tekevät klassikolle paljon. WSOY on luokitellut kuvitetun painoksen nuortenkirjaksi 12-vuotiaasta ylöspäin, mutta käsittääkseni Vernen kirjat ovat yhtä lailla aikuistenkin scifi-klassikoita.

Itse tarina oli kiinnostava, mutta ei mitenkään tajuntaaräjäyttävä. Pähkähullun professorin arkkityyppi päättää matkustaa maapallon keskipisteeseen muinaisen käsikirjoituksen ohjaamana. Tarinan minäkertojana toimii parikymppinen sisarenpoika, mikä on Verneltä hyvä veto. Lukijan on hyvä ihmetellä yhdessä Axelin kanssa löytöretkestään hurmioituneen professorin omituisuuksia.

Kirjan rytmitys ei ole mitenkään tasainen, sillä hahmoilla menee puoli kirjaa ennen kuin he pääsevät edes maanpinnan alle, ja loppu tapahtuu todella nopeasti. Tykkäsin itse asiassa enemmän kirjan alkupuoliskosta, koska se on käytännössä realistinen maata pitkin matkan kuvaus Saksasta Islantiin 1860-luvun tyyliin. Matkailun historia on aina kiinnostavaa, ja uskon että Verne on tehnyt taustatyönsä tässäkin hyvin.

Kirjan klassikkoasemasta huolimatta en tiennyt etukäteen, että maan keskipisteeseen mennään Islannista, ja että tulivuori Snæfellsjökull on kuuluisa nähtävyys kirjan takia. Myös kaikki maan alla kohdattavat asiat tulivat yllätyksenä, enkä halua spoilata niitä teillekään. Lopussa on mukana suomalaisten geologien jälkisanat, jotka avaavat tuon ajan tieteellisiä käsityksiä ja kertovat, mikä kaikki ei olisi oikeasti mahdollista (noh, tämähän ON scifiä).

Matka Maan keskipisteeseen on ilmestynyt alun perin vuonna 1864 ja pääsi siis osaksi vanhojen kirjojen lukuprojektiani. Kirjasta on aiemmin ilmestynyt kokonaista neljä suomennosta vuosina 1879, 1917, 1966 ja 1974. Annoin tämän laitoksen kuvitukselle ja käännökselle viisi tähteä ja tarinalle kolme, joten keskiarvoksi tulee 4 tähteä.

Lukukokemus: *****

Jules Verne: Matka Maan keskipisteeseen
Suomentanut Ville Keynäs
Kuvittanut Sami Saramäki
WSOY 2024
291 sivua

Kirjan kuvitusta.

Laura Ertimo & Maria Sann: Ateneumin arvoitus

Pietu on pohdiskelija, mutta syyskuun alun museoretkellä ei ollut aikaa haaveiluun. Kun sekä Samin puhelin että kokonainen Anna katosivat, oli pakko toimia. Jälkeenpäin voi kuitenkin sanoa, että päivä oli järjetön ja silti todellisempi kuin tuhat tavallista koulupäivää.”

Odotukseni Ateneumin arvoitukselle olivat kovat: Aikamatkailua taidehistoriaan! Lempimuseoni Ateneum! Upea kansi! Viimeisimpänä Arvid Lydecken -palkinto korkeatasoiselle lastenkirjalle! Valitettavasti palkittu lastenkirja oli pettymys.

Kirja hämmentää heti alussa: tarina alkaa kryptisellä prologilla, jossa fiilistellään Ateneumin kummallisilla tapahtumilla. Sitten seuraa sarjakuva, jossa karyatidit (en ole ikinä kuullut sanaa) eli museon julkisivun naispatsaat lähtevät lomalle.

Varsinainen tarina kuvataan kahdesta kuudesluokkalaisen näkökulmasta: Anna alkaa vahingossa kulkea ajassa taaksepäin ja Pietu kulkee luokan mukana museossa tutkimassa taidetta ja yrittää pelastaa Annan. Välissä näytetään karyatidi-sarjakuvaa ja lopussa on tietoliite, aikajana sekä varsin vaikuttava lähdeluettelo.

Ateneumin arvoituksen idea on kunnianhimoinen. Kirja yrittää olla vauhdikas aikamatkaseikkailu, taidehistorian oppitunti, kertomus luokkakavereiden tiimihengen löytymisestä, hassutteleva sarjakuva väsyneiden naisten lähtemisestä radalle sekä Ateneumin historiikki. Valitettavasti se ei onnistu olemaan mitään näistä kunnolla. Kirjaan on selkeästi käytetty paljon aikaa ja asiantuntijuutta, mutta tarina jää jalkoihin ja kokonaisuus on kummallista sekoilua.

Logiikkaa loppuratkaisusta ei juuri löydy, vaan käänteet selitetään antiikin jumalilla, salaseuroilla, ystävyydellä ja taiteen taialla. Hahmot infodumppaavat toisilleen taidehistoriaa dialogissa, ja 12-vuotiaat veistelevät repliikkejä kuten ”Siksi tuolla julkisivussa siis lukee latinaksi Sovussa pienet asiat kasvavat” ”Mutta ei lausahduksen loppuosaa, discordia maximae dilabuntur – epäsovussa suuret tuhoutuvat.” Nykyajan tarinalinjassa puhutaan sivukaupalla Gallen-Kallelan Aino-triptyykistä, joka yhdeksänvuotiaan lukijan pitäisi ilmeisesti tuntea, koska sitä ei näytetä kuvituksessa millään tavalla.

Olisin niin halunnut pitää tästä! Positiivisella puolella kirjan taitto sekä Maria Sannin kuvitus on u-pe-a. Erityisesti nautin taideteoksista Sannin versioimina, sen verran kun niitä oli. Lisäksi lopun tietoliite oli taidolla tehty ja opetti uutta.

Lukukokemus: **

Laura Ertimo & Maria Sann
Ateneumin arvoitus
Tammi 2025
184 sivua

Ikäsuositus 9–12