Vacklin & Parhamaa: Replica (Sensored Reality #3)

Huonosti nukutun yön jälkeen koittaa vihdoin oikea syntymäpäiväni. Minulle se tarkoittaa päivää, jolloin astun ensimmäistä kertaa elämässäni vieraalle planeetalle.

Kotimainen pelitrilogia saa päätöksensä! Olen antanut aiemmille osille Beta ja Glitch melko nihkeitä arvioita, mutta halusin silti lukea sarjan loppuun. Harmillisesti finaalikaan ei saanut minua innostumaan.

Replica alkaa, kun Minako ”Bug” Takeda matkustaa ystäviensä kanssa peliplaneetaksi muutettuun Marsiin. Siellä Bugin päätehtävä on osallistua aurinkokunnan laajuisiin pelikisoihin, Solar System Gameseihin. Sivujuonissa etsitään äitiä, ratkaistaan Kristallitiedostojen arvoitusta, yritetään pelastaa tyttöystävän isä lahkon kynsistä ja pohditaan ihmissuhteita.

Juoni etenee vauhdikkaasti, mutta tuntuu että tarinassa säntäillään milloin minnekin. Minun oli vaikea muistaa, miksi kyseiset asiat tai henkilöt olivat tärkeitä ja mitä aiemmissa osissa tarkalleen tapahtui.

Aiemmissa kirjoissa pääosassa ollut pelaaminen hukkuu tällä kertaa sivujuonien ja infodumppauksen alle. 17-vuotias Minako on erikoinen ”kaikkitietävä minäkertoja”, joka hallitsee sujuvasti muinaisen Egyptin kielen, nimistön ja kulttuurin ja pitää niistä luentoja lukijalle pelin yhteydessä. Tämä kävi päätösosan pelijaksoissa erityisen rasittavaksi.

Loppu tuntui hätiköidyltä: Kolmen 400-sivuisen kirjan jälkeen odotin innoissani eeppistä lopputaistelua, mutta yllättäen varsinainen kliimaksi olikin ohi 1,5 sivussa. Höh! Olisin halunnut tykätä tästä, mutta valitettavasti tämä ei ollut minun kirjani.

Lukukokemus: **

Anders Vacklin & Aki Parhamaa
Replica
Tammi 2020
464 sivua

Kim Liggett: Armonvuosi

Kukaan ei puhu armonvuodesta. Se on kiellettyä. Meille kerrotaan, että meillä on valta houkutella aikamiehet vuoteistaan, tehdä nuorukaiset hulluiksi ja syöstä vaimot mielipuolisen mustasukkaisuuden syövereihin.

Armonvuosi on feministinen YA-dystopia, joka toi mieleeni Nälkäpelin yhdistettynä Margaret Atwoodin Orjattaresi-kirjan maailmaan. Nuorilla tytöillä ajatellaan olevan taikavoima, valta vietellä miehet ja tehdä heidät hulluiksi, joten 16-vuotiaina heidät lähetetään vuodeksi yhteisön ulkopuolelle vapauttamaan voimansa.

Tytöt elävät keskenään leirissä alkeellisissa oloissa. Rajojen ulkopuolella kiertelee murhanhimoisia saalistajia, joiden tavoitteena on lähettää heidät pieninä palasina kotiin. Päähenkilö Tierney yrittää kaikin keinoin pysytellä hengissä luonnon, muiden tyttöjen ja saalistajien armoilla.

Armonvuosi on taitavasti rakennettu nuortenkirja, jota oli pakko lukea yömyöhään asti kun juoni vei mukanaan. Pidin Liggettin tavasta kuvata tyttöjen välisiä suhteita, tilanteen eskaloitumista ja vallankäyttöä, vaikka osa hahmoista onkin melko stereotyyppisiä. Kirja ylläpitää sopivasti mysteeriä, kun ympäröivää maailmaa ja yhteiskuntaa ei selitetä puhki.

Toisaalta rakenne on hieman epätasainen, enkä tykännyt käänteestä, joka paljasti minäkertojan epäluotettavaksi (tai ainakin tiedon pimittäjäksi). Minun oli myös vaikea hahmottaa saaren maantiedettä, missä meni leirin rajat ja aita ja missä ne saalistajat oikein kiertelivät.

Vauhdikkaan seikkailun lisäksi kirja kritisoi taitavasti nuorten tyttöjen seksualisointia ja naiseuteen suhtautumista yhteiskunnassamme. Loppusanoissa kirjailija avasikin motivaatiotaan kirjoittaa tämä tarina (ja sai minut tuntemaan itseni fiksuksi kun onnistuin tulkitsemaan kirjaa oikein).

Lukukokemus: ****

Kim Liggett
Armonvuosi
Suom. Leena Ojalatva

Karisto 2020
376 sivua

Jack Meggitt-Phillips: Hirviö ja Helmikki

Ebenezer Pinset oli kammottava mies, jolla oli ihmeellinen elämä. Hän ei ollut milloinkaan nälissään, koska kaikki hänen jääkaappinsa olivat pullollaan ruokaa. Hän ei jäänyt milloinkaan pohtimaan pitkiä sanoja, sellaisia kuin konstikkelsaatio tai pumppelirumpsis, koska hän luki hyvin harvoin kirjoja. Hänen elämässään ei ollut lapsia eikä ystäviä, joten häntä eivät milloinkaan kiusanneet epämiellyttävät äänet eivätkä harmilliset keskustelut.”

Ebenezer Pinset on nuorekas 511-vuotias mies, joka ei välitä kenestäkään paitsi itsestään. Ullakolla asuva hirviö toimittaa hänelle rajattomasti nuoruuseliksiiriä, mutta vaatii vastineeksi mitä erilaisempia ruokia. Aiemmin hirviö on syönyt vain tavaroita ja eläimiä, mutta eräänä päivänä se haluaa ruoakseen ihmislapsen.

Mikä siis ratkaisuksi? Ebenezer päättää adoptoida orpokodista mahdollisimman rasittavan muksun ja tutustuu paikalliseen kauhukakaraan, Helmikkiin. Kaikki ei kuitenkaan mene aivan suunnitelmien mukaan!

Hirviö ja Helmikki -kirjan tyylistä ja kuvituksesta tulevat mieleen Roald Dahlin teokset. Mukana on ihanan ärsyttäviä henkilöhahmoja ja mustaa huumoria. Alkupuolella on vaikeaa tykätä kenestäkään kirjan henkilöstä, mutta tarinan edetessä sympatiat kääntyvät Ebenezerin ja Helmikin puolelle. Hirviö ja Helmikki ei sovi jokaiseen makuun, mutta itse tykkäsin todella paljon. Aivan herkimmille en tätä suosittele, sillä kirjassa ahmaistaan ainakin yksi viaton puhuva eläin parempiin suihin.

Loppuratkaisun perusteella tälle olisi luvassa myös jatkoa!

Subjektiivinen tuomio: *****

Jack Meggitt-Phillips
Hirviö ja Helmikki
Suom. Marja Helanen 

WSOY 2021
249 sivua