Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat

Aina rehellinen, ei koskaan falski. Taiteen tehtävä on paljastaa kohteestaan jotain salattua. Olet lintu ja lentelet, et takerru.

Kirja on saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Myönnettäköön, että Joel Haahtela oli minulle täysin uusi tuttavuus, vaikka Mistä maailmat alkavat on hänen kymmenes romaaninsa. Kirjaa luonnehditaan takakannessa ”hurmaavaksi taiteilijaromaaniksi”, enkä ole juurikaan sellaisia lukenut, joten päätin kokeilla kun arvostelukappaletta tarjottiin.

Kirjan kansi harmaine vesilätäkköineen ja maalisutaisuineen ei ole mielestäni erityisen kaunis tai houkutteleva, mutta teksti soljui kevyenä ja mukavana ensimmäiseltä sivulta lähtien. Vuonna 1957 nuori Visa kävelee Helsingin Kauppatorilla, ja hänen mielensä valtaa päihdyttävä ajatus: hänellä on tässä maailmassa erityinen tehtävä. Hän alkaa maalata.

Yksi asia johtaa toiseen, ja Visa imeytyy mukaan Helsingin taidepiireihin. Hän alkaa käydä taidekoulussa, maalaa muotokuvia äidistään ja naapurin Koistisesta, tutustuu uusiin ihmisiin kuten melankoliseen taidekoulukaveriin Tapioon ja tämän sisareen, kepeään ja iloiseen Helmiin. Visan ja Helmin välille syttyy suhde, joka kuitenkin hiipuu kun vuodet vierivät ja Visa lähtee Italiaan etsimään itseään ja tekemään taidetta.

Henkilönä Visa on nuori ja viaton, innostunut ja täysin hurmaantunut taiteesta. Hänen tarinaansa on ilo lukea. ”Sivellin kädessään hän näkee maailman kuin ensi kertaa.” Taide kuvataan kirjassa hyvin elävästi, ja itsellekin tuli halu alkaa tehdä jotain luovaa – kenties piirtää tai maalata.

Olen lukenut niin arvaamattomia kirjoja viime aikoina (köh Tulen ja jään laulu), että odotin koko kirjan alun jonkinlaista suurta tragediaa, joka katkaisisi Visan tien taiteilijaksi. Täysin suruitta Visakaan ei elämässään selviä, mutta lukiessa ei onneksi tarvinnut sen suuremmin ahdistua. Loppu on tunnelmaltaan haikea, mutta kauniisti kuvattu.

En pysty vertaamaan kirjaa Haahtelan aiempiin romaaneihin kun en ole niitä lukenut, mutta tästä pidin kovasti ja suosittelisin ehdottomasti muillekin. Kieli on kaunista ja Haahtela käyttää kekseliäitä kielikuvia, joita jää makustelemaan pidemmäksikin aikaa. Liikaa niitäkään ei ole, eikä luettavuus kärsi. Kirja on suhteellisen nopealukuinen välipala, joka lämmittää sydäntä ja innostaa ehkä lukijaakin uppoutumaan taiteen maailmaan.

Kirja pääsee mukaan Lukuhaasteeseen kategoriassa Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen.

Subjektiivinen tuomio: ****½

Joel Haahtela
Mistä maailmat alkavat
Otava 2017
301 sivua

Michael Cunningham: Villijoutsenet ja muita kertomuksia

villijoutsenet_ja_muita_kertomuksiaTässä kaupungissa elää prinssi, jonka vasen käsivarsi on samanlainen kuin muillakin, mutta oikea on joutsenen siipi. Hänet ja hänen yksitoista veljeään taikoi joutseniksi heidän räävitön äitipuolensa, tällä kun ei ollut pienintäkään aikomusta kasvattaa kahtatoista miehensä ex-vaimon synnyttämää poikaa.

Kirja on saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Tästä kirjasta on suhteellisen vaikea kirjoittaa. Pyysin Villijoutsenet ja muita kertomuksia arvostelukappaleena, koska nykyaikaan tuodut sadut ja kysymys ”mitä tapahtui sen jälkeen kun he elivät onnellisina elämänsä loppuun?” herättivät mielenkiinnon. Fanitan isosti perinteisiä satuja ja kertomuksia. Odotin kirjan olevan humoristista ja oivaltavaa viihdettä alkuperäisten satujen pohjalta, mitä se olikin. Sen lisäksi mukana oli kuitenkin myös paljon synkempiä sävyjä.

Kirjassaan Cunningham ottaa käsittelyyn kymmenen vanhaa kertomusta ja värittää ne uuteen muotoon. Lumikki, Tähkäpää sekä Kaunotar ja hirviö ovat helposti tunnistettavissa, mutta mukana on myös tuntemattomampia satuja kuten Tittelintuure ja Villijoutsenet. Löysin itseni parikin kertaa Wikipedian syövereistä kertaamassa jonkin satuklassikon ”oikeita” juonenkäänteitä. Pari tarinaa minulta jäi tunnistamatta kokonaan Googlen suopeasta avusta huolimatta.

Cunninghamin kertomukset tuovat esiin uusia puolia monista henkilöistä ja erityisesti alkuperäisten satujen pahiksista. Tarinoissa tutustutaan esimerkiksi Hannun ja Kertun pahan noidan menneisyyteen ja Tittelintuuren mielenmaisemaan. Kertojan tyyli vaihtelee, ja pari satua oli kirjoitettu jännästi sinä-muodossa. Kertomuksissa tunnutaan liikkuvan jossain perinteisen satumaiseman ja nykyajan välillä – prinssit hengaavat baareissa ja tuoreen kuningattaren kuva päätyy viirien lisäksi myös matkamuistomukeihin.

Kirjan kieli on hyvää ja 150-sivuinen teos oli nopeasti luettu, vaikka pariin kertomukseen pitikin palata uudelleen. Kuvaus on humoristista ja oivaltavaa, ja pari kertaa nauroin ääneen. Tarinat toisaalta myös koskettivat, ja erityisesti satu pariskunnan kolmesta toivomuksesta sai ajattelemaan.

Muutamista kohdista jäi kuitenkin epämiellyttävä fiilis. Kirja on selkeästi aikuisille suunnattu, kun mukaan on tuotu hahmojen seksiseikkailuja, sadistisuutta, alkoholismia ja fetissejä. Tajusin, että pidän sittenkin mieluummin sadut satuina ja (inho)realismin realismina. Kirjan jälkeen pitikin katsoa pari kepeää Disney-elokuvaa vastapainoksi.

Toisaalta Cunningham kuvaa kauniisti myös onnellisten loppujen muotoutumista pitkiksi liitoiksi, joissa puolisot ”vaistoavat toisensa ajatukset niin hyvin, että mies ymmärtää sanoa ’Joo’ – tietämättä lainkaan, mihin on vastannut myöntävästi.” Erityismaininnan ansaitsee Yuko Shimizun mielettömän kaunis piirroskuvitus. Kirjan viimeisen tarinan alkuperää en tunnistanut, mutta onneksi se päätti satukokoelman suhteellisen onnelliseen loppuun.

Subjektiivinen tuomio: ***

Michael Cunningham
Villijoutsenet ja muita kertomuksia
Suom. Kristiina Drews

Gummerus 2016
150 sivua


VINKKI: Tällä hetkellä Yle Areenassa on kuunneltavissa myös mielenkiintoinen seitsemänosainen sarja Olipa kerran, jossa pureudutaan satuihin ja tutustutaan niiden historiaan. Kannattaa kuunnella!