Satu Hlinovsky

Patrick Rothfuss: Viisaan miehen pelko

viisaan-miehen-pelko

”On kolme asiaa, joita kaikki viisaat miehet pelkäävät: Myrskyisää merta, kuutonta yötä ja lempeän miehen vihaa.”

Viisaan miehen pelko on Kuninkaansurmaajan kronikka -trilogian toinen osa. Olen kirjoittanut aikaisemmin myös ensimmäisestä osasta, Tuulen nimestä. Tämä arvio saattaa sisältää juonipaljastuksia ensimmäisestä kirjasta.

Viisaan miehen pelko jatkaa nuoren Kvothen tarinaa. Kehyskertomuksessa majatalon isäntä jatkaa kolmipäiväisen tarinansa kertomista Kronikoitsijalle. Muistelmissaan Kvothe jatkaa edelleen opintojaan Yliopistolla, mutta aiheuttamiensa ongelmien vuoksi hän saa neuvon pitää välivuoden.

Hän matkaakin kauas Vintasiin, jossa päätyy paikallisen ruhtinaan palvelukseen ja auttaa tätä paitsi saamaan vaimon, myös jäljittämään rosvojoukkoja. Erinäisten juonenkäänteiden myötä Kvothe tapaa tarunhohtoisen keijun Felurianin, jonka luota ei niin vain lähdetäkään.

Kirjassa kohtaa myös uusia mielenkiintoisia sivuhenkilöitä, kuten ademilainen palkkasoturi, jolle Rothfuss on luonut kiinnostavan kulttuurin ja erikoisen käsikielen, johon Kvothe pääsee perehtymään. Musiikki ja tarinointi ovat edelleen keskeisessä osassa kirjaa, ja ne Rothfuss kuvaa upeasti. Kaiken yläpuolella kulkee punaisena lankana Kvothen halu saada tietoa myyttisestä Chandrianista ja löytää vanhempiensa surmaajat.

Mielestäni Viisaan miehen pelko on erinomaista fantasiaa, mutta ei aivan yllä sarjan ensimmäisen osan tasolle. Kvothen toilailuja on edelleen kiinnostavaa lukea, erityisesti Yliopiston miljöössä, mutta jotkut kohdat (kuten Feluriania koskevat luvut) olivat auttamatta liian pitkiä. Kirja ei koukuttanut samaan tapaan kuin edeltäjänsä, ja luinkin sitä sitkeästi pienissä paloissa monen viikon aikana. 955-sivuisessa tiiliskivessä onkin luettavaa ihan riittämiin, vaikka lyhyet luvut jaksottavat lukemista mukavasti.

Kvothe on kirjojen mittaan kehittynyt henkilönä. Harmillisesti osa hahmon aikaisemmasta hurmaavasta luonteesta tuntuu kadonneen, kun hänestä tulee kovempi ja laskelmoivampi. Odotan kuitenkin jännityksellä viimeistä kirjaa, jossa selviää, kuinka elävästä legendasta tuli pikkukylässä piilotteleva majatalon isäntä.

Subjektiivinen tuomio: ****

Kirja pääsee vuoden 2016 lukuhaasteeseen mukaan kategoriassa Kirja, jossa on yli 500 sivua.

Patrick Rothfuss
Viisaan miehen pelko (Kuninkaansurmaajan kronikka #2)
Suom. Satu Hlinovsky
Kirjava 2015
955 sivua

Patrick Rothfuss: Tuulen nimi

tuulen_nimi”Nimeni on Kvothe. Nimet ovat tärkeitä, sillä ne kertovat ihmisestä valtavasti. Minulla on ollut useampia nimiä kuin mihin kenelläkään on oikeus. Ademit käyttävät minusta nimeä Maedre. Mikä, lausumistavasta riippuen, voi tarkoittaa ’Liekkiä’, ’Jyrinää’ tai ’Katkennutta puuta’.
Liekki on ilmiselvä, jos minut on ikinä nähnyt. Minulla on punainen tukka, leiskuvan punainen. – –
Olette saattaneet kuulla minusta.”

Olin kuullut Tuulen nimestä niin paljon hyvää ja minulle oli suositeltu sitä ihan henkilökohtaisestikin, joten pakkohan se oli varata kirjastosta ja lukea.  Kirja on kunnon fantasiatiiliskivi minun makuuni, ja jo alkuliepeessä ollut päähenkilön esittely (josta katkelma postauksen alussa) sai minut innostumaan tarinasta.  Kirjan alku on hidas ja hieman vaikea tajuta, kun ensin kuvataan varsinaisen tarinan kehyskertomus. Kun alussa esitelty majatalon isäntä alias päähenkilö Kvothe alkaa kertoa tarinaansa, juoni pääsee vauhtiin ja palkitsee sinne asti päässeen lukijan.

Tuulen nimi on ensimmäinen osa Kuninkaansurmaajan kronikka -sarjaa. Tarina alkaa Kvothen lapsuudesta kiertävän esiintyjäryhmän mukana ja seuraa hänen matkaansa aina Yliopistoon saakka. Kantavana teemana on Kvothen halu selvittää mikä on Chandrian, paha voima, josta kerrotaan kaikenlaisia tarinoita. Mukana menossa on erilaisia sivuhenkilöitä, Kvothen ensirakkaus Denna ja pahin vastustaja Ambrose. Kvothe on nerokas monilahjakkuus ja henkilönä varsin hurmaava. On aina hauskaa lukea henkilöistä, jotka ovat hyviä siinä mitä tekevät. Täydellinen Kvothe ei kuitenkaan ole, vaan hänkin mokailee ja säätää kaikenlaista.

Tuulen nimen maailma on toisaalta perus fantasiamaailman oloinen, toisaalta kiinnostavan erilainen. Varsinkin Yliopistoon olisi hauska kaivautua vielä syvemmällekin. Maailmassa mukana oleva taikuus eli sympatia, jota Kvothekin oppii, on myös kiinnostavaa. Musiikki on tärkeässä osassa tarinaa, ja Kvothe onkin loistava luutunsoittaja. Rothfuss kuvailee musiikin niin upeasti, että kohtauksessa jossa Kvothe esittää yleisölle yhden vaikeimmista kappaleista luutullaan, tuntuu että musiikin melkein kuulee omassa päässään. Vau.

Kaiken kaikkiaan tykkäsin kirjasta todella paljon ja se sai minut haluamaan äkkiä jatkoa. Huomasin juuri, että toinen osa Viisaan miehen pelko on ilmestynyt juuri pari kuukautta sitten suomeksi. Jee :D Alkukielelläkin lukeminen onnistuu, mutta onhan se mukavampi lukea tällainen järkäle suomeksi.

Subjektiivinen tuomio: *****

Kirja pääsee mukaan Lukuhaasteeseen kategoriassa Kirja, jossa on taikuutta. Enpäs valinnut tähän kategoriaan Pottereita, hah.

Patrick Rothfuss
Tuulen nimi (Kuninkaansurmaajan kronikka #1)
Suom. Satu Hlinovsky
Kirjava 2010
662 sivua

George R. R. Martin: Valtaistuinpeli

Valtaistuinpeli

Minulle kävi Valtaistuinpelin kanssa aika lailla samalla tavalla kuin Nälkäpelin aikoinaan: kesti kauan ennen kuin tutustuin siihen, mutta lopulta innostuin täysillä. George R. R. Martinin kirjasarja oli jo täysimittainen ilmiö ja Game of Thrones oli pyörinyt hyvän aikaa TV2:llakin, ennen kuin päätin vihdoin tarttua kirjaan ja ottaa selville mistä on kyse. Ja se oli sitten menoa se.

”’Muurin pohjoispuolella on synkempiäkin otuksia.’ Catelyn vilkaisi sydänpuuta, sen kalpeaa kuorta ja punaisia silmiä, jotka katselivat ja kuuntelivat ajatellen pitkiä hitaita ajatuksiaan.
Eddardin hymy oli lempeä. ’Kuuntelet liikaa vanhan Nanin tarinoita. Muukalaiset ovat kuolleet jo kahdeksan tuhatta vuotta sitten kuten metsän lapsetkin. Mestari Luwin kertoo sinulle, ettei niitä ole koskaan ollutkaan. Yksikään elävä ei ole koskaan nähnyt sellaista.'”

Valtaistuinpeli on ensimmäinen osa Tulen ja jään laulu-kirjasarjasta. Sarja seuraa Westerosin mantereen tapahtumia. Ensimmäisen kirjan keskiössä ovat pohjoisessa Talvivaarassa asustava Starkin perhe: lordi Eddard ”Ned” Stark, hänen vaimonsa Catelyn ja heidän viisi lastaan. Starkit viihtyvät mielellään omissa oloissaan, mutta rauha keskeytyy kun kuningas Robert ratsastaa pohjoiseen. Hän pyytää vanhaa ystäväänsä Nediä neuvonantajaksi, kuninkaan Kouraksi. Perhe ajautuu vähitellen mukaan etelän poliittisiin juonitteluihin, varsinkin kun Ned alkaa selvittää edellisen Kouran äkillistä kuolemaa ja hovin vaiettuja salaisuuksia.

Samaan aikaan Westerosin eteläpuolella elävät vallasta syöstyn lohikäärmekuninkaan perilliset maanpaossa, ja he vannovat ottavansa riistetyn valtakuntansa takaisin. Villissä pohjoisessa, suojaavan Muurin tuolla puolen, kerrotaan jälleen tarinoita hyökkäilevistä muukalaisista, valkoisista kulkijoista joita ei olla nähty tuhansiin vuosiin… Vuosia kestänyt kesä on päättymässä, ja talvi on tulossa.

Täytyy myöntää, että kirjan ensimmäiset 50 sivua olivat melko raskasta luettavaa. Siinä vaiheessa en tajunnut tapahtumista vielä mitään. Henkilöhahmoja on valtava määrä, enkä millään meinannut muistaa kuka oli kuka. Jurnutin kuitenkin sitkeästi eteenpäin, ja aherrus palkittiin: yhtäkkiä olikin vaikea päästää kirjasta irti. Vinkkinä uusille lukijoille: kirjan lopussa on liitteet, joissa listataan Martinin luoma valtaisa henkilögalleria suvuittain. Kannattaa hyödyntää sitä.

Valtaistuinpeli osoittautui loistavavaksi fantasiaksi ja myös äärimmäisen koukuttavaksi. Jokainen henkilöhahmo on erilainen ja kiinnostava, ja päähenkilöihin kiintyy nopeasti. Juonenkäänteet ovat kuitenkin arvaamattomia: kelle tahansa voi käydä yhtäkkiä huonosti.  Lempihahmojensa puolesta saa oikeasti pelätä!

Pidän erityisesti siitä, ettei kirjassa ole tyypilteltyjä hyviksiä ja pahiksia. On vain erilaisia ihmisiä jotka toimivat omista lähtökohdistaan käsin. Jotkut ovat tietysti kunniallisempia kuin toiset ja jotkut niin ilkeitä että heitä alkaa suorastaan inhota, mutta Tolkienin tyylistä ”kauniit hyvät haltiat vastaan rumat pahat örkit” -vastakkainasettelua ei ole. Martin ei yritä kaunistella luomaansa keskiaikaistyylistä maailmaa: veri ja suolenpätkät roiskuvat, miehiä tapetaan ja naisia raiskataan. Välillä näihin toimenpiteisiin paneudutaan ihan inhorealistisuuteen asti.

Olen lukenut sarjasta nyt kaksi ensimmäistä osaa sekä kolmannen osan ykkösniteen (suomennos jaettiin kahtia kun se oli niin pitkä). Kirjoja on julkaistu viisi, ja sarjan on määrä kasvaa vielä seitsenosaiseksi. Luettavaa siis vielä riittää, onneksi. Jos et ole vielä tutustunut tähän kirjasarjaan, suosittelen ehdottomasti kokeilemaan alkukankeudesta huolimatta!

Subjektiivinen tuomio: *****

George R. R. Martin
Valtaistuipeli (Tulen ja jään laulu #1)
Suom. Satu Hlinovsky
Kustannusosakeyhtiö Kirjava 2009
732 sivua