Charlotte Brontë: Kotiopettajattaren romaani

”Kului viikko ilman että herra Rochesterista kuului mitään, kului kymmenen päivää, eikä hän vieläkään palannut kotiin. Rouva Fairfax sanoi, ettei häntä lainkaan ihmetyttäisi, vaikka herra Rochester matkustaisi Leasista suoraan Lontooseen ja sieltä mannermaalle näyttäytymättä Thornfieldissä kokonaiseen vuoteen. Hän oli usein lähtenyt aivan yhtä äkkiä ja odottamatta. Tämän kuullessani minut valtasi merkillisen viluinen ja ahdistava tunne.”

En tiedä, voiko Kotiopettajattaren romaanista edes kirjoittaa mitään uutta, sen verran klassikko on kyseessä. Kirja on ollut yksi lempikirjoistani sen jälkeen kun luin sen joskus yläasteella. Palasin jälleen tarinan pariin, kun luin sen lukupiirikirjana.

Kirjassa päähenkilö Jane Eyre kertoo itse lukijalle elämäntarinaansa: onneton lapsuus sukulaisten nurkissa, karut vuodet tyttökoulussa, aikuisuuden ensimmäiset askeleet kotiopettajattarena Thornfieldin kartanossa, rakastuminen aivan huomaamatta, ja kipeästi paljastuvat menneisyyden haamut.

Jane on samaistuttava ja aito päähenkilö: itsenäinen nainen, joka noudattaa periaatteitaan viimeiseen asti. Lukija on hänen puolellaan heti ensimmäisistä sivuista lähtien. Toinen päähenkilö herra Rochester puolestaan on melko omituinen hahmo, ja ensimmäisellä lukukerralla en tajunnut puoliakaan hänen selityksistään. Parivaljakon suhteen kehittymistä on silti, tai ehkä juuri sen takia, mielenkiintoista seurata. Onnellinen loppu ei todellakaan ole itsestäänselvyys.

Kotiopettajatarta lukiessa teksti kulkee niin hyvin, ettei ollenkaan tunnu siltä että lukisi vuonna 1847 ilmestynyttä klassikkoa. (Jostain syystä perusoletukseni on, että klassikot ovat kuivia.) Tarina vie mukanaan Englannin romanttisiin maalaismaisemiin, ja sivut kääntyvät kuin itsestään.

Mutta miksi niin moniin klassikoihin tehdään esipuheet, joissa spoilataan juonen tärkeimmät kohdat? Niin tehdään myös tämän kirjan kohdalla. Itse pitäisin enemmän analysoivista jälkisanoista. Myös monessa tätä kirjaa käsittelevässä blogipostauksessa paljastetaan juonen yllätyskäänteet. Vaikka kyse onkin tunnetusta klassikosta, vähän voisi jättää avoimeksikin – ainakin jos tavoitteena on saada joku lukemaan kirja.

Kirja pääsee vuoden 2019 Helmet-lukuhaasteeseen kategoriassa Kirja sijoittuu aikakaudelle, jolla olisit halunnut elää.

Subjektiivinen tuomio: *****

Charlotte Brontë
Kotiopettajattaren romaani
Suom. Kaarina Ruohtula
Karisto 2008
542 sivua

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras

”Miehen katse pysähtyi kojeeseen, jota Mina piteli hämmentyneenä sormissaan kuin orava käpyä.
– Se on sydän, mies sanoi viimein.
– Mitä?
Mies hymyili vähän.
– Tuo, mitä neiti pitelee käsissään, on on sydän.
– Eihän ole. Se on vain jonkun koneen pala, kellon tai höyrykoneen tai semmoisen sisältä.
– Eikö se ole sama asia? Ettekö usko, että koneellakin on oltava sydän?”

Kirja on saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Sain Anniina Mikaman esikoisteoksen Taikuri ja taskuvaras luettavaksi vuoden 2018 alussa, kun kirjailija tarjosi sitä minulle luettavaksi. Kirja jäi hyllyyn odottelemaan, kunnes WSOY postitti arvostelukappaleen sarjan toisesta osasta ja havahduin aloittamaan sarjan.

Olin lukenut aika erilaisia arvioita, ja odotin mukiinmenevää kolmen tähden lukukokemusta. Taikuri ja taskuvaras pääsi kuitenkin yllättämään positiivisesti!

Tarina sijoittuu kiinnostavalle aikakaudelle vuoden 1890 Helsinkiin. Nuori Mina asuu kadulla ja elättää itsensä varastelemalla. Eräänä päivänä hän näpistää hienon metalliesineen ärsyttävän oloiselta nuorelta herralta, mutta jää kiinni. Keksijäksi ja taikuriksi osoittautuva Tom ei kuitenkaan ilmianna Minaa, vaan palkkaa hänet töihin talouteensa.

Mina muuttaa taloon, jossa on enemmän ihmeellisiä asioita kuin hän olisi osannut kuvitellakaan. Sekä Tomilla että tämän luona asuvalla äksyllä professorilla on menneisyydessään paljon salaisuuksia, jotka avautuvat pikku hiljaa. Hieman ihmettelin 16- ja 25-vuotiaiden päähenkilöiden orastavaa romanssia, mutta kirja pääsee lopulta yllättämään senkin suhteen.

Näin mielessäni Tomin ihmeiden teatterin jonkinlaisena The Prestige– ja The Greatest Showman -elokuvien kiehtovana yhdistelmänä. Ja jos luonneanalyysiin mennään, Tomista tulee mieleen huikentelevainen velho Howl (Liikkuva linna) ja täydellinen mutta ahdistunut Edward Cullen (Houkutus). Vai mitä sanotte tästä:

”Jokin Tomissa taisteli sitä vastaan, mitä hän tahtoi sanoa. Hän suorastaan vapisi, mutta hilliten itsensä loppuun asti hän viimein sanoi hiljaisella äänellä:
– Sillä ei ole merkitystä, mitä minä haluan! Et ole turvassa minun lähelläni. – – En olisi saanut vetää sinua mukaan elämääni.”

Joka tapauksessa Taikuri ja taskuvaras oli antoisa lukukokemus. Teksti on helposti luettavaa ja tarina vie mukanaan. Mikaman luoma maailma on runsas ja täynnä värikkäitä yksityiskohtia. Suosittelen tätä kaikenikäisille lämminhenkisestä fantasiasta pitäville lukijoille. Odotan paljon myös sarjan seuraavalta osalta, Huijarin oppipoika, joka sijoittuu aikaan ennen ensimmäistä kirjaa. Jos saisin sen vaikka vähän nopeammin luettua kuin reilussa vuodessa!

Subjektiivinen tuomio: ****

Kirja pääsee vuoden 2019 Helmet-lukuhaasteeseen kategoriassa Kirjan nimessä on ammatti.

Anniina Mikama
Taikuri ja taskuvaras
WSOY 2018
415 sivua

Walter Isaacson: Leonardo Da Vinci

”Taiteilija istuu täysin rauhallisena työnsä ääressä. Hän on hyvin pukeutunut, ja hänellä on kädessään erittäin kevyt sivellin, joka on kastettu hienostuneeseen väriin. Hänellä on yllään mieleisensä vaatteet; hänen kotinsa on siisti ja täynnä kauniita kuvia, ja häntä säestää usein musiikki tai erilaisten kauniiden teosten ääneen lukeminen.” – Leonardo Da Vinci

Nostin Leonardon elämäkerran kevään 2019 kirjatärppilistalleni sen perusteella, että pidin kovasti Walter Isaacsonin Steve Jobs -elämäkerrasta. Isaacsonin teos on aikamoinen tiiliskivi yli 600 sivullaan, mutta se vie lukijan mielenkiintoiselle matkalle 500 vuoden takaiseen Italiaan. Materiaalina on käytetty esimerkiksi Leonardon työpäiväkirjoja, joita häneltä jäi satoja sivuja.

Leonardosta piirtyy kaiken kaikkiaan kiinnostava kuva. Hän oli avioton lapsi ja itseoppinut mies, jolla ei ollut muodollista koulutusta. Hänen kiinnostuksensa repeili moneen suuntaan, ja hän opiskeli valtavasti erilaisia asioita aina anatomiasta matematiikkaan ja veden kiertokulkuun. Täydellisyyttä tavoitteleva nero ei kuitenkaan saattanut tutkimuksiaan koskaan julkaistuun muotoon, joten tulevina vuosisatoina samat asiat piti keksiä uudelleen.

Leonardolta tilattiin useita maalauksia, mutta suurimman osan niistä hän jätti kesken. Harvoja valmistuneita taideteoksia, kuten Luolamadonna, Viimeinen ehtoollinen ja Mona Lisa, pidetään kuitenkin mestariteoksina. Kirjassa on runsaasti värikuvia Leonardon työpäiväkirjoista ja niin tutuista kuin vähän tuntemattomammistakin maalauksista.

Paksuudestaan huolimatta kirja ei ole kuiva, vaan Leonardon elämä jaksaa pitää otteessaan loppuun saakka. Pidin kirjasta, vaikka ihan samanlaista vaikutusta se ei tehnytkään kuin Steve Jobsin elämäkerta. Luonnollisesti on erilaista kirjoittaa 1500-luvun alussa eläneestä taiteilijasta kuin nykypäivän yritysjohtajasta. Jos maalaaminen tai mestaritaitelijan elämään perehtyminen kiinnostaa, kannattaa tarttua tähän.

”— he päätyivät keskustelemaan siitä, millaista luovuus on luonteeltaan. Toisinaan se edellyttää hitautta, taukojen pitämistä, jopa viivyttelyä. Leonardo selitti, että sellainen mahdollistaa ideoiden marinoitumisen. Intuitiota tulee vaalia. ’Korostetun lahjakkaat miehet saavat toisinaan aikaan silloin, kun he tekevät vähiten työtä, sillä heidän mielensä on keskittynyt ajatuksiin, hahmotelmien täydelliseksi luomiseen, ja he voivat myöhemmin toteuttaa ne.”

Subjektiivinen tuomio: ****

Walter Isaacson
Leonardo Da Vinci
Suom. Tero Valkonen
Bazar 2019
624 sivua