Margaret Atwood: Orjattaresi

Punainen hahmo jolla on siivet kasvojen ympärillä, samanlainen hahmo kuin minä, punapukuinen ja koria kantava nainen, josta on vaikea sanoa oikeastaan yhtään mitään, lähestyy minua tiilikäytävää pitkin. Sitten hän on kohdallani ja me tirkistelemme toistemme kasvoja meitä ympäröivien kangastunnelien läpi. Hän on se joka hänen pitääkin olla.
– Siunattu olkoon hedelmä, hän sanoo käyttäen virallista tervehdystämme.
– Avatkoon Herra, minä vastaan yhtä virallisesti.

Margaret Atwoodin vuonna 1985 julkaistu romaani Orjattaresi on noussut jälleen pinnalle suositun The Handmaid’s Tale -sarjan myötä, ja siitä syystä itsekin tartuin kirjaan. Vuonna 2017 julkaistussa uudessa painoksessa onkin televisiosarjan mukainen kansi.

Luin ensin kirjasta puolet, sitten katsoin sarjan ensimmäisen jakson, luin kirjan loppuun, katsoin toisen jakson ja nyt olisi vielä kahdeksan jaksoa jäljellä. Tähän mennessä kriitikkojen kehuma sarja on vaikuttanut laadukkaalta ja kirjan hengessä tehdyltä.

Loin tätä varten uuden postauskategorian kaunokirjallisuuden alle, koska mielestäni Orjattaresi ei sujahda kovin luontevasti fantasian tai sen puoleen tieteiskirjallisuudenkaan kategoriaan. Olkoon siis dystopia.

Kirjan maailmassa eletään vaihtoehtoista aikaa, arviolta 1900-luvun loppua tai 2000-luvun alkua. Saasteet ja myrkyt ovat laskeneet jyrkästi syntyvyyttä ja Amerikka käy sotaa. Vallassa ovat Raamattua vinksahtaneesti lukevat fundamentalistit, ja hedelmälliset naiset on alistettu synnytyskoneiksi. Ihmiset on jaettu luokkiin: miehet ovat komentajia, alempiarvoisia miehiä tai palvelijoita; naiset ovat vaimoja, orjattaria, marttoja, säästövaimoja tai prostituoituja.

Päähenkilönä on orjatar Frediläinen (alkuteoksessa Offred), joka on Fred-nimisen komentajan omaisuutta. Komentajan vaimo ei kykene saamaan lapsia, joten perheeseen on otettu orjatar. Orjatar ei ole jalkavaimo tai rakastajatar, vaan ”kävelevä kohtu”, jonka ainoa tarkoitus on synnyttää komentajan lapsi kaksivuotisen komennuksensa aikana.

Kirjassa Frediläinen kertoo tarinaansa osittain nykyajassa, osittain takaumilla ja pohdinnoilla. Lukija pääsee kurkistamaan syntypäivän viettoon, pelastajaisiin ja orjattarien koulutukseen. Välillä nähdään vilauksia aikaisemmasta, normaalista elämästä, josta ei vielä ole kulunut kovinkaan montaa vuotta.

Kamalassakin maailmankuvassa pilkahtelee toivoa, kun kapinahenki herää eri yhteiskuntaluokissa. Frediläinen saa huomata, että ”heidän” lisäksi on olemassa myös ”me”, vastarintaliike. Mutta keneenkään ei voi luottaa – kuka tahansa voi olla silmä, vakooja.

Kirjan alku oli koukuttava ja veti mukaansa, niin että halusin tietää lisää oudosta maailmankuvasta ja tavoista. Myöhemmin tahti muuttuu verkkaisemmaksi ja iso osa tarinasta tapahtuu minäkertojan päässä, takaumina, pohdintoina ja muisteluina. Välillä tekisi mieli hoputtaa kertojaa palaamaan muisteloistaan nykyaikaan, mutta teksti pitää silti otteessaan loppuun asti.

Loppu jäi minun makuuni hieman liian avoimeksi, olin jotenkin odottanut sellaista nälkäpelimäistä selkeää loppuratkaisua dystopialle suuntaan tai toiseen. Epilogi toi kuitenkin kaipaamaani lisätietoa henkilöiden kohtaloista. Suosittelen lämpimästi tutustumaan tähän klassikkoon, jos sitä ei ole vielä tullut tehtyä – Atwoodin luoma maailma samaan aikaan kuvottaa ja kiehtoo.

Kirja pääsee vielä mukaan lukuhaasteeseen 2017 kategoriassa Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään.

Subjektiivinen tuomio: ****

Margaret Atwood
Orjattaresi
Tammi 2017 (korjattu suomenkielinen painos)
436 sivua

Osta kirja Adlibriksesta*

Kirjasta on kirjoittanut moni bloggaaja, mutta kattavan arvion löytää esimerkiksi Yöpöydän kirjat-blogista, jonka myötä ylipäätään tutustuin koko kirjaan.

Jaa postaus:
2 kommenttia

2 comments

Hanna/Hannan kirjokansi

Kuulin, että Atwood on mukana kirjoittamassa tv-sarjalle jatkoa, joten ehkä saamme tarinalle jatkoa myös kirjamuodossa? Olisi hienoa.

Oijoi, se olisi hyvä!

Vastaa