Tammi

Anne Frank: Päiväkirja

Usko minua: kun ihminen on ollut puolitoista vuotta suljettuna sisään, joinakin päivinä hänestä tuntuu kaikki ylivoimaiselta, kaikesta oikeudenmukaisuudesta tai kiittämättömyydestä huolimatta. Tunteita ei voi tukahduttaa, haluaisin pyöräillä, tanssia, viheltää, nähdä maailmaa, tuntea olevani nuori, tietää että olen vapaa, kaipaan sitä kaikkea suunnattomasti, ja kuitenkaan en saa näyttää muille kaipaustani.

Anne Frankin Päiväkirja on ollut lukulistallani jo vuosia, ja jostain syystä se on kummitellut mielessäni kuivakkana historiateoksena. Avasin vihdoin kirjan (kun olin uusinut sen viisi kertaa kirjastosta) ja huomasin, että mielikuvani on kaukana todellisuudesta. Annen 13-15-vuotiaana kirjoittamat päiväkirjatekstit ovat mukaansatempaavia, eloisia ja huumorilla höystettyjä, vaikka ne kuvaavatkin kurjia oloja.

Anne aloittaa päiväkirjan kirjoittamisen saatuaan sen lahjaksi 13-vuotissyntymäpäivänään. Alkusivut täyttyvät kepeästä pohdinnasta ja tyttöystävien sekä ihailijoiden luonteenlaadun ruodunnasta. Kesällä 1942 koko perhe joutuu kuitenkin menemään maan alle sodan ja juutalaisvainojen takia. Mukaan erääseen toimistorakennukseen tehtyyn ”salaiseen siipeen” tulee myös van Daanin kolmihenkinen perhe sekä myöhemmin hammaslääkäri herra Dussel.

Koko kaksivuotisen piiloutumisjakson ajan Anne kirjoittaa päiväkirjaansa. Kirjaan tallentuu kuvauksia perheen sisäisistä ja perheiden välisistä ristiriidoista, päivärytmistä piilossa, syödystä ruoasta, opiskelusta, syntymäpäivistä ja lahjoista, rakennukseen tehdyistä murroista ja pelosta, pommituksista ja ulkoa kuuluvista ampumisista.

Anne kuvaa tekstissä paljon tunteitaan ja tuulettaa turhaumiaan. Hän pohtii paljon myös rakkautta ja seksuaalisuutta. Alkuvaiheessa van Daanin perheen poika Peter ärsyttää Annea valtavasti, mutta ajan kuluessa hän ihastuu tähän ja saa pojalta myös ensisuudelmansa. Päiväkirjassa näkyy hyvin Annen kasvu parissa vuodessa itsepäisestä ja hieman nenäkkäästä tytöstä ajattelevaiseksi nuoreksi naiseksi, joka tunnistaa myös omat virheensä.

Kauheista olosuhteista huolimatta Anne on usein onnellinen, ja kirjoittaa etenkin luonnosta ylistävään sävyyn. Hän toistaa moneen kertaan, että monilla muilla asiat ovat huonommin. Mädät perunat eivät ole herkullista syötävää, mutta parempi sekin kuin kiinni jääminen. Asenteesta voisi ottaa itsekin oppia! Tekstistä paistaa luotto tulevaisuuteen ja toivo paremmasta. Anne kirjoittaa paljon tulevaisuudensuunnitelmistaan, opinnoista ja pohtii naimisinmenoa.

Pidin kirjasta kovasti. Anne tekee paljon teräviä huomioita, viisaita havaintoja ja teksti on älykästä. Annen ajatuksiin on monessa kohtaa helppo samaistua, ja hän käy läpi paljon samanlaisia tunteita kuin itsekin nuorempana. Teksti koskettaa, kun ajattelee Annen perheen myöhempiä vaiheita. Kirja on myös autenttinen kurkistus 1940-luvun ajan juutalaisten elämään, eikä ihmisten julmuutta voi kuin ihmetellä. On myös ihmeellistä, miten perhe selvisi niinkin hyvin kaksi vuotta piilossa katseilta. Se vaati rutkasti kekseliäisyyttä, sopeutumista ja monta luotettavaa ja uskollista ihmistä, jotka avustivat perhettä.

Elokuun 4. päivänä vuonna 1944 piiloutuneiden joukko vangittiin, todennäköisesti joku oli ilmiantanut heidät. Kahdeksasta hengestä ainoana selviytyi Annen isä Otto Frank, joka toimitti myöhemmin tyttärensä päiväkirjasta julkaisukelpoisen version. Anne ja hänen siskonsa Margot kuolivat lavantautiin Bergen-Belsenin keskitysleirillä keväällä 1945.

Nyt jostakin muusta: olet jo kauan tiennyt, että minun rakkain toiveeni on tulla sanomalehtinaiseksi ja myöhemmin kuuluisaksi kirjailijattareksi. Jää vielä nähtäväksi, voinko joskus toteuttaa nämä suureelliset (hullut) toiveeni, mutta nyt minulla on kyllä aiheita tarpeeksi. Sodan jälkeen haluan joka tapauksessa julkaista kirjan nimeltä Salainen siipi, onnistuuko se, en tiedä, mutta päiväkirjani on tarkoitettu sitä varten.

Subjektiivinen tuomio: *****

Päiväkirja pääsee mukaan lukuhaasteeseen 2017 kategoriassa Kirja on inspiroinut muuta taidetta.

Anne Frank (toim. Otto H. Frank ja Mirjam Pressler)
Päiväkirja
Tammi 2011
421 sivua

Osta kirja Adlibriksesta*

Kävin viime vuonna Berliinissä Anne Frank -museossa. Siellä oli näytillä päiväkirjan ensimmäinen sivu.

Lähetä kommentti
Kirjoittanut Sanna aiheesta Muistelmat

Nicola Yoon: Kaikki kaikessa

Olen lukenut paljon enemmän kirjoja kuin sinä. Ihan riippumatta siitä, montako olet lukenut. Olen lukenut enemmän. Usko pois. Minulla on ollut aikaa.

Törmäsin Kaikki kaikessa -teokseen ensin leffateatterissa, jossa näin siitä tehdyn elokuvan trailerin. Sitten Niina kehui kirjaa niin vuolaasti Twitterissä ja blogissaan, että oli pakko pyytää opuksesta arvostelukappale.

Olen muutenkin aika nopea lukija, mutta jostain syystä e-kirjanlukulaitteella lukeminen sujuu vielä tavallistakin nopeammin, varsinkin jos kirja on hyvä. Latasin Kaikki kaikessa Lettooni, ja ahmaisin sen kerralla vajaassa kolmessa tunnissa.

Kirja kertoo 18-vuotiaasta Madelinesta, joka sairastaa harvinaista tautia, jonka takia hän ei voi oleskella kotinsa ulkopuolella. Hän on allerginen maailmalle: niinpä hän asuu kahdestaan äitinsä kanssa tahrattomassa kodissa, jossa ilma suodatetaan, tulevat vierailijat ja tavarat puhdistetaan perusteellisesti ja ruoka on tarkkaan valittua.

Vaikka Madeline kipuileekin sairautensa takia saamatta jääviä kokemuksia, hän on yllättävän tyytyväinen elämäänsä. Arkeen kuuluu koulua Skypen kautta, koti-iltoja äidin kanssa, surffailua internetissä ja paljon, paljon kirjoja. Yhtäkkiä Maddyn elämä kuitenkin muuttuu – naapuriin muuttaa uusi perhe. Perheen teini-ikäinen poika Olly kiinnittää Madelineen huomiota ikkunan läpi. Maddyn hoitaja päästää Ollyn vierailulle Madelinen kotiin tämän äidin tietämättä, ja se on menoa.

Sanon itselleni, että äidille valehteleminen ei haittaa. Sanon itselleni, että en sairastu. Sanon itselleni, että kaveruudessa ei ole mitään pahaa.
Että Carla on oikeassa, eikä rakkaus vie minulta henkeä.

Odotukseni olivat todella korkealla, ja kirja olikin hyvä. Maddyn ja Ollyn suhteen kehittymisestä oli mukava lukea. Teksti soljui helppolukuisena ja Madelinen kerronta oli kepeää ja mukaansatempaavaa. Maddyn sairauteen ei pureuduta kovin syvällisesti, mutta toisaalta kun kyse on 18-vuotiaan päiväkirjamaisesta tekstistä, ehkä sairauskertomukset eivät kuulukaan siihen.

Välillä luetaan Maddyn ajatuksia, välillä on virkistäviä piirroksia ja välillä Maddyn ja Ollyn sähköposteja tai viihdyttäviä chattailuja. Erilaiset kirjaviittaukset piristivät tekstiä mukavasti ja viittaukset herra Darcyyn naurattivat. Kaiken kaikkiaan nautin lukemisesta ja odotin kovasti loppua – miten Maddy voi yhdistää Ollyn ja elämäntilanteensa? Viekö rakkaus hengen?

Mutta. Kirjan loppu oli valitettavasti minulle pettymys. Teksti oli edelleen hyvää eikä loppu töksähtänyt, mutta en pitänyt lainkaan loppupuolen käänteestä. Harmitti, että niin hienon jännitteen rakentamisen jälkeen kirjassa päädyttiin loppujen lopuksi aika helppoon ratkaisuun.

Yllättävän epätyydyttävästä lopusta huolimatta annan kuitenkin neljä miinus tähteä kirjalle helposti ahmaistavasta YA-lukukokemuksesta, ja ajattelin mennä katsomaan tämän myös elokuvana. Kirjasta tulee muuten kaiken kaikkiaan vahvasti mieleen John Greenin Tähtiin kirjoitettu virhe – jos pidit siitä, pidät todennäköisesti myös tästä.

Millaisia ajatuksia kirja herätti teissä, tuliko lopusta hyvä vai huono fiilis?

Kirja pääsee mukaan Lukuhaasteeseen 2017 kategoriassa Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö.

Subjektiivinen tuomio: ****-

Nicola Yoon
Kaikki kaikessa
319 sivua
Tammi 2017

Osta kirja Adlibriksesta*

6 kommenttia
Kirjoittanut Sanna aiheesta Nuortenkirjat, Rakkaus

Yksi hyvä ja yksi huono kirja syömisestä

Luin peräkkäin kaksi hyvin erilaista kirjaa syömisestä, ja päätin tehdä niistä vaihteeksi yhteisen postauksen. Pääosin siksi, että ensimmäinen oli sen verran tylsä, etten jaksanut lukea sitä kunnolla loppuun.

William Leith: Pohjaton nälkä

Olen lihava. Niinpä teen kaiken lihavasti. Tänä aamuna otan läskisuihkun ja pyöriskelen saippuavaahdossa kuin valtava kerubi. Kuivaan itseni lihavasti. Se ei ole samanlaista kuin laihan kuivatessa itsensä pyyhkeellään. Lihavat imevät itseensä vettä kuin sienet.

William Leithin Pohjaton nälkä tarttui mukaan kirjastoreissulta kiinnostavan aiheensa ja hauskan kantensa perusteella. Kirjaa kuvataan takakannessa ”hyytävällä tavalla hauskaksi” ja ”oivalluksia sytyttäväksi safariksi länsimaisen ihmisen loputtomaan haluun saada – jotakin ja nopeasti.”

Odotin siis kiinnostavaa, omakohtaista teosta lihavuudesta ja nykyisestä syömiskulttuurista, ehkä faktoilla ja tutkimuksilla höystettynä. Harmillisesti Pohjaton nälkä oli kuitenkin pettymys.

Kirja tuntuu lähes pelkältä tajunnanvirralta, kun Leith kuvaa ajatuksiaan ja kokemuksiaan. Hän hyppii episodimaisesti aiheesta toiseen, kertoo välillä aamurutiineistaan, sitten tyttöystävästään, alkaa noudattaa Atkinsin dieettiä, kuvailee lapsuutensa ahmimiskokemuksia ja nuoruuden huumesekoiluita, repsahtaa syömään, juttelee lihavan ystävän kanssa, haastattelee tohtori Atkinsia…

Pieniä oivalluksia pilkahtelee aina välissä, mutta ajatus ei tunnu pääsevän eteenpäin eikä kokonaisuus hahmotu. Mikä oli pohdintojen lopputulos? Välillä tilanteet ovat absurdiudessaan huvittavia, välillä taas inhottaa lukea Leithin kertoillessa huolettomasti kännäyksestään ja huumeidenkäytöstään. En jaksanut lukea paksua kirjaa kunnolla loppuun, vaan puolivälistä eteenpäin hyppelin sivuja ja lopulta laitoin koko teoksen pois.

Subjektiivinen tuomio: **

William Leith
Pohjaton nälkä – syöpön tunnustuksia
Tammi 2006
317 sivua

Pertti Mustajoki: Vähennä kaloreita ilman dieettiä

Kaloreiden vähentäminen aloitetaan niistä tilanteista, joissa olet viikoittain, ja etenkin niistä, jotka ovat lähes jokapäiväisiä. Jos pari kertaa kuukaudessa nautit illallisen ravintolassa tai maistelet kahvilassa juustokakkua, älä herran tähden ryhdy niiden äärellä miettimään kaloreita.

Toisin kuin Pohjaton nälkä, Pertti Mustajoen tuore teos Vähennä kaloreita ilman dieettiä oli kiinnostava, muutenkin kuin nimensä perusteella. Aimo annos tutkittua tietoa höystettynä huumorilla ja armollisella otteella on pakattu tiiviiksi tietopaketiksi, jonka hotkaisee parissa illassa.

Aineenvaihdunta- ja hormonisairauksiin erikoistunut sisätautilääkäri Pertti Mustajoki kertoo aloittaneensa kirjoittamisen sen jälkeen, kun toimittaja oli kysynyt, voiko ilman dieettejä laihtua. ”Jos aikaansa seuraava toimittaja luulee dieetin olevan ainoa keino laihduttaa, mitä tavalliset kansalaiset tietävät kalorien vähentämisestä?” Näin syntyi kalorien vähentämiseen keskittyvä kirja.

Mustajoella on erinomainen pointti: jos erilaiset dieetit todella toimisivat, suomalaisetkin hoikistuisivat jatkuvasti. Atkinsin dieetti ja 5:2 -dieetti saavat kirjassa kyytiä, kun tilalle otetaan perinteinen lautasmalli. Olennaista on, että Mustajoki myös perustelee kaiken tutkimustiedolla.

Avain painonhallintaan ja laihtuminen on yksinkertainen: rajoitetaan kalorien määrää eikä ruoan määrää. Nälkäkuurilla oleminen ei pitkällä aikavälillä laihduta, vaan kilot saattavat tulla korkojen kera takaisin. Maha nimittäin täyttyy nimenomaan ruoan määrästä, eikä se välitä onko kyseessä puoli kiloa porkkanaa vai suklaata. Toisesta vain saa satoja kilokaloreita enemmän kuin toisesta, mikä aiheuttaa lihomista.

Mustajoki määrittelee, mikä on terveellinen kaloritiheys ruoassa (alle 150 kcal/100g), sekä ohjeistaa kalorien ”laimentamiseen” aterialla. Jos syö vaikka makean välipalan, sitä voi laimentaa vähäkalorisella hedelmällä, tai leipää voi laimentaa kevyillä leivänpäällisillä.

Olennaista on pureutua ensin jokapäiväisiin aterioihin kuten koulu- tai työlounaisiin, ja sallia itselleen se juustokakkupala tai muu herkku ilman tunnontuskia pari kertaa kuukaudessa. Kirjan ote oli muutenkin armollinen – mitään ei tiukasti kielletä, ja syömisen pitää olla mukavaa. Hampurilaisaterioita voi toki syöpötellä silloin tällöin, mutta jos siitä tulee jokaviikkoista, kalorien vähentäminen alkaa olla hankalaa.

Mukana on myös kiinnostavaa nippelitietoa: yllättävää esimerkiksi oli, että niinkin helposti kuin vaihtamalla kevytmaidosta rasvattomaan maitoon saa vuodessa tuhansia kilokaloreita vähemmän.

Kirja oli nopeasti luettu, mutta huomasin pian olevani jääkaapilla tarkastamassa yleisimpien välipalojeni kaloritiheyttä. Tämä kirja tekisi melkein mieli ostaa omaksi, voisi nimittäin olla terveellistä lukea se aika ajoin uudelleen.

Kirja pääsee vuoden 2017 lukuhaasteeseen kategoriassa Kirja lisää hyvinvointiasi.

Subjektiivinen tuomio: ****½

Pertti Mustajoki
Vähennä kaloreita ilman dieettiä
Duodecim 2016
144 sivua

Osta kirja Adlibriksesta*

Lähetä kommentti
Kirjoittanut Sanna aiheesta Muistelmat, Ruoka, Terveys

Lauantai Kirjamessuilla 2016

kirjamessut2

Tunnelmakuva Kirjamessuilta perjantailta kolmen aikoihin: hirveästi porukkaa! Kävin pikaisesti messuilla pyörähtämässä jo perjantaina, koska halusin bloggaajakortilleni kotelon. Viime vuonna menin bloggaajabrunssille lauantaiaamuna suoraan, ja oli tyhmää kun blogin nimen näyttävää rintakorttia ei saanut mihinkään kiinni. Näin sitä oppii. :D

kirjamessut1

Varsinainen messupäiväni oli siis lauantai. Päivä alkoi jo aikaisin, kun suuntasin yhdeksältä WSOY:n ja Tammen järjestämälle bloggaajabrunssille. Siihen aikaan Messukeskuksen edusta oli vielä autio.

kirjamessut3

Bloggaribrunssille oli tullut kuulemma ennätysmäärä väkeä, ja paljon meitä olikin. Tuoleja jouduttiin hakemaan muutamia lisää. Tänä vuonna tilassa oli suurena parannuksena pöydät jokaiselle – helpottaa kummasti syömistä. Ohjelmassa oli aamupalaa, lyhyitä kirjailijahaastatteluita ja BookBeat-palvelun esittäytyminen. Kirjailijoista mukana olivat Claes Andersson, Tuula-Liina Varis, Riitta Jalonen, Hannu Mäkelä ja Anja Snellman.

Täytyy myöntää, että tunnen todella huonosti kotimaisia kirjailijoita ja heidän tuotantoaan. Haastattelujen lomassa googlailin siis ahkerasti, keitä nyt olikaan puhumassa ja mitä kaikkea he ovat kirjoittaneet. Sivupöydällä oli myös kirjoja jaossa, nappasin sieltä kaikkein kiinnostavimman oloiset teokset eli Riitta Jalosen romaanin Kirkkaus ja Tuula-Liina Variksen Huvilan.

kirjamessut4

Brunssin jälkeen suurin osa bloggaajajoukosta siirtyi suoraan pressitilaan Atenan järjestämään tilaisuuteen, jossa esiintyivät esikoiskirjailijat Soili Pohjalainen (teos Käyttövehkeitä) ja Tiina Lifländer (Kolme syytä elää). He ovat molemmat myös bloggaajia, ja tilaisuudessa syntyikin jonkinmoista keskustelua bloggaajien ja kirjailijoiden suhteesta.

Yhteenvetona: Bloggaajat pitävät siitä, jos kirjailija käy kommentoimassa oman kirjansa arviota. Varsinkin jos on pitänyt kirjasta, se on bloggaajalle iso juttu että kirjailija huomioi arvion. Väärinkäsityksiä saa myös oikoa, mutta on turha tulla vänkäämään jos on arviosta eri mieltä. Ei ole myöskään korrektia pyytää, että kriittinen arvostelu poistetaan blogista. Olipa eräs bloggaja saanut myös ihan haukkumakirjeen. kirjamessut5

Kirjapuolen lisäksi kävimme myös Viini- ja Ruokamessut huolella läpi. Yhdellä osastolla viinit oli hauskasti aseteltu seinälle, ja jokaiselle oli kirjoitettu sopiva käyttötarkoitus. Sieltä löytyi tietenkin oma viini myös kirjan kanssa nautittavaksi (Kumala Colombard Chardonnay). 
kirjamessut6

Sitten messuhankintoihin: Katselin mustia kirja-aiheisia kangaskasseja jo viime vuoden messuilla, ja nyt sitten viimein ostin yhden. Siihen sai hyvin kiinni myös uuden Kirjabloggaaja-pinssin. kirjamessut7

Kirjoja tarttui mukaan neljä: Tuula-Liina Variksen Huvila ja Riitta Jalosen Kirkkaus aamun bloggaajatilaisuudesta, Atenan osastolta arvostelukappaleena Aikamatkaajan opas historiaan ja Gummeruksen ständiltä oma Kerro minulle jotain hyvää (jättipokkarit vitosen kappale). Nyt pitäisi sitten enää ehtiä lukea nämä ja kaikki muut kirjahyllyssä odottavat uutuudet.

Bloggaajapassi messuille saatu blogin kautta. 

2 kommenttia
Kirjoittanut Sanna aiheesta Kirjamessut

Jaana Kapari-Jatta: Pollomuhku ja Posityyhtynen

Pollomuhku ja Posityyhtynen, Kapari-Jatta Jaana, kansi: Launis MikaAloitellessani J. K. Rowlingin Harry Potter -kirjojen suomentamista en todellakaan osannut arvata millainen kysymystulva minua odotti. Olisin säikähtänyt pahanpäiväisesti, jos olisin tiennyt, että vielä jonain päivänä Suomen Tietotoimistosta soitetaan suomennoksen ilmestymispäivänä ja kysytään: ’Miltä nyt tuntuu?’ Niin kuin hiihtäjältä tai seiväshyppääjältä.”

Olen fanittanut Pottereita kaikki nämä vuodet, mutta en ollut kuullut Jaana Kapari-Jatan suomennostyöstä kertovasta kirjasta ennen kuin heinäkuisen pottermaratonin yhteydessä. Pollomuhku ja Posityyhtynen on ilmestynyt vuonna 2008 viimeisen Potterin suomennoksen aikoihin.

Arvostan mielettömästi Jaana Kapari-Jatan työtä, ja hän onkin ensimmäinen suomentaja jonka nimen olen oppinut muistamaan. Luen Pottereita edelleen paljon mieluummin suomeksi kuin alkukielellä. Kieli on oivaltavaa, ja Kapari-Jatta on tehnyt valtavan duunin keksiessään uskottavia taikamaailmaan sijoittuvia sanoja.

Monet kirjabloggaajat ovat kuvailleet, että kirjaa lukiessa tuntuu kuin istuisi teekupposella Kapari-Jatan kanssa. Tyyli on tosiaan mukavaa ja jutustelevaa. Pienestä sivumäärästä huolimatta Kapari-Jatta ehtii käsitellä kattavasti kääntäjän työhön ja erityisesti Potterien kääntämiseen liittyviä asioita. Useimpien lukujen nimet ovat kysymyksiä, joita hänelle on esitetty. Oman lukunsa on saanut myös suomalaisten Potter-kansien tekijä Mika Launis, joka on tehnyt hauskan teemaan sopivaan kannen myös tähän kirjaan.

Pollomuhkussa ja Posityyhtysessä käsitellään yleisesti kääntäjän työtä, miten alkukielinen kirja kääntyy asteittain suomeksi, yllättävää julkisuutta Potterien suosion myötä sekä hauskimpia ja tylsimpiä puolia työstä. Käy selväksi, että kirjojen kääntäminen on pääosin yksin suoritettavaa istumatyötä, ja on osattava ottaa itseään niskasta kiinni. Aikataulu on yleensä tiukka, kuten nyt pian ilmestyvän Cursed Childin käännöstyössä on ollut.

Kirjan loppupuolisko on pyhitetty yksittäisille teemoille ja sille, miten erilaiset sanat, nimet ja loitsut on käännetty. Lukija pääsee tutustumaan muun muassa Tylypahkan, hevoskotkan, huispauksen ja Tom Valedron nimen alkuperään. Nämä luvut ovat kirjan ehdottomasti mielenkiintoisinta antia.

Ensin Tylypahka: Hogwarts muodostuu selvästi kahdesta sanasta, on kaikessa lyhykäisyydessään yhdyssana. Hog tarkoittaa sikaa, eli on yksi englannin monista sikasanoista, lihotussika, syöttökarju. (Tarkoittaa se sivumennen sanoen muitakin asioita, kuten amerikanrautaa, nuorta lammasta tai tavaraveturia; se on myös osana useassa sanaliitossa.) Wart taas tarkoittaa monenmoista pahkaa, pattia, syylää, känsää, pakkulaa. Näillä eväillä olisin voinut tehdä koulusta jos en sentään Tavaraveturipakkulan, niin kuitenkin esimerkiksi Sikasyylän tai Röyhkeäkänsän koulun.

Kapari-Jatta kuvailee myös elävästi kuumotusta joidenkin sanojen tai nimien suomentamisessa, kun ei voi tietää miten ne esiintyvät tulevissa kirjoissa ja tuleeko niihin uusia merkityksiä. Suomentaja kun ei saa tietää sarjasta sen enempää etukäteen kuin tavallinen lukijakaan.

Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille Potter-faneille, jotka eivät ole vielä ehtineet tutustua tähän. Vaikka kirja on ilmestynyt viimeisen Potterin jälkeen, Kapari-Jatta varoo spoilaamasta juonenkäänteitä, joten kirjaa voi lukea vaikka ei kaikkia Pottereitaan tuntisi vielä. Kirjan lukee nopeasti, sillä sivuja ei ole kuin reilut 150 ja luvut ovat lyhyitä.

Kirja pääsee mukaan Lukuhaasteeseen 2016 kategoriassa Kirjan päähenkilö on sinun unelmatyössäsi. (Ei käännöstyö nyt ehkä se lopullinen unelma-ammattini ole, mutta olen minä kerran hakenut yliopistoon opiskelemaan englannin kääntämistä. Harmi ettei tämä ollut pääsykoekirjana, olisin kyllä päässyt heittämällä sisään.)

Osallistun tällä postauksella myös Hyllytontun Okklumeus-haasteeseen! Sain vuoden aikana luettua yhteensä 5 potterversumiin kuuluvaa kirjaa. Kolme ensimmäistä Potteria luin pottermaratonissa heinäkuussa, sen jälkeen erikseen Liekehtivän pikarin ja nyt tämän Kapari-Jatan kirjan. Haastearvonimeni on siis aurori!

Subjektiivinen tuomio: *****

Jaana Kapari-Jatta
Pollomuhku ja Posityyhtynen
Tammi 2008
164 sivua

Osta kirja Adlibriksesta*

4 kommenttia
Kirjoittanut Sanna aiheesta Kirjoittaminen