Pikavinkki: Avainnovelleja 1900-luvulta

Haluaisitko lukea novelleja, mutta et oikein tiedä mistä aloittaa? Kannattaa tarttua valmiisiin kokoelmiin.

Yksi tutustumisen arvoinen yleiskokoelma on Anne Helttusen ja Tuula Uusi-Hallilan toimittama Avainnovelleja 1900-luvulta, jonka luin kirjallisuuden opintojen novellianalyysia varten. Kirja keskittyy vain eurooppalaisiin ja amerikkalaisiin teksteihin, mutta tarjoaa hyvän läpileikkauksen tunnetuilta kirjoittajilta – mukana on niin Tove Janssonia kuin Arthur C. Clarkeakin. Oli hauskaa bongata myös Roald Dahlin kauhunovelli, koska hänet tunnetaan lähinnä lastenkirjojen kirjoittajana.

Kirja sisältää pari todella hienoa novellia, useita ajatuksia herättäviä tekstejä, muutaman ihan hyvän novellin ja kaksi joita en ollenkaan ymmärtänyt. Novellianalyysini kirjoitin García Márquezin maagista realismia edustavasta novellista Valo on kuin vesikin.

Kokoelma sisältää seuraavat novellit:

  • Hermann Hesse: Riikinkukkokehrääjä
  • Tove Jansson: Elokuussa
  • Gabriel García Márquez: Valo on kuin vesikin
  • István Örkény: Balladi runouden voimasta
  • Slawomir Mrozek: Nimipäivät
  • Peter Bichsel: Mies, joka ei halunnut tietää enää mitään
  • Heinrich Böll: Tehdään, tehdään!
  • Isaac Bashevis Singer: Fatalisti
  • Maarit Verronen: Kivenhalaaja
  • Michel Tournier: Amandine eli kaksi puutarhaa
  • Antti Hyry: Kivi auringon paisteessa
  • Raija Siekkinen: Nälkä
  • John Steinbeck: Käärme
  • Alberto Moravia: Häämatka
  • Virginia Woolf: Perintö
  • Eeva Tikka: Atlaskehrääjä
  • William Faulkner: Ruusu Emilylle
  • Roald Dahl: Vuokraemäntä
  • Ray Brandbury: Maailman viimeinen ilta
  • Italo Calvino: Päivän synty
  • Arthur C. Clarke: Jumalan yhdeksän biljoonaa nimeä

Kannattaa tutustua, jos kirjastosta löytyy kyseinen teos!
Mitä muita novellikokoelmia suosittelisit aloittelijoille?

Avainnovelleja 1900-luvulta
Anne Helttunen & Tuula Uusi-Hallila (toim.)
WSOY 2001
204 sivua

Maria Jotuni: Kun on tunteet

’Tulinpa Viiaa perimään, jotta sanani pituinen olisin, vaan ovat tainneet jo toiset perijät käydä?’
’Toiset’, sanoin, ’toisetpa ovat käyneet’. Ja vihlaisi niin pahasti sydäntäni, se kun se Antti, sen minä aina tunsin, oli ikäänkuin minua varten luotu.

Maria Jotunin Kun on tunteet ilmestyi alun perin vuonna 1913, ja tuli luettavakseni kirjallisuuden opintojen myötä. Kotimaisen kirjallisuuden tuntemuksen kurssille luettavissa kirjoissa on kiitettävästi mukana myös suomalaisia naiskirjailijoita.  (Saimme kurssista muuten viitosen, jihuu!)

Teos on kokoelma lyhyitä, muutaman sivun mittaisia novelleja. Useimmat koostuvat pelkästä dialogista, ja päähenkilöinä ovat naiset. Tekstit kuvaavat arkisia keskusteluja ja tilanteita, joissa käsitellään miehiä, avioliittoja ja tunteita.

Useimmissa novelleissa ei ole lainkaan kerrontaa, vaan henkilöhahmojen tilanne ja keskinäiset suhteet jäävät lukijan pääteltäväksi dialogista. Tämä tuntuukin olevan Jotunille tyypillistä. Erityisen kiinnostava kerrontaratkaisu on novellissa Hilda Husso, joka koostuu pelkästä yksipuolisesta puhelinkeskustelusta, mutta kertoo paljon. Muistelen, että tähän on törmännyt joskus koulun äidinkielentunnillakin. Mukana on myös muutamia toiminnallisempia kertomuksia, yhdessä suunnitellaan esimerkiksi murhaa. 

Kantavana teemana tuntuu olevan se, kuinka naiset päätyvät omasta valinnastaan tai olosuhteiden pakosta naimisiin sellaisen miehen kanssa, jota eivät rakasta. Pohjavire on silti toinen kuin vaikkapa Minna Canthin Työmiehen vaimossa: Jotunin naiset sopeutuvat kohtaloonsa ja pyrkivät tekemään elämästään mahdollisimman hyvää vallitsevissa olosuhteissa. Useimmat vaimot toteavat, että onhan heidän ukkonsa loppujen lopuksi ihan hyvä, työtätekevä mies, vaikka tunteita ei olekaan. Ero nykyään ihannoitaviin, elämää suurempiin romanttisiin rakkaustarinoihin on valtava.

Onkin kiinnostavaa lukea näitä kotimaisia klassikoita lähekkäin, kun erojen lisäksi myös yhteisiä piirteitä alkaa tunnistaa. Luin tämän samana viikonloppuna Maiju Lassilan Tulitikkuja lainaamassa -teoksen kanssa, ja oli huvittavaa nähdä, kuinka samanlaista arkielämän kuvaus ja puhetavat ovat. Kaiken kanssakäymisen perusta tuntuu olevan kahvin ryyppääminen yhdessä ja juoruileminen.

Kun on tunteet oli ”ihan kiva” lukukokemus, mutta ei päässyt kolahtamaan kunnolla. Mikään novelleista ei myöskään noussut joukosta tai jäänyt erityisesti mieleen. Lähinnä olin tyytyväinen, että kokoelma oli niinkin ohut. Kyseessä on siis taas kerran kirja, jonka arvon pystyn tunnistamaan, mutta joka ei oikein puhuttele itseä. Ehkä naisten äänen tuominen kuuluville oli omana aikanaan se säväyttävä juttu?

Kirja pääsee mukaan Helmet-lukuhaasteeseen 2018 kategoriassa Novellikokoelma (tiedän, aika yllättävää).

Subjektiivinen tuomio: ***-

Maria Jotuni
Kun on tunteet
Otava 1993 
124 sivua

Postauksen kansikuva on Elisa Kirjasta peräisin, vaikka luinkin Otavan painoksen.

Teuvo Pakkala: Pikku ihmisiä

Laura ei ollut nukeista välittänyt lainkaan. Mutta kerran ollessaan äitinsä kanssa kaupungilla kävelyllä hän yhtäkkiä pysähtyi myymälän ikkunan eteen, jossa oli nukkeja, osotti niistä muuatta ja äitinsä hämmästykseksi sanoi: ’Osta, äiti, tuo minulle.’

Teuvo Pakkala tunnetaan erityisesti lapsia kuvaavista novelleistaan. Pikku ihmisiä (1913) on neljän novellin kokoelma, ja ennen sitä häneltä oli ilmestynyt pidempi novellikokoelma Lapsia (1895). Yleensä molemmat ovat samassa niteessä, mutta luin opiskeluja varten e-kirjaversion, josta löytyivät vain pikku ihmiset. 

Pakkalan novellit pääsivät yllättämään minut positiivisesti tarkkanäköisyydellään ja ajattomuudellaan. Ei yhtään tuntunut siltä, että luen yli sata vuotta vanhaa tekstiä. Kokoelman helmi on ehdottomasti ensimmäinen ja pisin novelli Veli. Pakkala kuvaa hienosti lapsen reaktioita ja aikuisten toimia heidän yrittäessään selvittää tyttärensä mielenliikkeitä. Pikku hiljaa lapsen nukkeleikit alkavat heijastaa todellista maailmaa ja henkilöhistoriaa. Velissä on niin monia eri tasoja, niin että sitä oli suorastaan vaikeaa analysoida opintojen lukupiiriraporttiin.

Seuraavat novellit Arka kohta ja Iikka raukka eivät ihan yllä ensimmäisen tasolle, mutta ovat luettavia nekin. Viimeinen novelli Piispantikku oli mielestäni todella hauska, vaikka ei sytyttänytkään lukupiiritovereitani ihan samalla tavalla. Novelli kuvaa kahden pojan lukemaan oppimista ja erityisen lukutikun hyödyntämistä ja kaupallistamista. Poikien kohtaamat brändäyksen ja mielikuvamarkkinoinnin haasteet ovat kuin suoraan modernista markkinoinnin oppikirjasta.

Voin suositella novellikokoelmaa lämpimästi, eikä sen lukemiseen mene kauaa.

Ei niitä ymmärrä noita lapsia.

Kirja pääsee mukaan vuoden 2018 Helmet-lukuhaasteeseen kategoriassa Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta.

Subjektiivinen tuomio: ****

Teuvo Pakkala
Pikku ihmisiä
Elisa Kirja 2012
58 sivua (e-kirja)