Dan Brown: Da Vinci -koodi

Jacques Saunièren kalvakka ruumis makasi parkettilattialla täsmälleen samassa asennossa kuin valokuvassa. Kun Langdon seisoi sen vieressä siristellen silmiään räikeässä valossa, hän hämmästyi taas muistaessaan, että Saunière oli käyttänyt elämänsä viimeiset hetket tämän kummallisen ruumisasetelman järjestämiseen.”

Olen lukenut Da Vinci -koodin kerran kauan sitten ja katsonut siitä tehdyn leffan. Muistelin että kirja oli varsin vetävä trilleri, ja päätin tarttua teokseen uudestaan. En pettynyt, sillä Da Vinci -koodi oli edelleen viihdyttävä mysteeri viikonlopun ratoksi.

Kirjan päähenkilönä seikkailee uskonnollisen symbologian professori Robert Langdon, joka Pariisin vierailunsa aikana kutsutaan keskellä yötä Louvreen auttamaan murhatapauksen selvittelyssä. Louvren intendentti Jacques Saunière on ammuttu, ja ennen kuolemaansa mies on ehtinyt jättää kuolinpaikalleen salakirjoitetun viestin.

Avukseen Langdon saa kryptologi Sophie Neveun, ja pian hän huomaa olevansa Neveun kanssa pakomatkalla. Saunièren jättämä arvoitus osoittautuu olevan osa paljon suurempaa mysteeriä, joka ulottuu aina parin tuhannen vuoden taakse kristinuskon alkuhämäriin. Miten koodin saa murrettua, ja mitä siitä seuraa?

Mukaan on leivottu aimo annos jännitystä, salaseuroja ja salaliittoja, oikeaa historiaa, myyttejä, Brownin omasta päästään keksimää historiaa sekä oikeita taidehistoriallisia, arkkitehtonisia ja symbologisia yksityiskohtia. Voisi kuvitella että taustatiedon tunkeminen kirjaan tekee siitä takkuavaa, mutta ainakin minun mielenkiintoni pysyi yllä kirjassa kuvatuista Langdonin luennoista huolimatta.

Wikipedian sanoin ”Brownia on arvosteltu epätosien väitteiden esittämisestä kirjassa historiallisesti todellisina”, enkä yhtään ihmettele. Kirja sekoittelee faktaa ja fiktiota iloisesti, ja Brown on punonut niistä loistavan juonen. Välillä rupesin itsekin miettimään, mikä on totta ja mikä tarua. Toisaalta kirja on selkeästi romaani, ja sellaisena se toimii hienosti.

Kirja myös innosti tarkistamaan useammankin faktan ja historiallisen tapahtuman oikean laidan, mikä on trilleriltä aika hyvä aikaansaannos. Kuvitetun laitoksen lukeminen olisi varmaan ollut vieläkin antoisampaa, niin ei olisi tarvinnut googlailla kuvailtuja taideteoksia netistä lukemisen ohessa.

Langdon että Neveu jäävät aika ohuiksi henkilöhahmoiksi, mutta pääpaino onkin juonessa ja historiallisissa aineksissa.  Brownin teksti oli vetävää, eikä tylsiä hetkiä kirjan parissa tullut. Tykkään kaikenlaisista arvoituksista, joten koodin ratkaiseminen ja symbolien selvittäminen kutkuttivat mukavasti älynystyröitä.

Kirja pääsee mukaan Lukuhaasteeseen 2017 kategoriassa Toisen taideteoksen inspiroima kirja.

Subjektiivinen tuomio: ****½

Dan Brown
Da Vinci -koodi
Suom. Pirkko Biström

WSOY 2004
520 sivua

Carlos Ruiz Zafón: Tuulen varjo

”– En ollut koskaan lumoutunut, hurmaantunut ja uppoutunut mihinkään tarinaan sillä tavalla kuin siihen kirjaan, Clara selitti.
– Siihen asti lukeminen oli ollut minulle pakkopullaa, eräänlainen sakko, joka oli maksettava opettajille ja kotiopettajille ilman että oikein tiesi minkä takia. En tuntenut lukemisen nautintoa, sitä riemua kun sielussa avautuu ovia joiden taakse voi kurkistaa, halua antautua mielikuvituksen, kauneuden sekä tarinan ja kielen mysteerien vietäväksi. Kaiken tämän sain sen romaanin myötä.

Tuulen varjo on ollut meikäläisen lukulistalla pitkään. Sitä on kehuttu monessa paikassa, ja aloitinkin lukemaan sitä joskus nuorempana. Silloin teksti ei kuitenkaan maistunut ja kirja jäi heti alkuunsa kesken. Päätin nyt antaa kirjalle uuden mahdollisuuden.

Nykyään tykkään kiinnittää huomiota kirjojen ensimmäisiin lauseisiin, ja Tuulen varjon alulle täytyy antaa pointsit kiinnostuksen herättämisestä:

Muistan vieläkin sen varhaisen aamun, jolloin isä vei minut ensimmäisen kerran käymään Unohdettujen kirjojen hautausmaalla.

Kirja sijoittuu 1940-1960 -luvuille Barcelonaan. Kymmenvuotias Daniel Sempere asuu kahdestaan isänsä kanssa ja auttaa tätä pyörittämään käytettyjen kirjojen kirjakauppaa. Sinä aamuna, kun Daniel herää ja tajuaa unohtaneensa äitinsä kasvot, isä vie hänet Unohdettujen kirjojen hautausmaalle. Sieltä hän saa valita yhden kirjan, josta pitäisi huolta loppuelämänsä ajan, ja hän valitsee Tuulen varjon.

Kirja on lähes mestariteos, ja Daniel alkaa etsiä tietoa sen kirjailijasta, Julian Caraxista. Mies on kuitenkin kadonnut mystisesti, ja hänen kirjojaan on lähes mahdotonta löytää mistään. Caraxista tulee Danielille pakkomielle, ja hän alkaa seurata kirjailijan jalanjälkiä. Pian hän huomaa, ettei ole ainoa etsivä, ja lisäksi häntä alkaa uhkailla eräs Caraxin romaanin henkilöistä.

Pidin Tuulen varjosta paljon. Siinä on taidokkaasti punottu juoni ja kiinnostavia henkilöhahmoja (lempparini on hurmaava Fermín). Mikään koukuttava page-turner kirja ei ole, mutta verkkaisesti rakentuva tarina palkitsee lukijansa. Rauhallisesta tahdista huolimatta juoni ei missään vaiheessa käy tylsäksi, vaikka välillä käydään pitkissäkin takaumissa ja muistelmissa.

Kirja lupaa takakannessa olevansa sekä jännäri, rakkausromaani ja kauhutarina, ja siitä löytyy tosiaan kaikkia elementtejä. Caraxin salaisuus kiehtoo, ja erityisesti Aldayan palatsia kuvailtaessa jännityskin kohosi niin, etten viitsinyt lukea yksin eteenpäin illalla ennen nukkumaanmenoa vaan piti vaihtaa Ylpeyteen ja ennakkoluuloon. Romantiikkaakin löytyy, vaikka suurin osa kirjan rakkaustarinoista on luonteeltaan traagisia.

Alun ja takakannen perusteella odotin tarinalta enemmänkin maagisia elementtejä, mutta loppujen lopuksi ratkaisu oli aika arkinen ilman sen kummempia yliluonnollisuuksia. Loppu ei myöskään ollut ihan niin dramaattinen kuin olin ajatellut. Ympyrä sulkeutuu ja kaikki langanpäät solmitaan yhteen.

Tästä on monissa muissakin kirjablogeissa tykätty kovasti, joten suosittelen lämpimästi kokeilemaan, jos et ole Tuulen varjoa vielä lukenut. Jännittävä, kirjoja ylistävä romaani ripauksella romantiikkaa ja hyvällä juonella on hyvä yhdistelmä.

Kirja pääsee mukaan lukuhaasteeseen 2017 kategoriassa Ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja.

Subjektiivinen tuomio: ****½

Carlos Ruiz Zafón
Tuulen varjo
Suom. Tarja Härkönen

646 sivua
Otava 2004

Simo Hiltunen: Lampaan vaatteissa

lampaan-vaatteissaLauri Kivellä oli paha mieli. Hän ei nähnyt mitään, kuullut mitään tai koskenut ketään. Hän tiesi olevansa myöhässä. Töistä ja elämästään. Silti hän makasi kerrostalokaksionsa sängyssä. Ei ollut kiire. Lauri oli yksinäinen mies, joka raahautui päivästä toiseen.

Kirja on saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Simo Hiltusen Lampaan vaatteissa oli yksi kotimaisista esikoisteoksista, jonka sain saaliiksi kirjamessuilta Bonnierin bloggaajabrunssilta. Vähän nolottaa että lukemisessa meni näin kauan – onneksi sain tämän valmiiksi ennen tämän vuoden kirjamessuja. Sentään.

Lampaan vaatteissa on genreltään dekkari, ja niiden kanssa olen kangerrellut täällä aikaisemminkin. Esimerkkinä vaikkapa toinen kotimainen teos Rakennus 31. Vähän saman tyylisiä asioita nousi mieleen myös tämän kanssa. Lampaan vaatteissa ei ole missään nimessä hyvän mielen kirja.

Päähenkilönä on toimittaja nimeltä Lauri Kivi, joka alkaa tutkia perhemurhia laajaa reportaasia varten. Miehellä itselläänkin on väkivaltainen ja pimeä menneisyys, joka keriytyy auki vähitellen. Suvussa on pahoinpitelyjä ja hyväksikäyttöä. Isä löi lapsena niin kovaa, että muistona Lauri kantaa kuulolaitetta. Veli karkasi nuorena, eikä Lauri tiedä onko tämä elossa vai kuollut. Laurin oma väkivaltainen käytös on aikoinaan karkottanut vaimon. Tuntuu että jokainen kirjan mieshahmo on joko murhaaja, hyväksikäyttäjä, pahoinpitelijä tai ainakin piilevästi väkivaltainen.

Lauri on kuitenkin pätevä toimittajan työssään. Viime aikoina perhesurmia on tapahtunut useita, ja tätä hän alkaa tutkia. Ovatko tavallisilta vaikuttavat perheenisät todella suistuneet raiteltaan ja murhanneet perheensä, vai onko liikkeellä ovela murhaaja, joka osaa peittää jälkensä hyvin? Lauri tietää, että pahuus uinuu ihmisen sisällä ja voi purkautua ulos milloin vain.

Henkilögalleriasta ei löytynyt yhtään mukavaa samaistuttavaa tyyppiä, ja jatkuvat väkivaltaiset takaumat olivat lähinnä lievästi ahdistavaa luettavaa. Onneksi myös anteeksianto pilkahtelee mukana kirjan teemoissa. Yli neljässäsadassa sivussa on tuhdisti luettavaa, ja jotain olisi varmasti voinut karsiakin. Lukeminen alkoi puuduttaa keskivaiheilla, ja kirja jäi minulla lojumaan hyllyyn pitkäksi aikaa. Halusin kuitenkin tietää mysteerin ratkaisun, joten oli pakko jatkaa.

Kirsi kertoo blogissaan arvanneensa loppuratkaisun jo kirjan puolivälissä, mutta minut Hiltunen onnistui yllättämään. Jännitettä kestää ratkaisuun asti, mutta sitten teksti harmillisesti lässähtää: paljastuksen jälkeen aletaan selittää juurta jaksain, miten murhat tehtiin.

Kirjan kieli on kuitenkin hyvää ja Hiltunen viljelee runsaasti oivaltavia kielikuvia. Kotimaiset dekkarit eivät vain taida olla minun juttuni, ainakaan niin kauan kun niissä seikkailee keski-ikäinen suomalainen mies, jolla on ongelmia tunne-elämänsä kanssa.

Kirja pääsee Lukuhaasteeseen 2016 kategoriassa Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin.

Subjektiivinen tuomio: **

Simo Hiltunen
Lampaan vaatteissa
WSOY 2015
419 sivua