Jännityskirjat

Agatha Christie: Sininen juna

sininenjuna”Mutta on kaksi sellaista jotka tietävät. Toinen on hyvä Jumala, toinen on Hercule Poirot.”

Hercule Poirot -dekkari Sininen juna kuului kesämaratonin lukemistoon. Se oli mukavan kevyt päätös 24 tunnin lukumaratonille ja taattua Christien laatua. Koska tämä postaus on jäänyt jumittamaan jonnekin yli kuukaudeksi ja tuoreimmat muistot kirjasta ovat jo haalistuneet, kertaan vain fiiliksiä pikaisesti.

Tällä kertaa päästään selvittämään rikkaan Ruth Ketteringin murhaa. Ruth elää onnettomassa avioliitossa ja päättää lähteä lomailemaan Rivieralle. Hänen isänsä on lahjoittanut hänelle arvokkaita rubiineja, jotka pitää tietysti saada matkalle mukaan. Matkalla Sinisessä junassa tapahtuu kuitenkin raaka murha ja rubiinit katoavat. Luonnollisesti mestarisalapoliisi Hercule Poirot sattuu olemaan juuri samaisessa junassa ja pääsee selvittämään mysteeriä.

Yleensä Christien kirjoissa minulla on ongelmana laaja henkilögalleria, joista en muista kuka on kuka. Sinisessä junassa henkilöitä taustoitetaan kuitenkin tavallista paremmin ja heidät esitellään yksi kerrallaan, joten pysyin hyvin perässä. Juoni oli kiehtova, ja odotin innokkaana loppuratkaisua. Kuten tavallista, en arvannut murhaajaa oikein. Pystyyköhän niitä ikinä arvaamaankaan? Hauskana yksityiskohtana mieleen jäivät lakoniset lukujen nimet, kuten Monsieur Papopoulos syö aamiaista ja Poirot leikkii oravaa. Kaiken kaikkiaan Sininen juna toimii mukavana välipalana Poirotin seikkailuista tykkääville.

Subjektiivinen tuomio: ****

Agatha Christie
Sininen juna
Suom. Aarre Pipinen 
WSOY 2016
257 sivua

Mari Jungstedt: Joka yksin kulkee

jokayksinkulkee”Yhtäkkiä Eva tajusi, ettei ollut vähään aikaan kuullut Vilman ääntä.
– Vilma! hän huusi kohti ulko-ovea.
Vastausta ei kuulunut.
– Vilma, tule tänne! Hän tunsi huolen äänessään. Ei tytöllä varmaankaan ollut mitään hätää, mutta miksi tämä ei vastannut?
– Vilma! Tule, kun äiti huutaa!
Ei vieläkään ääntäkään.”

Kirja on saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Mari Jungstedtin Gotlanti-sarjaan kuuluva dekkari Joka yksin kulkee alkaa, kun kauneushoitolan edustalta katoaa kolmevuotias tyttö. Katoamista alkaa selvittää komisario Karin Jacobsson, jolle se on samaan aikaan ensimmäinen juttu päävastuussa. Karinilla on orastava suhde toisen komisarion, Anders Knutaksen, kanssa, joka on sairastunut eräiden aikaisempien tapahtumien jäljiltä masennukseen.

Samaan aikaan toisaalla David Forss miettii, mitä ihmettä hänen vaimonsa touhuaa puhelimessa yöt läpeensä. Näistä henkilöistä kertovien lukujen välillä kerrotaan myös mysteerisestä ”hänestä”, josta piirtyy kuva vanhempiensa luona asuvana, tunneongelmaisena vanhanapiikana. Sitten kolmevuotias Vilma löytyy samasta paikasta kuin missä hänet vietiin, ja toisaalla katoaa toinen tyttö.

Joka yksin kulkee muistuttaa mahdottoman paljon aikaisemmin lukemaani suomalaista dekkaria Rakennus 31. Tämäkin on osa sarjaa, jonka aiempia osia en ole lukenut (vaikuttaa siis varmasti lukukokemukseeni). Tämäkin on juonivetoinen teos, jossa henkilöhahmot ovat aika ohuita yhden luonteenpiirteen tyyppejä. Ja siinä missä Rakennus 31:ssä kerrottiin mystisestä Mestarista, tässä kirjassa on salaperäinen hän joka ei alussa tunnu liittyvän mitenkään itse tarinaan. Plussaa tulee siitä, ettei tässä ollut Rakennus 31:n tyyliin puhekielisiä repliikkejä. Luvut ovat myös miellyttävän lyhyitä, vain pari sivua jokainen.

Vaikka Jungstedin kirjasarja on supersuosittu ja takakannesta löytyy monta ylistävää arviota, täytyy todeta että pohjoismaiset dekkarit eivät kai vain ole minun genreni. Kirjassa selitettiin kaikki, alkaen Karinin nuoruuden traumoista  Knutaksen masennukseen. Knutas käyttää masennuslääkkeitä koska on masentunut, ja masennuksen takia hän ei saa myöskään nukuttua ja sen takia hän käyttää nukahtamislääkkeitä. Selvä. Henkilöihinkään en oikeastaan kiintynyt. Luin samaan aikaan Nälkäpeliä ja totesin että Buttercup-kissallakin on enemmän luonnetta kuin monella dekkarihahmolla :D

Edelleenkin muuten ihmettelen poliisin toimintaa kirjan alussa: jos lapsi on ollut kadoksissa kaksi tuntia, eristääkö poliisi kaupungista kokonaisen kadun? Poliisitutkimus junnaa paikallaan, kunnes viimeisten neljänkymmenen sivun aikana alkaa tapahtua ja rytinällä. Siinä vaiheessa oikeasti tartuin kirjaan ja luin sen innolla loppuun. Loppuratkaisun kuitenkin arvasi jo hyvissä ajoin, ja lopusta tulee melkein hätäinen fiilis.

Maalaa allaoleva teksti niin näet kommentin loppuratkaisusta:
[Juonipaljastus alkaa]
Mystinen ”hän” paljastui siis syylliseksi, ja hän olikin yllättäen sama empaattinen ja ihmisläheinen kanttori, jolle David Forss oli aiemmin avautunut vaimostaan. Muutama luku aiemmin ”hän” oli tappanut kissanpentuja kotonaan koska oli kateellinen kissaemon huomiosta. Ei ollut nyt oikein uskottava tämä henkilö. Kirja loppuu ”hirveän jännästi”, Knutas meinaa jäädä auton alle. Epäilen että hänelle kävisi mitään, koska sarja mitä ilmeisemmin jatkuu vielä.
[Paljastelu päättyy]

Mutta mutta. Ehkä kokeilen seuraavaksi lukea Stieg Larssonin Millennium-trilogian, ne ovat ymmärtääkseni vähän erityylisiä ruotsalaisia dekkareita. Joka yksin kulkee pääsee joka tapauksessa mukaan Lukuhaasteeseen kategoriassa Jännitysromaani tai dekkari.

SuDekkariviikko_logo_560pxbjektiivinen tuomio: **½

Mari Jungsted
Joka yksin kulkee
Suom. Emmi Jäkkö
Otava 2015
262 sivua

Agatha Christie: Stylesin tapaus

stylesin-tapaus”Poirot oli merkillisen näköinen pikku mies. Hän ei ollut juuri sataakuuttakymmentä senttiä pitempi, mutta hän oli varsin ryhdikäs ja esiintymiseltään hyvin arvokas. Hänen päänsä oli täsmälleen munan muotoinen ja se oli aina hieman kallellaan. Hänen viiksensä olivat hyvin jäykät ja sotiaalliset.”

Stylesin tapaus on Agatha Christien kaikkien aikojen ensimmäinen romaani ja siis myös salapoliisi Hercule Poirotin ensiesiintyminen. Kirja päätyi lukulistalleni, koska tarvitsin Lukuhaastetta varten suositun kirjailijan ensimmäisen kirjan, ja tämä osui silmiini Sellon kirjaston pokkaritornista (joka on sivumennen sanoen täynnä superkiinnostavaa luettavaa!).

Stylesin tapaus noudattaa tuttua christiemäistä rakennetta. Kirja on kirjoitettu Poirotin ystävän, kapteeni Hastingsin näkökulmasta. Ensin esitellään iso kasa erilaisia henkilöitä, jotka kaikki asuvat samassa paikassa (tässä tapauksessa Stylesin kartanossa tai sen ympäristössä). Sitten havaitaan ristiriitoja henkilöjen kesken ja aavistellaan pahaa.

Sitten kartanonrouva murhataan, ja sattumalta lähellä asustava Poirot kutsutaan selvittämään tapausta. Hän nuuskii ympäriinsä ja tekee hämmentäviä kysymyksiä, eikä yksinkertainen Hastings-parka millään meinaa pysyä perässä. Lukijalla on omat aavistuksensa syyllisestä, mutta kun Poirot kirjan lopussa kerää kaikki epäillyt samaan huoneeseen ja paljastaa syyllisen, se on juuri se jota vähiten on epäillyt.

Kirja oli kaikin puolin peruskauraa ja täytti odotukset. Poirot on henkilöhahmona toisaalta hurmaava ja toisaalta raivostuttava. Hastings on vähän liiankin yksinkertainen joskus, ja häntä suorastaan säälii, kun hän yrittää kovasti auttaa ja Poirot vain vähättelee hänen älykkyyttään. Henkilöhahmoja on paljon ja kaikki esitellään samaan aikaan, joten minä ainakin olin aivan sekaisin. Tilannetta ei helpota se, että välillä henkilöihin viitataan etu- ja välillä sitten sukunimellä. Tarinan edetessä henkilöt oppi kuitenkin (onneksi) erottamaan toisistaan.

Juoni sen sijaan on nerokas, ja mahdoton ratkaista kenellekään muulle kuin Poirotille ja hänen kuuluisille harmaille aivosoiluilleen. Kirjan parasta antia onkin tuttu loppukohtaus, jossa Poirot käy läpi koko rikoksen kulun ja paljastaa syyllisen. Stylesin tapaus on lyhyt, vain reilut parisataa sivua, eli mukava dekkarivälipala arkeen. Kirja on Lukuhaasteen 2015 neljäs luettu kirja kategoriassa Suositun kirjailijan ensimmäinen kirja.

Subjektiivinen tuomio: ***½

Agatha Christie
Stylesin tapaus
Suom. Paavo Lehtonen
WSOY 2014 (1. Suomenkielinen painos 1970)
244 sivua