Erika Vik: Nefrin tytär

Aleia makasi ikkunarivistön eteen kannetulla vuoteellaan ja tuijotti turhautuneena hyttinsä seiniä. Hän vihasi noita puupanelointeja, tuota kiiltävän valkoiseksi lakattua kattoa, ryhdikkäitä huonekaluja ja joka ikistä aseilinlasista yksityiskohtaa, jota ei saanut murskatuksi. Hän vihasi sitä, että oli edelleen keskellä avomerta eikä keksinyt ainuttakaan toteuttamisen arvoista suunnitelmaa, joka auttaisi hänet pois tästä tilanteesta.”

Kirja on saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Erika Vikin kunnianhimoinen, noin 1500-sivuinen fantasiatrilogia saa päätöksensä viimeisessä osassa Nefrin tytär. Kannattaa lukea myös arvioni aikaisemmista kirjoista Hän sanoi nimekseen Aleia ja Seleesian näkijä. Tämä teksti sisältää joitain paljastuksia kahdesta ensimmäisestä kirjasta.

Siinä missä ensimmäinen kirja oli aika perinteinen matkakertomus fantastisilla elementeillä kuorrutetun mantereen poikki, toinen osa oli ehjempi kokonaisuus Aleian ja Corildonin vierailusta Seleesiassa ja Aleian lumouksen selvittämisestä. Tulilintujen ja seleesien välille syttyy sota, ja useat mystiset tahot etsivät Aleiaa. Lukija ei voi tietää, kenen aikeet ovat hyvät ja kuka on vaarallinen.

Kolmannessa osassa tarina hajoaa taas moneen osaan, kun Aleia on siepattu ja muutkin keskeiset hahmot ovat erillään toisistaan. Tarina lähtee liikkeelle hitaasti, kun näkökulmahenkilö ja sijainti vaihtuu joka luvussa. Asiaan päästään vasta reilun sadan sivun jälkeen.

Pääsemme kuitenkin vihdoin Aleian lumouksen kimppuun ja saamme tietää, mistä se on peräisin. Kun tarina pääsee käyntiin, tietoa kaadetaan lukijan päälle aimo annos, ja Kaksosaurinkojen fantasiamaailmasta paljastuu paljon täysin uusia juttuja. Steampunk-vivahteet tekevät taas vahvan paluun, ja mukana on modernejakin elementtejä kuten sähköä.

Kirjassa esitellään paljon uusia henkilöitä, joilla on kaikilla oma intressinsä Aleian suhteen. Aleia joutuu jatkuvasti epäilemään, keneen voi luottaa. Hahmojen luonteet jäävät kuitenkin toiminnan jalkoihin. Valloittava Corildon ei ehdi juurikaan päästää viehätysvoimaansa esille, mikä on suuri harmi. Aiemmin ärsyttävä Mateo on sen sijaan paljon järkevämpi, vaikka hengaileekin mukana lähinnä ylivoimaisen lukkojenavauskykynsä takia. Toisessa osassa pitkään pohjustetut herkulliset seleesihahmot, kuten Mathyana, Tigran ja Matius, saavat vain vähän palstatilaa ja tarina tuntuu jäävän heidän osaltaan melkein kesken.

Aleian taustan paljastamista on venytetty kahden pitkän kirjan verran, ja kolmannessa osassa kaikki rysähtää päälle kerralla. Halusin kovasti tietää miten tarina loppuu, ja paahdoin kirjan läpi parissa päivässä. Osan hämmentyneestä lukukokemuksesta voi varmasti pistää senkin piikkiin. Minulle jäi kuitenkin olo, että paljastuvia asioita olisi voinut pohjustaa enemmänkin aiemmissa kirjoissa. Loppuratkaisu kasvaa lähes eeppisiin mittoihin, mutta se oli aika erilainen kuin odotin. (Pieni höh!)

Uteliaisuuteni on nyt tyydytetty ja tarina saanut arvoisensa päätöksen, mutta Seleesian näkijän koukuttavuutta kirjassa ei ollut. Trilogia oli mukava lukea, mutta jäi epätasaiseksi kokonaisuudeksi – jokainen kirja oli niin erilainen. Toinen osa on edelleen lempparini näistä.

Vahvana teemana trilogiassa kulkee rasismi (”lajismi”) ja erilaisuuden hyväksyminen. Nefrin tyttäressä ilmapiiri on kiristynyt, ja seleesit ovat selkeästi epätoivottuja vieraita ihmisten mantereella. Monet pitävät heitä yksiselitteisesti raakalaismaisena rotuna. Heitä pysäyttämään pystytetään muuri ja aloitetaan monimutkaiset maahantulotarkastukset. Samat ennakkoluulot koskevat myös tulilintuja, joita monet pitävät pelkkinä eläiminä. Vertaus nykyajan maahanmuuttokysymyksiin ja vihapuheeseen on selkeä, ja siinä suhteessa kirja tuokin teemaa ansiokkaasti näkyville.

Subjektiivinen tuomio: ***½

Erika Vik
Nefrin tytär
Gummerus 2018
560 sivua

Vuokko Hurme: Kiepaus

”Sinä tiistaina, jona äiti täytti kahdeksan, maailma siis kääntyi, ja ihan kaikki muuttui. Painovoima heitti häränpyllyä, kuten isällä oli tapana sanoa.
Kun Kiepaus tapahtui, ihmiset, autot, koirat ja männynkävyt putosivat humisten kohti taivasta. Suuri osa taloista lähti myös, ne, joiden perustukset eivät kestäneet. Ja niitä oli paljon, sellaisia taloja. Sinne lensi koko se maailma, jonka minä tunnen vain kirjoista.”

Kiepaus liittyi lukujonon jatkoksi tämänvuotisen Finnconin lastenkirjavinkkauksesta. Asetelma vaikutti sen verran kutkuttavalta, että kirja päätyi luettavaksi kirjastosta, vaikka sitä suositellaankin erityisesti ala-asteikäisille. Maailman kääntyminen nurin niskoin muistutti minua mainiosta Don Rosan Aku Ankka-sarjakuvasta Paino-ongelmia, jossa Milla Magia taikoo ankkojen painovoiman sivuttaiseksi. (Olisipa muuten kiva lukea pitkästä aikaa sekin!)

Kirjan päähenkilönä on kahdeksanvuotias Lenna, joka on elänyt koko elämänsä Kardumissa, kaupungissa jossa maailma on kääntynyt ylösalaisin. Arkielämä aiheuttaa aivan uudenlaisia haasteita, kun lattian sijaan kävellään katossa, ja rakennuksesta toiseen voi siirtyä vain vaijerien avulla. Koko ajan on olemassa vaara pudota taivaalle. Lenna on kuitenkin varsin tyytyväinen elämäänsä äidin, isän, pikkusiskon ja lemmikkikanan kanssa. Vanha maailma on olemassa vain vanhempien kertomuksissa ja kirjoissa.

Tähän saakka harvat Kiepauksesta selvinneet ihmiset ovat selvinneet kaivelemalla tavaroita raunioista, kasvattamalla ruoaksi muun muassa kärpäsiä ja säännöstelemällä vettä. Tilanne kuitenkin muuttuu, kun Kardumista uhkaa loppua vähäinenkin jäljellä oleva pohjavesi. Lennan perheineen täytyy lähteä etsimään uusia, elinkelpoisia seutuja.

Toisaalta Lennan lapsekas ja rajoittunut näkökulma sopii teokseen, toisaalta vain kahdeksanvuotias päähenkilö yllätti. Yleensä lastenkirjojenkin päähenkilöt ovat hieman vanhempia kuin kirjojen kohderyhmä, joten näin nuori päähenkilö saattaa epäilyttää joitakin lukijoita. Kiepaus on kuitenkin mainio kirja, joka uppoaa vanhempaankin lukijaan.

Tylsänä aikuisena yritin jatkuvasti järkeillä tapahtunutta Kiepausta tieteen näkökulmasta – miten ja minkälaisen prosessin vaikutukseta painovoiman kääntyminen voisi olla mahdollista? Sitä kirjassa ei kuitenkaan selitetä, eikä se ole tarkoituskaan. Näkökulma on tiukasti Lennan, joka hyväksyy asiat sellaisena kuin ne ovat. Kirjan aikuiset henkilötkään eivät osaa selittää maailman muuttumista, vaan keskittyvät selviämiseen.

Odotukseni kirjan suhteen olivat korkealla, mutta ne täyttyivät mukavasti. Superkoukuttava page-turner kirja ei ole, mutta leppoisa tarina vie mukanaan ja tarjoilee jännitystä sopivina annoksina. Vaikka Lenna joutuukin kiperiin tilanteisiin, aikuisilla on homma useimmiten hallussa. Kirjassa käsitellään kivalla ja hienovaraisella tavalla myös kaipauksen, surun ja kuoleman teemoja. Kirjan loppuhuipennus tapahtuu varsin nopeasti ja yllätti ainakin minut, vaikka takakannessa vähän vihjaillaankin. Joka tapauksessa kirjaan on tulossa ainakin yksi jatko-osa, joka menee listalleni.

Kirja pääsee vuoden 2018 Helmet-lukuhaasteeseen kategoriassa Selviytymistarina.

Subjektiivinen tuomio: ****

Vuokko Hurme
Kiepaus
S&S 2017
250 sivua

Dan Brown: Inferno

Robert Langdon katseli naista yli joen, jonka kuohuva vesi virtasi verestä punaisena. Nainen seisoi vastarannalla Langdoniin päin kääntyneenä, liikkumattomana, vakavana, kasvot hunnun peittäminä. Hän puristi kädessään sinistä tainia-liinaa ja kohotti sitä jalkojensa juurella levittäytyvän ruumismeren kunniaksi. Kaikkialla leyhyi kuoleman löyhkä.
Etsi, nainen kuiskasi. Niin löydät.

Inferno on kolmas lukemani Dan Brownin kirja. Viimeistään nyt tuli todettua, ettei kirjojen lukemisjärjestyksellä ole väliä: kun olet lukenut yhden Dan Brownin, olet lukenut ne kaikki. Silti teokset jaksavat viihdyttää ja koukuttaakin.

Tällä kertaa symbologian professori Robert Langdon löytää itsensä Italiasta. Pian hän joutuu pakenemaan henkensä edestä, kumppaninaan kaunis ja älykäs nainen jonka hän on juuri tavannut. Matkalla tutkitaan taidetta ja symboleita sekä ratkaistaan arvoituksia. He kisaavat aikaa vastaan, ja koko kuvion taustalla on eksentrinen miljonääri, jonka toiminta muodostaa  maailmanlaajuisen uhkan. Vai hetkinen, kuuluiko tämä juoni Alkuun? Da Vinci -koodi, is that you?

No, leikki sikseen. Vaikka sisus on pohjimmiltaan sama, kuorrutteesta löytyy makueroja. Infernossa Langdon on menettänyt muistinsa eikä lainkaan tiedä, miten päätyi Firenzeen. Tämä tuo mukaan mukavasti mysteeriä, eikä kaikki ole sitä miltä näyttää. Juoni kietoutuu tällä kertaa vahvasti Dante Alighierin Jumalaisen näytelmän teemoihin. Lisäksi Langdonin kiintiönainen Sienna ei ole vain älykäs, vaan poikkeuksellisen älykäs. Melkoista. Kirjassa on muutenkin totuttua enemmän naisia tärkeissä rooleissa, pisteet siitä.

Alan olla kolmen kirjan jälkeen sen verran kokenut brownisti, ettei minua enää niin vain jymäytetä äkillisellä juonenkäänteellä kirjan loppupuolella. Arvasinkin tällä kertaa hyvän osan loppuratkaisusta. Kirja oli joka tapauksessa hyvää välipalalukemista: juoni kulkee vauhdikkaasti, luvut ovat lyhyitä, jännitystä piisaa ja mukaan on ripoteltu sopivasti historiaa ja taidetietoutta. Tarttumalla tähän ei saa ehkä kaikkein omintakeisinta luettavaa, mutta tasalaatuisen lukukokemuksen ainakin.

Subjektiivinen tuomio: ***+

Dan Brown
Inferno
Suom. Jorma-Veikko Sappinen

WSOY 2013
468 sivua