Kaunokirjallisuus

Erika Vik: Seleesian näkijä

”Kierrellessään Soleidan kauppakatuja yhtenä tuntemattomana kasvoja väkijoukossa Aleia tunsi vahvasti tehneensä niin usein. Hän oli irrallaan muista, pelkkä nimetön ohikulkija, jonka menneisyys oli yhdentekevä. Se tuntui helpottavalta.”

Kirja on saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Kirjoitin noin vuosi sitten Erika Vikin esikoisteoksesta Hän sanoi nimekseen Aleia. Kirja vaikutti lupaavalta fantasiasarjan aloitukselta, mutta jäi mielestäni melko perinteiseksi matkakertomukseksi, jossa reissataan mantereen halki ja niitataan matkan varrella vihollisia. Annoin subjektiiviset kolme ja puoli tähteä ja totesin odottelevani sarjan toista osaa.

Seleesian näkijä odottelikin hyllyssäni puolisen vuotta, ennen kuin viimein tartuin siihen. Kannatti tarttua! Tarina vei minut vallan mukanaan. Kirja etenee edelleen varsin verkkaisesti, mutta nyt Dwyrin mantereelta on päästy Seleesiaan ja itse asiaan eli Aleian lumouksen selvittämiseen. Lukija pääsee sukeltamaan seleesien mielenkiintoiseen kulttuuriin ja tapaamaan Corildonin hurmaavan perheen sekä muita avainhahmoja (joilla on kaikilla virallinen nimi ja hellittelynimi, yritäpä olla menemättä sekaisin). Ensimmäisessä kirjassa vain ohimennen mainitut tulilinnutkin tulevat tutuiksi.

Mateon ja Esmen tarinalinjaa toisella mantereella edistetään vain lyhyesti lukujen välillä. Saamme tietää että he ovat edelleen kuvioissa mukana, mutta onneksi eniten keskitytään Aleiaan ja Corildoniin. Mateo on edelleen mielestäni kirjan ehkä rasittavin hahmo, enkä ollenkaan ymmärrä mitä Aleia näkee hänessä (vaikka kertoja sitä yrittää vähän avata). Eniten pidin Corildonista ja hänen räiskyvästä sisarestaan Tigranista.

Ensimmäisessä kirjassa Aleia oli vain muistinsa menettänyt tyttö, mutta hänestä paljastuu vähitellen lisää. Onneksi hän on kehittynyt muutenkin hahmona, eikä ole lainkaan enää ärsyttävä. Hän on oikeastaan pudonnut tarinassaan frodomaiseksi neutraaliksi päähenkilöksi, jonka näkökulmasta muiden henkilöiden tempauksia seurataan. Aleia on kuitenkin osa jotain paljon suurempaa, ja hänen menneisyydessään on vielä paljon salaisuuksia ratkottavana.

Nyt harmittaa että annoin ensimmäisen kirjan pois, vaikka se menikin hyvään tarkoitukseen eli järjestämääni kirja-arvontaan. Olisi hienoa kerätä hyllyyn koko sarja, plus Kaksosauringot-sarjan kannet ovat hienoimpia joita olen vähän aikaan nähnyt! Ehkä metsästän ensimmäistä osaa kierrätyskeskuksista tai kirjamessujen tarjoushyllystä. :D

Syksyllä 2018 ilmestyy trilogian kolmas osa Nefrin tytär, ja sitä odotan kyllä kovasti!

Sopivat kategoriat alkavat käydä vähiin, mutta tämä voi mennä vuoden 2018 Helmet-lukuhaasteessa kategoriaan Kirjassa on lemmikkieläin (go Raakku!).

Subjektiivinen tuomio: ****½

Erika Vik
Seleesian näkijä
Gummerus 2017
613 sivua

Johanna Valkama: Itämeren Auri

”Pian koittaisi päivä, jolloin Aurin ei olisi enää syytä laskea katsettaan miesten edessä tai tuntea oloaan kiusalliseksi. Hän puristi vasua käsissään, kun tutut haaveet täyttivät ja puhdistivat mielen. Hän tunsi tuulen kasvoillaan ja antoi sen kuljettaa ajatuksensa ylempiin saleihin.
Hämeen mahtavin parantaja oli tervetullut tupaan kuin tupaan: jopa linnavuorten kuninkaat taistelivat hänen suosiostaan.”

Katselin jo viime vuonna Johanna Valkaman historiallista romaania Linnavuoren Tuuli, mutta en lukenut sitä vielä. Sen sijaan törmäsin kirjastossa Valkaman vuonna 2016 ilmestyneeseen esikoisteokseen Itämeren Auri, ja tartuin siihen. Tänä vuonna Metsän ja meren suku -sarjassa ilmestyy kolmas teos Kaukosaarten Aino, eli kyseessä vaikuttaa olevan varsin tuottoisa kirjailija. Hyvä niin, koska kirja on toimivaa arkipakoa rautakauden maailmaan romanttisella vivahteella.

Itämeren Auri on jonnekin 900-luvun tienoille sijoittuva historiallinen seikkailu. Päähenkilö on pienessä Suolammen kylässä asuva Auri, jolla siintää edessä Hämeen mahtavimman parantajan ura isoäiti Tieran jalanjäljissä. Valinta on tärkeä ja pysyvä, koska parantajan tiehen ei kuulu vaimon osa eikä miehen mukaan meneminen. Auri on joka tapauksessa varma valinnastaan ja odottaa saavansa parantajan vaskiset kierteet käsiinsä.

Pakkaa saapuu kuitenkin sekoittamaan vierasmaalainen mies, jonka Auri löytää haavoittuneena metsästä. Kyseinen miekkonen, kirjan toinen näkökulmahenkilö Haakon, on oikeasti ryöstöretkellä oleva viikinki. Mutta sitä Auri ei tiedä, ja hoitaa miehen terveeksi ja Haakon jää asumaan kylään. Auri huomaa katselevansa miestä tämän tästä, eikä päätös alkaa parantajaksi olekaan välttämättä enää niin itsestään selvä kun muitakin vaihtoehtoja on.

Itämeren Auri on esikoisteokseksi varsin tasokas. Kiinnitin erityisesti huomiota Valkaman käyttämään kieleen: jokainen lause on taitavasti muotoiltu, ja muinaisuomalaiset perinteet ja luonnonusko huokuvat kerronnasta. Modernia kieltä tai silmään pistäviä tyylivirheitä kirjasta ei löydy, ja sen mukana onkin helppo upota täysin humisevaan metsään tai linnavuoren hälinään. Kirjaan rakennettu maailma on niin uskottava, että minuun kaikki rautakauden yksityiskohdat, paikat ja tavat ainakin menivät täydestä. Muutaman termin googletin, ja ainakin niiden perusteella Valkama on tehnyt taustatyönsä kunnolla.

Henkilönä Auri on kiinnostava ja monitahoinen. Fanitin suuresti Aurin tavoitetta olla kotiäidin sijaan rautakauden uranainen, minkä takia petyin keskivaiheilla tapahtuvaan käänteeseen – olisin suonut neidon tekevän päätöksensä itse. Haakon puolestaan jää hieman yksipuoliseksi romanttiseksi ritariksi – hän on komea ja hyvä taistelemaan. Hän tekee välillä myös virheitä ja uhkarohkeita typeryyksiä, mutta saa anteeksi koska on komea ja hyvä taistelemaan. Pienistä puutteista huolimatta Aurin ja Haakonin kemia toimii ihan mukavasti, ja suhteen kehitys on uskottavaa. Sivuhenkilöistä kiehtovimpia oli linnavuorella asustava pohjoisen mystinen tietäjä Utujoutsi.

Jos parannettavaa täytyy etsiä, kirjan heikoin kohta on sen hieman epätasainen rakenne. Alkupuolisko on leppoisaa ja maalailevaa kuvausta elämästä Hämeen hämyisessä sydämessä, mutta keskivaiheilla alkaa tulla hoppu ja tapahtumat ja paikat seuraavat toisiaan loppua kohden kiihtyvällä tahdilla.  Tarina kuitenkin päättyy ihan tyydyttävällä tavalla. Koska jo takakannessa kerrotaan kirjan olevan ”romanttinen seikkailu” ja ”Aurin ja Haakonin tarina”, loppuratkaisun suhteen jää arvailun varaa lähinnä se, miten sinne asti päästään ja kestääkö se. Kirja on kuitenkin oivallinen lukuromaani ja saa siksi viisi tähteä miinus. Romaanisarjan kansia olen hieman ihmetellyt, koska hahmot näyttävät olevan peräisin jostain tietokonepelistä (seuraavan kirjan Linnavuoren Tuuli on ainakin ilmetty Sims-hahmo).

Kirja pääsee mukaan vuoden 2018 Helmet-lukuhaasteeseen kategoriassa Kirjan kannessa on kulkuneuvo.

Subjektiivinen tuomio: *****-

Johanna Valkama
Itämeren Auri
Otava 2016
444 sivua

Kiera Cass: Perijätär & Kruunu

”Minulla oli valtaa, mutta ei mitään käsitystä, miten käyttää sitä. Olin hallitsija, joka ei osannut johtaa. Olin kaksonen, joka oli omillaan. Olin tytär, jonka vanhemmat eivät olleet läsnä. Minulla oli puoli tusinaa kosijoita, mutta en ollut varma, osasinko rakastua.”

Sisältää juonipaljastuksia Valinta-sarjan kolmesta edellisestä kirjasta. Lue yhteisbloggaus kirjoista Valinta, Eliitti ja Ainoa!

No niin, taas on Valinnan aika! Illéan kruununprinsessa Eadlyn on kasvanut kuullen juttuja vanhempiensa satumaisesta rakkaustarinasta. Hän on kuitenkin sitä mieltä, ettei itse tule koskaan menemään naimisiin, koska hän on Itsenäinen Nainen ja hänestä tulee aikanaan kuningatar.

Vaan kuinkas käykään? Maan poliittinen tilanne on kuohuksissa, ja kapinat uhkaavat. Koska Maxon ja America eivät ilmeisesti pysty pyöräyttämään enempää kuninkaallisia lapsia, he keksivät uudenlaisen ovelan harhautuksen: Eadlynille järjestetään Valinta. Palatsiin tuodaan 35 nuorta miestä, joista 18-vuotiaan prinsessan pitää valita itselleen aviomies. Jihuu! Leipää ja sirkushuveja kansalle.

Monet ovat valittaneet American olleen ärsyttävä päähenkilö, mutta hänen tyttärensä vasta rasittava onkin. Hän on pilalle hemmoteltu ja kykenemätön empatiaan, ja valittaa jatkuvasti hartioita painavasta vastuusta ja kuinka hänellä on rankkaa. Kirjan muut henkilöt muistavat onneksi jatkuvasti huomauttaa Eadlynille hänen luonteensa vioista, ja tiedostaapa hän itsekin olevansa hieman vaikea. Eadlynin kehityskaari tarinan aikana on aika kankea, mutta kyllä hän sentään eteenpäin pääsee. Harmillisesti America, Maxon ja muut edellisistä kirjoista tutut hahmot on häivytetty taustalle persoonattomiksi aikuishahmoiksi. Erityisesti Maxon tuntuu aivan eri tyypiltä.

Jotkut kirjabloggaajat ovat antaneet kirjalle sympatiapisteitä Swendwaysta kotoisin olevista Henristä ja Erikistä. Itse en ehkä pysty antamaan Cassille anteeksi sitä, että suomenkielinen sulhasehdokas Henri ei vuoden Illéassa asumisen jälkeen osaa kuin pari sanaa englantia (ja nekin väärin), koska englanti on niin vaikea kieli. Neljäs maailmansota taisi vaurioittaa Suomen koulutusjärjestelmää peruuttamattomasti. Mutta onneksi Henri osaa leipoa korvapuusteja ja omenalörtsyjä ja se on Eadlynin mielestä tosi söpöä.

Aiemmasta Valinnasta poiketen kosijoille ei järjestetä mitään testejä tai muuta häppeningiä, vaan Eadlyn käy täysin randomisti heidän kanssaan treffeillä ja jättää poikajoukon muuten oman onnensa nojaan. Toisin kuin American ja Maxonin ei-kovin-vaikeasti-arvattavan-rakkaustarinan tapauksessa, tällä kertaa ei ole kuitenkaan ihan selvää, kenet Eadlyn valitsee. Se onkin iso (ainoa) osa kirjojen jännitystä.

Kolmestakymmenestäviidestä nuorukaisesta karsiutuvat tietysti saman tien ne about kolmekymmentä, joista lukijalle ei kerrota nimeä enempää. Jäljelle jää kuitenkin kourallinen kosijoita, joiden kesken voi arvuutella. Vai valitseeko Eadlyn ketään? No tietysti valitsee, eipä tämä muuten olisi romanttinen nuortenkirja. Ainoa ongelma on että Eadlyn valitsee mielestäni väärin, vaikka kyseistä päätöstä osasin pelätäkin. Missä on kemia näiden kahden välillä? Suhteen kehitys? Ai ei ole? No sitähän minäkin.

Kirjan selkämyksen ”scifi”-tarra tuntuu yhä kaukaisemmalta juoneen nähden. Dystopia-ainekset ovat painuneet kauas taakse, eikä kirja onnistu luomaan uskottavaa ympäristöä tapahtumille. Maassa ei mitä ilmeisimmin ole minkäännäköistä parlamenttia tai edes kunnollista avustajajoukkoa, kun burn-outin partaalla horjuva kuningas joutuu tekemään kaiken itse. Ja ehkä demokratiakin olisi parempi vaihtoehto kuin kiukutteleva 18-vuotias tyttö tekemässä budjettileikkaukset? Miksi muuten kukaan muu kuningasperheen jäsen (esim. Eadlynin kaksoisveli Ahren) ei joudu perehtymään politiikkaan tai tekemään töitä? Nopeatempoinen loppuhuipennus jättää lukijan lähinnä tuijottamaan kirjaa suu auki. Kas, kuinka näpsäkästi poliittiset päätökset käyvätkään!

Noh. Kaiken kaikkiaan, kirjat olivat vähän ärsyttäviä, mutta luin ne silti molemmat putkeen yhtenä vapaapäivänä. Edeltäjiensä tavoin Perijätär ja Kruunu tarjosivat toivottua todellisuuspakoa hömppämaailmaan. Sarjan kirjoista ensimmäiset kolme ovat kuitenkin selkeästi parempia kuin toisen sukupolven jatko-osat. Olisin varmaan antanut näillekin neljä tähteä, jos Eadlyn olisi valinnut oikean miehen.

Entä mitä tapahtui onnellisen lopun jälkeen? Kirjaan kuuluu myös Six Years Later -epilogi, joka on joissain painoksissa. Löysin sen sattumalta lukiessani kirjasta netistä – tiivistelmän voi lukea esimerkiksi tältä sivulta.

Laitetaan nämäkin yhteisesti mukaan Helmet-lukuhaasteeseen 2018 kategoriassa Kirja tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan.

Subjektiivinen tuomio: ***

Perijätär
Suom. Laura Haavisto
Pen & Paper 2017
344 sivua

Kruunu
Suom. Laura Haavisto
Pen & Paper 2018
272 sivua