Winston Graham: Poldark – Kapinallinen

Ross saapui seurueen keskelle, joka ei ollut lainkaan valmistautunut hänen tuloonsa. Hänen saapuessaan ovelle pöydässä olijat päästelivät toinen toisensa jälkeen hämmästyneitä huudahduksia. Elizabeth, Francis, Verity ja tohtori Choake hypähtivät seisomaan, Charles istui mutisten ja shokin tyrmistyttämänä.

Olen pyrkinyt ostamaan omaan kirjahyllyyni vain teoksia, jotka olen lukenut ja hyviksi todennut. Viime aikoina olen kuitenkin lipsunut periaatteestani. Vuoden 2017 kirjamessuilta nappasin Gummeruksen pokkarihyllystä Poldark-kirjasarjan ensimmäisen osan.

Kirjoista tehty BBC:n hieno televisiosarja kuuluu suosikkeihini ja molemmat tuotantokaudet löytyvät jo elokuvahyllyni puolelta. Niinpä uskalsin satsata kirjaan viisi euroa, enkä joutunut pettymään. Asian huono puoli: nyt joudun todennäköisesti hankkimaan kaikki sarjan myöhemmätkin osat.

Kirja alkaa kapteeni Ross Poldarkin paluusta kotikonnuilleen Cornwalliin parin sodassa vietetyn vuoden jälkeen. Isä on kuollut ja suvun talo on ränsistynyt kelvottomien palvelijoiden hoidossa. Ensi töikseen Ross lähtee vierailulle setänsä luokse, vain löytääkseen sukulaiset juhlimassa kihlausta: Rossin nuoruuden rakastettu Elizabeth onkin menossa naimisiin Rossin serkun kanssa.

Masentavista lähtökohdista huolimatta Ross ei kuitenkaan lannistu, vaan alkaa kunnostaa taloaan ja elää elämäänsä. Eräällä kaupunkireissullaan hän pelastaa tappelusta nuoren Demelzan, jonka palkkaa taloonsa keittiöpiiaksi. Koska pokkarin sisäkannessa on isolla naisen kuva ja seuraavan osan nimi Demelzan laulu, ei liene liian suuri juonipaljastus että Rossin ja Demelzan suhde kehittyy ajan myötä läheiseksi. Vuosien kuluessa Ross lähtee mukaan myös uhkarohkeaan kaivoshankkeeseen, joka näyttelee ainakin sarjassa myöhemmin merkittävää osaa. Edelleen hän joutuu tasapainoilemaan suhteessaan Elizabethiin, jota kohtaan hänellä on yhä tunteita.

En osaa sanoa, millainen lukukokemus kirja olisi ”pelkästään”. Koska olin jo katsonut televisiosarjan, maailmaan oli helppo hypätä mukaan heti alusta saakka ja kaikki henkilöhahmot olivat vanhoja tuttuja. Kuvittelinkin hahmot lukiessani sarjan näyttelijöiden näköisiksi. Koska sarja on tehty varsin uskollisesti seuraten kirjaa, ne täydentävät hyvin toisiaan ja kirja toimii myös ”lisämateriaalina” sarjan tapahtumille, jos näin voi sanoa.

Säikähdin tosin kun luin kohdan, jossa Ross palkkasi Demelzan taloonsa 13-vuotiaana. Televisiosarjassa molemmat ovat nimittäin ihan aikuisia (Demelzaa esittää ihana Eleanor Tomlinson). Ei kai kyseessä ole Romeo ja Julia -tyyppinen eeppinen lasten rakkaustarina? Onneksi kirjasarjan aikajänne on paljon televisiosarjaa pidempi, ja kirjan ajassa kuluu vuosia ennen kuin mitään romanttiseen viittavaakaan tapahtuu.

Ajattelin, että alun perin 1940-luvulla ilmestynyt tuhti kirja saattaa olla hieman kuivaakin luettavaa, mutta viihdyinkin Grahamin tekstin parissa hyvin. Tapahtumat soljuivat omalla painollaan eteenpäin, teksti oli sujuvaa ja henkilöhahmot kiinnostavasti rakennettuja. Rossin ja Demelzan suhde ja sen kasvaminen vähitellen kuvataan hienosti. Ross on lähes täydellinen romanttinen sankari, mutta onneksi hänelläkin on puutteensa ja särmänsä.

Kaiken kaikkiaan kirja toimii sarjan tavoin erinomaisesti ajankuluna ja pakona arjesta, jos genrestä tykkää. Tätä lisää siis! Sarjassa on ainakin neljä suomennettua osaa ja lisää on näemmä tulossa tänä vuonna. Televisiosarjan ystäville tiedoksi: Kolmas kausi alkoi Ylellä tiistaina 23.1. ja näkyy myös Yle Areenassa. Jihuu!

Kirja pääsee vielä vuoden 2017 lukuhaasteeseen kategoriassa Sukutarina.

Subjektiivinen tuomio: *****

Winston Graham
Poldark – Kapinallinen
Suom. Anuirmeli Sallamo-Lavi

Gummerus 2017
555 sivua

Tove Jansson: Det osynliga barnet

Det var en mild och stillastående sommardag, just en sådan som är lämplig för att tvätta mattorna. Långsamma och sömniga kom dyningarna för att hjälpa till och kring hennes röda mössa summade några humlor som trodde att hon var en blomma.
– Filifjonkan som trodde på katastrofer

Olen aika ylpeä, koska Det osynliga barnet on paitsi ensimmäinen lukemani muumikirja, myös ensimmäinen ruotsiksi kokonaan lukemani kirja. Ja ymmärsin vieläpä suurimman osan ilman sanakirjaa. Kiitos tästä kuuluu naapurissani tönöttävälle Kauniaisten kirjastolle, jonka ruotsinkielinen tarjonta on ymmärrettävistä syistä laaja. Lastenkirjat ovat myös hyvin tyrkyllä siinä leffojen vieressä.

Det osynliga barnet och andra berättelser sisältää nimensä mukaisesti kertomuksen näkymättömästä lapsesta ja muita tarinoita. Telkkarista tuttuja olivat ainakin Den sista draken i världen eli maailman viimeinen lohikäärme ja Granen, joka kertoo muumiperheen valmistautumisesta jouluun. Vähän tuntemattomammissa tarinoissa seikkailevat esimerkiksi katastrofeja pelkäävä vilijonkka, huijaava pikku homssu ja hiljaisuutta rakastava hemuli.

Det var en gång en hemul som arbetade på ett nöjesfält, men det behöver ju inte alltid betyda att man har så hemsk roligt. Han knipsade hål i folks biljetter för att de inte skulle kunna ha roligt mer än en gång och bara en sån sak kan göra en sorgsen till sinnes om man håller på med det hela livet. Hemulen knipsade och knipsade, och medan han knipsade drömde han om vad han skulle göra när han äntligen blev pensionerad.
– Hemulen som älskade tystnad

Jansson nostaa tarinoissaan esiin etenkin hiljaisten, pelokkaiden, pienien, ujojen ja hieman erikoisten hahmojen tarinoita. Ja kuka nyt ei joskus samaistuisi työhönsä leipääntyneeseen hemuliin, joka vain knipsade och knipsade ja haaveilee, ettei tarvitsisi tehdä mitään? Tarinoissa on aina jonkinlainen teema ja opetus, mutta mielestäni ei liian osoitteleva. Hemulikin huomaa lopulta, että on sittenkin hauskaa tehdä asioita, ja niitä voi tehdä omalla tavallaan. Loput ovat tietenkin onnellisia ja välillä yllättäviäkin, Muumilaaksossa kun ollaan.

Ihastelin useassa kohtaa sympaattisia kielikuvia ja ajatelmia. Minulla ei ole vertailukohtana suomenkielistä käännöstä, mutta alkukielellä kirjoista varmasti tavoittaa jotain vähän enemmän suomennoksiin verrattuna.

Tarinat olivat sopivan lyhyitä ja kieli oli sen verran helppoa, että pölyttyneellä lukioruotsilla pärjäsi. Muutamassa kohdissa turvauduin sanakirjaan, mutta koska pidemmän päälle sanojen tarkistaminen alkaa tökkiä, panostin mieluummin lukemisen sujuvuuteen. Useimmat asiat pystyi päättelemään kontekstista viimeistään kun lauseen luki uudestaan, ja kirjan viehättävä tussipiirroskuvitus tönii oikeaan suuntaan, jos ei ihan heti tajua mistä on kyse.

Vaikka ruotsiksi lukeminen oli hitaampaa, tarinat ovat mukavan lyhyitä pätkiä. Aina voi tuntea onnistuneensa, kun saa yhden luettua. Sanoisin siis, että muumikirjat ovat erinomaisia ruotsin kielen taidon virkistämiseen. Tällä olisi ollut hauskempaa prepata ruotsin yo-kirjoituksiinkin aikoinaan kuin pelkällä lukion kuivalla tekstikirjalla. Kirja sopisi varmasti hyvin myös ääneen luettavaksi.

Man blir aldrig riktigt fri om man beundrar nån för mycket, sa Snusmumriken plötsligt. Det vet jag.

PS. Bibbidi bobbidi book -blogissa oli loppuvuodesta hyviä vinkkejä, kuinka aloittaa lukeminen englanniksi. Samat vinkit toimivat hyvin myös muihin vieraskielisiin kirjoihin!

Kirja pääsee vielä mukaan lukuhaasteeseen 2017 kategoriassa Suomalainen klassikkokirja.

Subjektiivinen tuomio: *****

Tove Jansson
Det osynliga barnet och andra berättelser
Schildts & Söderströms 2014
187 sivua

Margaret Atwood: Orjattaresi

Punainen hahmo jolla on siivet kasvojen ympärillä, samanlainen hahmo kuin minä, punapukuinen ja koria kantava nainen, josta on vaikea sanoa oikeastaan yhtään mitään, lähestyy minua tiilikäytävää pitkin. Sitten hän on kohdallani ja me tirkistelemme toistemme kasvoja meitä ympäröivien kangastunnelien läpi. Hän on se joka hänen pitääkin olla.
– Siunattu olkoon hedelmä, hän sanoo käyttäen virallista tervehdystämme.
– Avatkoon Herra, minä vastaan yhtä virallisesti.

Margaret Atwoodin vuonna 1985 julkaistu romaani Orjattaresi on noussut jälleen pinnalle suositun The Handmaid’s Tale -sarjan myötä, ja siitä syystä itsekin tartuin kirjaan. Vuonna 2017 julkaistussa uudessa painoksessa onkin televisiosarjan mukainen kansi.

Luin ensin kirjasta puolet, sitten katsoin sarjan ensimmäisen jakson, luin kirjan loppuun, katsoin toisen jakson ja nyt olisi vielä kahdeksan jaksoa jäljellä. Tähän mennessä kriitikkojen kehuma sarja on vaikuttanut laadukkaalta ja kirjan hengessä tehdyltä.

Kirjan maailmassa eletään vaihtoehtoista aikaa, arviolta 1900-luvun loppua tai 2000-luvun alkua. Saasteet ja myrkyt ovat laskeneet jyrkästi syntyvyyttä ja Amerikka käy sotaa. Vallassa ovat Raamattua vinksahtaneesti lukevat fundamentalistit, ja hedelmälliset naiset on alistettu synnytyskoneiksi. Ihmiset on jaettu luokkiin: miehet ovat komentajia, alempiarvoisia miehiä tai palvelijoita; naiset ovat vaimoja, orjattaria, marttoja, säästövaimoja tai prostituoituja.

Päähenkilönä on orjatar Frediläinen (alkuteoksessa Offred), joka on Fred-nimisen komentajan omaisuutta. Komentajan vaimo ei kykene saamaan lapsia, joten perheeseen on otettu orjatar. Orjatar ei ole jalkavaimo tai rakastajatar, vaan ”kävelevä kohtu”, jonka ainoa tarkoitus on synnyttää komentajan lapsi kaksivuotisen komennuksensa aikana.

Kirjassa Frediläinen kertoo tarinaansa osittain nykyajassa, osittain takaumilla ja pohdinnoilla. Lukija pääsee kurkistamaan syntypäivän viettoon, pelastajaisiin ja orjattarien koulutukseen. Välillä nähdään vilauksia aikaisemmasta, normaalista elämästä, josta ei vielä ole kulunut kovinkaan montaa vuotta.

Kamalassakin maailmankuvassa pilkahtelee toivoa, kun kapinahenki herää eri yhteiskuntaluokissa. Frediläinen saa huomata, että ”heidän” lisäksi on olemassa myös ”me”, vastarintaliike. Mutta keneenkään ei voi luottaa – kuka tahansa voi olla silmä, vakooja.

Kirjan alku oli koukuttava ja veti mukaansa, niin että halusin tietää lisää oudosta maailmankuvasta ja tavoista. Myöhemmin tahti muuttuu verkkaisemmaksi ja iso osa tarinasta tapahtuu minäkertojan päässä, takaumina, pohdintoina ja muisteluina. Välillä tekisi mieli hoputtaa kertojaa palaamaan muisteloistaan nykyaikaan, mutta teksti pitää silti otteessaan loppuun asti.

Loppu jäi minun makuuni hieman liian avoimeksi, olin jotenkin odottanut sellaista nälkäpelimäistä selkeää loppuratkaisua dystopialle suuntaan tai toiseen. Epilogi toi kuitenkin kaipaamaani lisätietoa henkilöiden kohtaloista. Suosittelen lämpimästi tutustumaan tähän klassikkoon, jos sitä ei ole vielä tullut tehtyä – Atwoodin luoma maailma samaan aikaan kuvottaa ja kiehtoo.

Kirja pääsee vielä mukaan lukuhaasteeseen 2017 kategoriassa Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään.

Subjektiivinen tuomio: ****

Margaret Atwood
Orjattaresi
Suom. Matti Kannosto

Tammi 2017 (korjattu suomenkielinen painos)
436 sivua

Kirjasta on kirjoittanut moni bloggaaja, mutta kattavan arvion löytää esimerkiksi Yöpöydän kirjat-blogista, jonka myötä ylipäätään tutustuin koko kirjaan.