Kaunokirjallisuus

Hugh Howey: Kohtalo

kohtalo”No, mikä kestää ikuisesti? Juliette kysyi, koska vaistosi, että Lukas odotti hänen tiedustelevan sitä. 
”Päätöksemme”, mies vastasi. —
”Anteeksi kuinka – ’päätöksemme’?” Hän ei ymmärtänyt.
Lukas kääntyi häneen päin. ”Niin. Se mitä teemme, vai mitä? Päätöksemme ovat ikuisia. Emme voi peruuttaa sitä, mitä ikinä päädymmekin tekemään. Tehtyä ei saa tekemättömäksi.”

Lue myös arviot sarjan ensimmäisestä ja toisesta osasta. 

Kohtalon myötä Siilon saaga huipentuu viimein päätökseensä. Koska kahden aikaisemman osan lukemisesta oli aikaa ja juoni on suhteellisen monimutkainen, minun piti käydä ensin tankkaamassa aikaisemmat juonitiivistelmät Wikipediasta että pääsin kärryille Kohtalon alusta. Trilogia olisikin varmasti parasta lukea aika lailla peräkkäin.

Kolmannessa osassa Juliette on palannut omaan siiloonsa, ja hänet on ylennetty pormestariksi. Hän on ottanut tavoitteeksi kaivausprojektin, jolla kaksi siiloa yhdistetään toisiinsa ja hän pääsisi pelastamaan ystävänsä siilosta 17. Ihmiset suhtautuvat ulkomaailmassa käyneeseen pormestariin kuitenkin epäluuloisesti, eikä monikaan usko että kotisiilon ulkopuolella olisi elämää.

Samaan aikaan siilossa numero 1 kytee hiljainen kapina, kun vanhasta maailmasta kotoisin olevat Donald ja hänen sisarensa Charlotte piilottelevat ja yrittävät punoa suunnitelmaa. Ykkössiilon johtajat saavat vihiä petoksesta ja päättävät tuhota Julietten kotisiilon. Ympärillä nakuttaa koko ajan alkuperäinen suurempi suunnitelma, jossa vain harvojen on tarkoitus säästyä.

Kirjan alkuosa keskittyy pitkälti aiempien juonenpätkien kokoamiseen ja loppuratkaisun valmisteluun, ja tarina imaisee tiukasti mukaansa vasta keskivaiheilla. Kohtalo ei pääse sarjan ensimmäisen osan tasolle yllättävissä juonenkäänteissä, mutta kirjan maailmasta paljastuvat vihdoin kaikki loputkin tiedot. Henkilöt kokevat tahoillaan kovia, eikä Howey edelleenkään pelkää tappaa keskeisiäkään hahmoja. Kirjan loppu nivoo kuitenkin kaiken hienosti yhteen, ja tarinan kantavana teemana on toivo.

Kohtalo ei ole tajunnanräjäyttävä kirja, mutta yhtä kaikki tarpeeksi koukuttava että luin sen kahdessa päivässä. Kun sarjan on aloittanut, se on pakko lukea loppuun saakka, eikä Kohtalo tuota pettymystä.

Subjektiivinen tuomio: ****

Hugh Howey
Kohtalo
Suom. Einari Aaltonen
Like 2015
392 sivua

Hugh Howey: Hiekka

hiekka”Palmer nyökäytti tervehdykseksi ja vastaukseksi. Hänellä oli hyvä olo. Hän oli valmis sukeltamaan syvälle. Hän tarkisti kaksi isoa ilmasäiliötä, jotka oli kiinnitetty selkätelineeseen ja hengitti nopeasti syvään useamman kerran, valmisti keuhkojaan koitokseen.”

Kirja on saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Mainion Siilon saagan jälkeen (vaikka viimeinen osa onkin vielä lukematta) odotin Hugh Howeyn uudelta teokselta Hiekka paljon. Howey onkin luonut taas kiehtovan dystopian: tällä kertaa vanha maailma on peittynyt satojen metrien korkuisen hiekkakerroksen alle. Suuri osa ihmisistä on köyhää ja asuu slummeissa. Hiekkaa on jatkuvasti kannettava pois, jotta se ei hautaisi kaikkea alleen.

Kirjan päähenkilöitä ovat yhden perheen jäsenet: sisarukset Victoria, Palmer, Conner ja Rob. Vic ja Palmer ovat hiekkasukeltajia, jotka kykenevät erityisten pukujen avulla liikuttamaan hiekkaa ympärillään ja sukeltamaan siihen samoin kuin veteen. Heidän tehtävänään on etsiä aarteita ja käyttökelpoista tavaraa hiekkaan hautautuneista kaupungeista. Vic pystyy sukeltamaan syvemmälle kuin kukaan muu.

Tarinan alkaessa kaikki sisarukset ovat tahoillaan: Palmer on pestattu sukelluskeikalle keskelle aavikkoa, tavoitteenaan löytää tarunhohtoinen Danvarin kaupunki. Vic asuu kaukana toisessa kaupungissa. Conner ja Rob valmistautuvat jokavuotiseen telttaretkeen autiomaan reunalle, muistellakseen isää joka jätti perheensä 12 vuotta sitten. Tapahtumat alkavat vyöryä eteenpäin, kun Palmer todella löytää kadonneen kaupungin ja toisaalla Connerin ja Robin retken keskeyttää odottamaton vieras autiomaasta.

Howey kuvaa kirjassaan hiekkaa todella elävästi, ja monet ovatkin sanoneet tuntevansa suorastaan kuinka se rouskuu hampaissa. Kirjan henkilöt käyttävät hiekalle useita erilaisia nimiä, jotka on selitetty alaviitteissä. Erityisesti hiekkasukellus on kiinnostava konsepti, ja sukelluskuvauksia lukiessaan sitä melkein tuntee itsekin olevansa hiekan sisällä.

Kirjaa tulee pakostakin verrattua Siiloon, eikä Hiekan dystopinen maailma ole aivan yhtä mielenkiintoinen. Pääosassa ovat henkilöhahmot ja heidän väliset suhteensa, eikä ympäröivää yhteiskuntaa kuvailla mitenkään erityisesti. Lähinnä joka paikassa on vain hiekkaa. Howey pääsee kuitenkin yllättämään taas muutamalla odottamattomalla juonenkäänteellä, ja hieman junnaavan alun jälkeen kirja pitää otteessaan. Koin mukavan oivalluksen tunteen, kun tunnistin kirjassa kuvatut vanhan maailman tapahtumapaikat, joita kirjan hahmot kutsuvat eri nimillä.

Loppuratkaisu kuitattiin varsin nopeasti ja siitä tuli hieman hätäinen fiilis. Vaikka perheen isän olinpaikka paljastuu kirjan edetessä, siitä tai kirjan ”pahisten” motiiveista ei sen jälkeen selviä paljoakaan. Pääpainona ovat perheen sisäiset ihmissuhteet ja se, löytävätkö lapset yhteyden toisiinsa ja äitiinsä uudelleen. Tarina toimii kuitenkin hyvin sellaisenaankin, ja saa minulta vähän vajaa neljä tähteä sujuvasta lukukokemuksesta.

Subjektiivinen tuomio: ****-

Hugh Howey
Hiekka
Suom. Einari Aaltonen
Like 2016
352 sivua

J. R. R. Tolkien: Hobitti

hobitti”Hän vapisi pelosta mutta hänen pienet kasvonsa olivat päättäväiset ja ankarat. Hän oli jo kovin erilainen hobitti kuin se joka oli kauan sitten rynnännyt Repunpäästä ilman nenäliinaa. Hänellä ei ollut ollut nenäliinaa ties kuinka pitkään aikaan. Hän löysti tikaria tupessa, kiristi vyötä ja jatkoi
kulkuaan.”

Sain vihdoin tänä vuonna luettua Hobitin! Kirja on ollut lukulistallani jo iät ja ajat. Lainasin sen aikoinaan ekalla tai tokalla luokalla koulun pikkukirjastosta, mutta jätin tylsän alun takia hyvin nopeasti kesken. Taru sormusten herrasta -kirjoista en ollut silloin kuullutkaan. Ne on tullut myöhemmin luettua pariinkin otteeseen ja Hobitti-elokuvatkin kävin katsomassa, ennen kuin sain tartuttua tähän kirjaan.

Hobitti sijoittuu aikaan 60 vuotta ennen Sormusten herran tapahtumia, ja kertoo Bilbo Reppulin seikkailuista. Eräänä päivänä velho Gandalf ilmaantuu Kontuun ja tuo pian mukanaan revohkan kääpiöitä. Pian selviää, että kääpiöt ovat suorittamassa retkeä Yksinäiselle vuorelle palauttamaan ryöstetyn aarteen itselleen.

Vuorta vartioi pelätty lohikäärme Smaug, ja kääpiöjoukko tarvitsee mukaansa varkaan. Tähän Gandalf oli jostain käsittämättömästä syystä suositellut nimenomaan Bilboa, joka olisi mieluiten kiertänyt kaikki seikkailut kaukaa. Matkalle lähdetään, ja monien juonenkäänteiden myötä Bilbo löytää myös valtasormuksen.

Kirjan tyyli on aika erilainen kuin sormustrilogian, ja Hobitti onkin selvästi enemmän lastenkirja. Kertoja on kaikkitietävä ja vie tarinaa eteenpäin suorastaan jutustelevaan tyyliin. Bilbo pelastaa kääpiöt monesta eri pinteestä ja yleensä sattuman kautta. Kaksi kertaa kuvaan ilmestyvät kotkat-ex-machina ja kerran ratkaisevassa juonenkäänteessä auttaa muuan rastas. Ilmeisesti lintujen tuominen kuvaan on Tolkienin lempikeino selvitä ikävistä tilanteista.

Puolustukseksi on sanottava, että toisin kuin elokuvissa, kotkien käyttäytyminen ja motiivit selitetään kirjassa paremmin. Pelkät leffat nähneenä voi vain miettiä, mikseivät kotkat vieneet matkalaisia suoraan vuorelle vaan tiputtivat jonnekin sadan kilometrin päähän niin että tyyppien tarpomista joutui seuraamaan vielä tuntikausia. Kirjan lukeminen saa elokuvat näyttämään entistäkin naurettavammilta, kun tajuaa miten lyhyitä kohtauksia tynnyripako tai kokonaiseksi leffaksi venytetty viiden armeijan taistelu ovat kirjassa.

Kuten Taru sormusten herrasta, myös Hobitti on selkeästi miesten kirja. Koko kirjassa ei taida olla yhtä ainutta naishahmoa jolla olisi joku repliikki. Tämän takia alan ymmärtää, miksi elokuviin piti keksiä uusi haltiahahmo Tauriel (vaikka mukaan ympätty haltia-kääpiö-romanssi oli silti aika pöhkö). Bilbon lisäksi hahmoista jäivät mieleen lähinnä Gandalf, Thorin Tammikilpi, Smaug ja Klonkku. Kolmentoista kääpiön nimistä muistan ehkä neljä. Heidän kohtalonsa kiinnostanut paljoakaan kun ei heitä erottanut toisistaan (paitsi että Fili ja Kili olivat nuoria ja Bombur lihava).

Kävin Wikipediassa vilkaisemassa, mitä Hobitista siellä sanottiin, ja oli pakko nauraa vähäsen:

Hobitin ensimmäisessä suomennoksessa (Lohikäärmevuori, 1973) englannin hobbit on käännetty ”hoppeliksi”.

Lisäksi rakkaan päähenkilömme nimi oli ekassa suomennoksessa Kalpa Kassinen. En ehkä selviä tästä. :D Puutteistaan huolimatta Hobitti on kuitenkin helppolukuinen klassikko, ja saa neljä tähteä. Bilbo käy tarinan edetessä läpi kunnon kasvutarinan, ja lopussa hän on kaukana siitä tärisevästä ja mukavuudenhaluisesta hobitista, jollaisena lähti matkalle.

Kirja pääsee mukaan Lukuhaasteeseen 2016 kategoriassa Matkakertomus. Kirja kuuluu myös BBC:n 100 kirjan listaan.

Subjektiivinen tuomio: ****

J. R. R. Tolkien
Hobitti
Suom. Kersti Juva
WSOY 2006
328 sivua