Kaunokirjallisuus

Mari Jungstedt: Joka yksin kulkee

jokayksinkulkee”Yhtäkkiä Eva tajusi, ettei ollut vähään aikaan kuullut Vilman ääntä.
– Vilma! hän huusi kohti ulko-ovea.
Vastausta ei kuulunut.
– Vilma, tule tänne! Hän tunsi huolen äänessään. Ei tytöllä varmaankaan ollut mitään hätää, mutta miksi tämä ei vastannut?
– Vilma! Tule, kun äiti huutaa!
Ei vieläkään ääntäkään.”

Kirja on saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Mari Jungstedtin Gotlanti-sarjaan kuuluva dekkari Joka yksin kulkee alkaa, kun kauneushoitolan edustalta katoaa kolmevuotias tyttö. Katoamista alkaa selvittää komisario Karin Jacobsson, jolle se on samaan aikaan ensimmäinen juttu päävastuussa. Karinilla on orastava suhde toisen komisarion, Anders Knutaksen, kanssa, joka on sairastunut eräiden aikaisempien tapahtumien jäljiltä masennukseen.

Samaan aikaan toisaalla David Forss miettii, mitä ihmettä hänen vaimonsa touhuaa puhelimessa yöt läpeensä. Näistä henkilöistä kertovien lukujen välillä kerrotaan myös mysteerisestä ”hänestä”, josta piirtyy kuva vanhempiensa luona asuvana, tunneongelmaisena vanhanapiikana. Sitten kolmevuotias Vilma löytyy samasta paikasta kuin missä hänet vietiin, ja toisaalla katoaa toinen tyttö.

Joka yksin kulkee muistuttaa mahdottoman paljon aikaisemmin lukemaani suomalaista dekkaria Rakennus 31. Tämäkin on osa sarjaa, jonka aiempia osia en ole lukenut (vaikuttaa siis varmasti lukukokemukseeni). Tämäkin on juonivetoinen teos, jossa henkilöhahmot ovat aika ohuita yhden luonteenpiirteen tyyppejä. Ja siinä missä Rakennus 31:ssä kerrottiin mystisestä Mestarista, tässä kirjassa on salaperäinen hän joka ei alussa tunnu liittyvän mitenkään itse tarinaan. Plussaa tulee siitä, ettei tässä ollut Rakennus 31:n tyyliin puhekielisiä repliikkejä. Luvut ovat myös miellyttävän lyhyitä, vain pari sivua jokainen.

Vaikka Jungstedin kirjasarja on supersuosittu ja takakannesta löytyy monta ylistävää arviota, täytyy todeta että pohjoismaiset dekkarit eivät kai vain ole minun genreni. Kirjassa selitettiin kaikki, alkaen Karinin nuoruuden traumoista  Knutaksen masennukseen. Knutas käyttää masennuslääkkeitä koska on masentunut, ja masennuksen takia hän ei saa myöskään nukuttua ja sen takia hän käyttää nukahtamislääkkeitä. Selvä. Henkilöihinkään en oikeastaan kiintynyt. Luin samaan aikaan Nälkäpeliä ja totesin että Buttercup-kissallakin on enemmän luonnetta kuin monella dekkarihahmolla :D

Edelleenkin muuten ihmettelen poliisin toimintaa kirjan alussa: jos lapsi on ollut kadoksissa kaksi tuntia, eristääkö poliisi kaupungista kokonaisen kadun? Poliisitutkimus junnaa paikallaan, kunnes viimeisten neljänkymmenen sivun aikana alkaa tapahtua ja rytinällä. Siinä vaiheessa oikeasti tartuin kirjaan ja luin sen innolla loppuun. Loppuratkaisun kuitenkin arvasi jo hyvissä ajoin, ja lopusta tulee melkein hätäinen fiilis.

Maalaa allaoleva teksti niin näet kommentin loppuratkaisusta:
[Juonipaljastus alkaa]
Mystinen ”hän” paljastui siis syylliseksi, ja hän olikin yllättäen sama empaattinen ja ihmisläheinen kanttori, jolle David Forss oli aiemmin avautunut vaimostaan. Muutama luku aiemmin ”hän” oli tappanut kissanpentuja kotonaan koska oli kateellinen kissaemon huomiosta. Ei ollut nyt oikein uskottava tämä henkilö. Kirja loppuu ”hirveän jännästi”, Knutas meinaa jäädä auton alle. Epäilen että hänelle kävisi mitään, koska sarja mitä ilmeisemmin jatkuu vielä.
[Paljastelu päättyy]

Mutta mutta. Ehkä kokeilen seuraavaksi lukea Stieg Larssonin Millennium-trilogian, ne ovat ymmärtääkseni vähän erityylisiä ruotsalaisia dekkareita. Joka yksin kulkee pääsee joka tapauksessa mukaan Lukuhaasteeseen kategoriassa Jännitysromaani tai dekkari.

SuDekkariviikko_logo_560pxbjektiivinen tuomio: **½

Mari Jungsted
Joka yksin kulkee
Suom. Emmi Jäkkö
Otava 2015
262 sivua

John Green: The Fault in Our Stars

The_Fault_in_Our_Stars

”I told Augustus the broad outline of my miracle: diagnosed with Stage IV thyroid cancer when I was thirteen. (I didn’t tell him that the diagnosis came three months after I got my first period. Like: Congratulations! You’re a woman. Now die.)”

Tähtiin kirjoitettu virhe on hieno kirja.  Sain sen alkukielisenä ystävältäni, jolla oli tuplakappale. (Hän käski laittaa tähän että sain sen blogin kautta. Kirja on siis saatu blogin kautta.) Asiaan.

Kirjan päähenkilö on 16-vuotias Hazel Grace, jolla on parantumaton syöpä. Hän kulkee happipullon ja -viiksien kanssa, koska hänen keuhkonsa eivät toimi kunnolla. Tarina alkaa, kun hän menee äitinsä pakottamana syöpää sairastavien nuorten tukiryhmään ja tapaa siellä ystävänsä Isaacin mukanaan tuoman 17-vuotiaan Augustuksen. Augustus on sairastanut luusyövän ja hänellä on sen jäljiltä jalkaproteesi. Poika katselee Hazelia koko ryhmätapaamisen ajan ja pyytää tätä sen jälkeen katsomaan elokuvaa. Kuten arvata saattaa, ajan kuluessa pari rakastuu pikku hiljaa.

”’Do you have a Wish?’ he asked, referring to this organization, The Genie Foundation, which is in the business of granting sick kids one wish.
     ’No’, I said. ’I used my wish pre-Miracle.’
     ’What’d you do?’
     I sighed loudly. ’I was thirteen’, I said.
     ’Not Disney’, he said.
     I said nothing.
     ’You did not go to Disney World.’
      I said nothing.
      ’Hazel GRACE!’ he shouted. ’You did not use your one dying Wish to go to Disney World with your parents.’
     ’Also Epcot Center,’ I mumbled. 
     ’Oh my God’, Augustus said. ’ I can’t believe I have a crush on a girl with such cliché wishes.'”

Päähenkilö Hazel on luonteeltaan järkevä, ihastuttavan sarkastinen ja hän suorastaan viljelee mustaa huumoria. Hän myös rakastaa kirjoja, erityisesti An Imperial Afflictionia,  jolla on tarinassa suuri osa. Kyseinen kirja loppuu aivan yhtäkkiä, ja Hazelia jää kaivelemaan, mitä hahmoille käy. Hän esittelee lempikirjansa myös Augustukselle, joka innostuu siitä, ja lopulta he päätyvät yhdessä lomamatkalle Amsterdamiin kirjailija Van Houtenin jäljille.

Kirja imaisi minut mukaansa niin, että luin sen muutamassa illassa. Nuorten dialogi on nasevaa ja uskottavaa. Olen edelleen hämmentynyt, miten nelikymppinen mieskirjailija pystyy kirjoittamaan niin elävästi 16-vuotiaan syöpäsairaan teinitytön elämästä ja ajatuksista. Tähtiin kirjoitettu virhe onnistuu ensin naurattamaan, sitten herättämään ajatuksia ja lopulta nostattamaan tipan silmäkulmaan. Kun on kyse kahdesta vakavasti sairaasta nuoresta, ’happily ever afteria’ ei ole luvassa. Silti – ehdottomasti lukemisen arvoinen romaani.

Subjektiivinen tuomio: *****

Kirja pääsee mukaan myös Lukuhaasteeseen kategoriassa Kirja, jota ystäväsi on suositellut sinulle.

John Green
The Fault in Our Stars
Penguin Books 2013
313 sivua

J. R. R. Tolkien: Sormuksen ritarit

sormuksenritarit

Voikohan Taru Sormusten Herrasta -sarjasta enää kirjoittaa edes mitään uutta? Suurin osa tietää tarinan juonen ja on vähintäänkin katsonut Peter Jacksonin eeppiset elokuvasovitukset. Halusin kuitenkin raapustaa vähän ylös fiiliksiäni lukukokemuksesta, joten tässä sitä ollaan.

Tämä oli nyt toinen kerta, kun luin Sormuksen ritarit kokonaisuudessaan. Ensimmäisen kerran luin koko trilogian läpi joskus reilu 10-vuotiaana, koska isäni oli sitä mieltä että minun täytyi lukea kirjat läpi ennen kuin sain katsoa ne (silloin vasta ilmestyneet) leffat. Siinä olikin sitten motivaatiota kerrakseen.

Asiaan. Sain tosiaan luettua läpi satoja sivuja kyseistä fantasiatrilogiaa, ja siitä lähtien olen voinut ylpeänä sanoa, että minä olen muuten lukenut oikeasti ne kirjatkin. Yllättävän harva meinaan on. Ongelmana oli, että kirjat olivat pitkäpiimäisen tylsiä, eivätkä hahmot tuntuneet pääsevän oikein minnekään. Kymmenen viime vuoden aikana olen yrittänyt aloittaa kirjat uudestaan moneen kertaan, mutta jämähtänyt aina ensimmäiseen osaan suunnilleen sivulle sata. Ostin jopa kaikki kolme kirjaa pokkareina syksyn 2013 kirjamessuilta, koska sitten ainakin ehtisin lukea ne. Edellisellä kerralla olin ylittänyt kirjaston uusimiskaton, koska en saanut luettua niitä puolessa vuodessakaan.

Niinhän siinä sitten kävi, että kirjat makasivat hyllyssä puolisentoista vuotta, kunnes ehkä viikko sitten tuli sellainen olo että no nyt. Tartuin Sormuksen ritareihin ja yllätyksekseni ahmaisin sen muutamassa päivässä. Sehän on todella hyvä kirja! Olen vieläkin ihan fiiliksissä tästä. On totta, että kirjan hahmoilla kestää edelleen hirveän kauan päästä yhtään mihinkään, mutta jotenkin se ei enää haittaa. Mieluusti viipyisin Tolkienin luomassa maailmassa pidempäänkin.

Taru Sormusten Herrasta on ehkä ainoa kirjasarja, jota lukiessa mielessäni seikkailevat itse kuvittelemieni hahmojen sijaan elokuvien näyttelijät. Olen katsonut leffat niin monen monta kertaa, että Aragorn kerta kaikkiaan on Viggo Mortensen ja Frodo Elijah Wood. Mutta olin positiivisesti yllättynyt siitä, kuinka hyvin elokuva on seurannut kirjaa. Paljon on trimmailtu, mutta mitään erityisen oleellista ei ole jäänyt pois. Suurimpia eroja on tarinan aikaskaala: kirjassa Frodo jää tosiaan Bilbon synttärien jälkeen Kontuun hengailemaan pariksi vuosikymmeneksi sormuksen kanssa, eikä pariksi viikoksi niin kuin elokuva antaa ymmärtää. Ja Aragornkin on erittäin hyvin säilynyt melkein satavuotias.

Kaiken kaikkiaan sekä elokuvat että kirjat ovat todella hyviä. Ne sopivat vain vähän eri tarkoituksiin. Kirja tietenkin syventää paljon elokuvasta tuttua maailmaa, jos näin voi sanoa. Monet asiat aukeavat paljon paremmin, kun tarinan taustat kerrotaan. Jos jokin asia hieman huvittaa, niin ehkä se että tarina on täynnä miehiä. Koko ensimmäisessä kirjassa taisi olla kokonaista kolme nimeltä mainittua naishahmoa, jotka puhuivat jotain: Tom Bombadilin ihastuttavan kaunis vaimo Kultamarja, Aragornin ihastuttavan kaunis on-off-tyttöystävä Arwen (vai puhuikohan hän sittenkään mitään?) ja ihastuttavan kaunis haltiavaltiatar Galadriel. Onneksi jatko-osissa tutustutaan myös Eowyniin, vaikka hänenkin ansionsa on lähinnä siinä että hän teeskentelee olevansa mies.

Joka tapauksessa tämä oli ehdottomasti uudelleenlukemisen arvoinen kirja, ja siirryinkin innokkaasti suoraan Kahteen torniin. Sormuksen ritarit pääsee myös Lukuhaasteen listaan kategoriassa Kirja, jonka henkilöistä kaikki eivät ole ihmisiä.

Subjektiivinen tuomio: *****

J. R. R. Tolkien
Taru Sormusten Herrasta 1: Sormuksen ritarit
Suom. Kersti Juva ja Eila Pennanen
WSOY pokkari 
668 sivua