”A busy and crowded station, full of people trying to go somewhere. Amongst the hustle and bustle, two large cages rattle on top of two laden trolleys. They’re being pushed by two boys, JAMES POTTER and ALBUS POTTER. Their mother, GINNY, follows after. A thirty-seven-year-old man, HARRY, has his daughter LILY on his shoulders.”
Minulla ei ollut erityisiä odotuksia uuden Harry Potter -näytelmän käsikirjoituksen suhteen, mutta pakkohan se oli hakea kaupasta luettavaksi. Kahdeksas Potter-tarina sijoittuu 19 vuotta Kuoleman varjeluksien jälkeen, ja ensimmäinen kohtaus jatkuu suoraan siitä, mihin viimeinen kirja loppui.
Harry, Ron, Hermione, Ginny ja Draco ovat nyt lähes nelikymppisiä ja perheellisiä aikuisia. Tarinan varsinaisia päähenkilöitä ovat nuoret Albus Potter ja Scorpius Malfoy, jotka ystävystyvät Tylypahkassa. Albus lajitellaan Luihuisten tupaan, eikä koulu tunnu oikein sujuvan. Kuuluisasta Harry-isästä tuntuu olevan vain haittaa.
Samaan aikaan huhutaan, että taikaministeriö olisi löytänyt yhden jäljelle jääneen ajankääntäjän. Albus riitelee isänsä kanssa ja kuulee sitten sattumalta Harryn ja Amos Diggoryn keskustelun. Vanha Diggory vaatii, että jos ajankääntäjä on löydetty, joku matkustaisi menneisyyteen ja toisi kolmivelhoturnajaisissa kuolleen Cedricin elävänä takaisin. Kapinoivat pojat tekevät tästä oman seikkailuretkensä ja päättävät lähteä menneisyyteen pelastamaan Cedriciä. Kaikki ei tietenkään suju suunnitelmien mukaan, ja pian pojat ovat kehitelleet aikamoisen sotkun ympärilleen.
Lempihahmoni on ehdottomasti Scorpius Malfoy, joka on tuvastaan ja perhetaustastaan huolimatta varsin sympaattinen poika. Turhin hahmo tuntui olevan idiootiksi kirjoitettu Ron Weasley, josta lukiessa ihmettelee miten Hermione kestää tätä. Ajankääntäjän ansiosta kirjassa tavataan lyhyesti useita sarjasta tuttuja hahmoja, myös sellaisia jotka ovat jo kuolleet.
Näytelmämuotoa on yllättävän helppo ja nopea lukea. Tarinaa kuljettavat eteenpäin hahmojen repliikit ja satunnaiset näyttämöohjeet. Juonenkäänteet seuraavat toisiaan nopeasti, ja ainakin kerran hämmennyin kun nuoret hahmot päättävät lähteä Lontoosta Godrickin notkoon ja seuraavassa kohtauksessa he ovat jo siellä. Miten he muka sinne pääsivät huomaamatta? Tietysti on ymmärrettävää, ettei näytelmässä voi jaaritella turhia.
Pahaksi onneksi luin etukäteen Juuso Määttäsen arvion näytelmästä Nyt-liitteessä. Hän paitsi haukkui käsikirjoituksen täysin, myös spoilasi siitä kaikki olennaiset kohdat. Niinpä tarinan edetessä ei tullut mitään suuria yllätyksiä. Määttänen oli kuitenkin oikeassa moittiessaan tarinan logiikkaa, esimerkiksi ajankääntäjien toimintaa. Monet tarinan käänteet muistuttavat enemmän fanifiktiota kuin perinteisiä Pottereita. Pari kertaa oli pakko nauraa, sen verran älyttömiä juttuja tuli vastaan.
Kaikesta huolimatta kirja oli varsin koukuttava, ja oli hauska palata Tylypahkan maailmaan. Vaikka voi arvata että loppu on suhteellisen onnellinen, tarina on pakko lukea että tietää kuinka asiat saadaan takaisin mallilleen. Hienointa olisi tietysti nähdä itse näytelmä, mutta sen puutteessa käsikirjoitus on ihan mukiinmenevä korvike. Kun kirjaa lukee irrallisena jatko-osana eikä ihan täysin Potter-sarjaan kuuluvana, siitä saa eniten irti ja sille voi antaa neljä tähteä.
Kirja pääsee mukaan Lukuhaasteeseen 2016 kategoriassa Näytelmä.
Subjektiivinen tuomio: ****
J. K. Rowling, John Tiffany, Jack Thorne
Harry Potter and the Cursed Child
352 sivua
Little, Brown 2016
”Menettely. Ohjeet. Menettely. Ohjeet. Hän oli lukenut niitä sen verran, että osasi olla huolissaan, kummastella, mihin oli sekaantunut. Helen oli ollut oikeassa varoittaessaan häntä, mutta hänen vaimonsa ei ollut arvannut vaaran mittakaavaa.”