Fantasia & scifi

J. S. Meresmaa: Mifongin perintö

mifongin perintöSuomalainen fantasiasarja? Kyllä kiitos! Olin lukenut J. S. Meresmaan Mifonki-kirjasarjasta paljon positiivisia arvioita, kun löysin ensimmäisen osan lähikirjaston nuorenosastolta.

Mifongin perintö on genreltään historiallista fantasiaa. Kirjassa kerrotaan eri hahmojen edesottamuksista monella mantereella, mutta pääosissa ovat Merontesin kuninkaan tytär Ardis ja idästä kotoisin oleva Dante Rondestani, jonka perhe pyörittää antikvariaattia. Dante saa tehtäväkseen lähteä etsimään myyttistä Keisarien kirjaa, ja päätyy sen vuoksi Keskimantereelle, vain pelastaakseen sattumalta jokeen pudonneen Ardisin. Pikku hiljaa pari rakastuu (arvasin :D).

Yhdessä he eivät kuitenkaan saa olla, sillä Ardis naitetaan toiseen kuningaskuntaan kuningas Landisin vaimoksi, syyksi väitetään politiikkaa. Aluksi mukavalta vanhalta veikolta vaikuttavasta Landisista paljastuu tarinan edetessä ikävämpiä piirteitä. Ardis huomaa myös odottavansa kuninkaalle lasta. Samaan aikaan kaukana lännessä asusteleva pariskunta juonii syntymättömän lapsen ja Ardisin pään menoksi. Kaiken taustalla ovat kauan sitten eläneet myyttiset mifongit ja heihin kiinteästi liittyvä marmosiinikansa, joiden verenperinnössä oli epätavallisia voimia.

Oli yllättävän vaikeaa uppoutua kokonaiseen uuteen fantasiasarjaan. Edellinen uusi tuttavuus minulla on ollut Tulen ja jään laulu, jota varten olen saanut opetella kymmeniä henkilöhahmoja ja tankata päähäni juonenkäänteitä. Nyt hyppäys täysin uuteen maailmaan ja uusiin hahmoihin oli aluksi hämmentävää. Hahmojen muistamista ei helpottanut niiden vaikeat, varsin fantasiatyyliset nimet, tyyliin Ardis Elena Adafir Isvergal, Elingmar Bereski ja Agautr Capimont. Maruaanit ja marmosiinit ovat myös terminä niin samanlaisia että minulla ne menivät iloisesti sekaisin.

Mifongin perintö on varsin juonivetoinen kirja. Tapahtumat etenevät suorastaan huimaavaa vauhtia verrattuna esimerkiksi Taru sormusten herrasta  -saagaan, jossa tarvottiin sivukaupalla pitkin maita ja mantuja. Toisaalta se on piristävää, mutta joskus mennään vähän liiankin vauhdikkaasti. Välillä juonessa tapahtuu ihan yllättäviä hyppäyksiäkin, kun joku hahmo ilmaantuu kuvioihin tietäen kaiken toisen historiasta (mistä hän sen oikein selvitti?).

Henkilöt olivat ihan hyviä tyyppejä, eniten pidin Dantesta ja hänen siskostaan Linnistä. Ardis on alussa melko ärsyttävä nirppanokkainen tyttö, mutta onneksi tarinan edetessä hänkin kasvaa henkilönä. Olisin ehdottomasti halunnut tietää joistain asioista lisää, kuten Danten mukana kulkevasta puumasta, Reusta. Kirjan alussa mainittiin vain jotakin sebuiasta ja sielujenliitosta, mutta sitä ei sen jälkeen selitetty. Ardisin avioliiton alkuvaiheista olisi ollut hauskaa lukea, nyt tarina hyppäsi suoraan parin kuukauden yli.

Danten ja Ardisin rakkaustarina olisi myös ehkä kaivannut sitä jotain. Se tuntui suurimmaksi osaksi olevan sellaista ”haluan tuntea kätesi vartalollani, oh” -meininkiä. Ikäeroakin pariskunnalla on ilmeisesti parikymmentä vuotta. Mikä sai heidät rakastumaan niin, että he olivat valmiita matkustamaan maailman ääriin?

Kaiken kaikkiaan Mifongin perintö oli kuitenkin oikein mukiinmenevä fantasiaromaani, ja aion lukea jatko-osatkin. Kirja pääsee Lukuhaasteeseen 2015 kategoriassa Nuorille tai nuorille aikuisille suunnattu kirja.

Subjektiivinen tuomio: ***½

Kirjasta on muuten tehty YouTubeen myös varsin hieno kirjatraileri, kannattaa vilkaista! Ylipäätään kirjatrailerit ovat hauska konsepti, tykkään :D

J. S. Meresmaa
Mifongin perintö (Mifonki-sarja #1)
Karisto 2012
470 sivua

J. R. R. Tolkien: Sormuksen ritarit

sormuksenritarit

Voikohan Taru Sormusten Herrasta -sarjasta enää kirjoittaa edes mitään uutta? Suurin osa tietää tarinan juonen ja on vähintäänkin katsonut Peter Jacksonin eeppiset elokuvasovitukset. Halusin kuitenkin raapustaa vähän ylös fiiliksiäni lukukokemuksesta, joten tässä sitä ollaan.

Tämä oli nyt toinen kerta, kun luin Sormuksen ritarit kokonaisuudessaan. Ensimmäisen kerran luin koko trilogian läpi joskus reilu 10-vuotiaana, koska isäni oli sitä mieltä että minun täytyi lukea kirjat läpi ennen kuin sain katsoa ne (silloin vasta ilmestyneet) leffat. Siinä olikin sitten motivaatiota kerrakseen.

Asiaan. Sain tosiaan luettua läpi satoja sivuja kyseistä fantasiatrilogiaa, ja siitä lähtien olen voinut ylpeänä sanoa, että minä olen muuten lukenut oikeasti ne kirjatkin. Yllättävän harva meinaan on. Ongelmana oli, että kirjat olivat pitkäpiimäisen tylsiä, eivätkä hahmot tuntuneet pääsevän oikein minnekään. Kymmenen viime vuoden aikana olen yrittänyt aloittaa kirjat uudestaan moneen kertaan, mutta jämähtänyt aina ensimmäiseen osaan suunnilleen sivulle sata. Ostin jopa kaikki kolme kirjaa pokkareina syksyn 2013 kirjamessuilta, koska sitten ainakin ehtisin lukea ne. Edellisellä kerralla olin ylittänyt kirjaston uusimiskaton, koska en saanut luettua niitä puolessa vuodessakaan.

Niinhän siinä sitten kävi, että kirjat makasivat hyllyssä puolisentoista vuotta, kunnes ehkä viikko sitten tuli sellainen olo että no nyt. Tartuin Sormuksen ritareihin ja yllätyksekseni ahmaisin sen muutamassa päivässä. Sehän on todella hyvä kirja! Olen vieläkin ihan fiiliksissä tästä. On totta, että kirjan hahmoilla kestää edelleen hirveän kauan päästä yhtään mihinkään, mutta jotenkin se ei enää haittaa. Mieluusti viipyisin Tolkienin luomassa maailmassa pidempäänkin.

Taru Sormusten Herrasta on ehkä ainoa kirjasarja, jota lukiessa mielessäni seikkailevat itse kuvittelemieni hahmojen sijaan elokuvien näyttelijät. Olen katsonut leffat niin monen monta kertaa, että Aragorn kerta kaikkiaan on Viggo Mortensen ja Frodo Elijah Wood. Mutta olin positiivisesti yllättynyt siitä, kuinka hyvin elokuva on seurannut kirjaa. Paljon on trimmailtu, mutta mitään erityisen oleellista ei ole jäänyt pois. Suurimpia eroja on tarinan aikaskaala: kirjassa Frodo jää tosiaan Bilbon synttärien jälkeen Kontuun hengailemaan pariksi vuosikymmeneksi sormuksen kanssa, eikä pariksi viikoksi niin kuin elokuva antaa ymmärtää. Ja Aragornkin on erittäin hyvin säilynyt melkein satavuotias.

Kaiken kaikkiaan sekä elokuvat että kirjat ovat todella hyviä. Ne sopivat vain vähän eri tarkoituksiin. Kirja tietenkin syventää paljon elokuvasta tuttua maailmaa, jos näin voi sanoa. Monet asiat aukeavat paljon paremmin, kun tarinan taustat kerrotaan. Jos jokin asia hieman huvittaa, niin ehkä se että tarina on täynnä miehiä. Koko ensimmäisessä kirjassa taisi olla kokonaista kolme nimeltä mainittua naishahmoa, jotka puhuivat jotain: Tom Bombadilin ihastuttavan kaunis vaimo Kultamarja, Aragornin ihastuttavan kaunis on-off-tyttöystävä Arwen (vai puhuikohan hän sittenkään mitään?) ja ihastuttavan kaunis haltiavaltiatar Galadriel. Onneksi jatko-osissa tutustutaan myös Eowyniin, vaikka hänenkin ansionsa on lähinnä siinä että hän teeskentelee olevansa mies.

Joka tapauksessa tämä oli ehdottomasti uudelleenlukemisen arvoinen kirja, ja siirryinkin innokkaasti suoraan Kahteen torniin. Sormuksen ritarit pääsee myös Lukuhaasteen listaan kategoriassa Kirja, jonka henkilöistä kaikki eivät ole ihmisiä.

Subjektiivinen tuomio: *****

J. R. R. Tolkien
Taru Sormusten Herrasta 1: Sormuksen ritarit
Suom. Kersti Juva ja Eila Pennanen
WSOY pokkari 
668 sivua

George R. R. Martin: Valtaistuinpeli

Valtaistuinpeli

Minulle kävi Valtaistuinpelin kanssa aika lailla samalla tavalla kuin Nälkäpelin aikoinaan: kesti kauan ennen kuin tutustuin siihen, mutta lopulta innostuin täysillä. George R. R. Martinin kirjasarja oli jo täysimittainen ilmiö ja Game of Thrones oli pyörinyt hyvän aikaa TV2:llakin, ennen kuin päätin vihdoin tarttua kirjaan ja ottaa selville mistä on kyse. Ja se oli sitten menoa se.

”’Muurin pohjoispuolella on synkempiäkin otuksia.’ Catelyn vilkaisi sydänpuuta, sen kalpeaa kuorta ja punaisia silmiä, jotka katselivat ja kuuntelivat ajatellen pitkiä hitaita ajatuksiaan.
Eddardin hymy oli lempeä. ’Kuuntelet liikaa vanhan Nanin tarinoita. Muukalaiset ovat kuolleet jo kahdeksan tuhatta vuotta sitten kuten metsän lapsetkin. Mestari Luwin kertoo sinulle, ettei niitä ole koskaan ollutkaan. Yksikään elävä ei ole koskaan nähnyt sellaista.'”

Valtaistuinpeli on ensimmäinen osa Tulen ja jään laulu-kirjasarjasta. Sarja seuraa Westerosin mantereen tapahtumia. Ensimmäisen kirjan keskiössä ovat pohjoisessa Talvivaarassa asustava Starkin perhe: lordi Eddard ”Ned” Stark, hänen vaimonsa Catelyn ja heidän viisi lastaan. Starkit viihtyvät mielellään omissa oloissaan, mutta rauha keskeytyy kun kuningas Robert ratsastaa pohjoiseen. Hän pyytää vanhaa ystäväänsä Nediä neuvonantajaksi, kuninkaan Kouraksi. Perhe ajautuu vähitellen mukaan etelän poliittisiin juonitteluihin, varsinkin kun Ned alkaa selvittää edellisen Kouran äkillistä kuolemaa ja hovin vaiettuja salaisuuksia.

Samaan aikaan Westerosin eteläpuolella elävät vallasta syöstyn lohikäärmekuninkaan perilliset maanpaossa, ja he vannovat ottavansa riistetyn valtakuntansa takaisin. Villissä pohjoisessa, suojaavan Muurin tuolla puolen, kerrotaan jälleen tarinoita hyökkäilevistä muukalaisista, valkoisista kulkijoista joita ei olla nähty tuhansiin vuosiin… Vuosia kestänyt kesä on päättymässä, ja talvi on tulossa.

Täytyy myöntää, että kirjan ensimmäiset 50 sivua olivat melko raskasta luettavaa. Siinä vaiheessa en tajunnut tapahtumista vielä mitään. Henkilöhahmoja on valtava määrä, enkä millään meinannut muistaa kuka oli kuka. Jurnutin kuitenkin sitkeästi eteenpäin, ja aherrus palkittiin: yhtäkkiä olikin vaikea päästää kirjasta irti. Vinkkinä uusille lukijoille: kirjan lopussa on liitteet, joissa listataan Martinin luoma valtaisa henkilögalleria suvuittain. Kannattaa hyödyntää sitä.

Valtaistuinpeli osoittautui loistavavaksi fantasiaksi ja myös äärimmäisen koukuttavaksi. Jokainen henkilöhahmo on erilainen ja kiinnostava, ja päähenkilöihin kiintyy nopeasti. Juonenkäänteet ovat kuitenkin arvaamattomia: kelle tahansa voi käydä yhtäkkiä huonosti.  Lempihahmojensa puolesta saa oikeasti pelätä!

Pidän erityisesti siitä, ettei kirjassa ole tyypilteltyjä hyviksiä ja pahiksia. On vain erilaisia ihmisiä jotka toimivat omista lähtökohdistaan käsin. Jotkut ovat tietysti kunniallisempia kuin toiset ja jotkut niin ilkeitä että heitä alkaa suorastaan inhota, mutta Tolkienin tyylistä ”kauniit hyvät haltiat vastaan rumat pahat örkit” -vastakkainasettelua ei ole. Martin ei yritä kaunistella luomaansa keskiaikaistyylistä maailmaa: veri ja suolenpätkät roiskuvat, miehiä tapetaan ja naisia raiskataan. Välillä näihin toimenpiteisiin paneudutaan ihan inhorealistisuuteen asti.

Olen lukenut sarjasta nyt kaksi ensimmäistä osaa sekä kolmannen osan ykkösniteen (suomennos jaettiin kahtia kun se oli niin pitkä). Kirjoja on julkaistu viisi, ja sarjan on määrä kasvaa vielä seitsenosaiseksi. Luettavaa siis vielä riittää, onneksi. Jos et ole vielä tutustunut tähän kirjasarjaan, suosittelen ehdottomasti kokeilemaan alkukankeudesta huolimatta!

Subjektiivinen tuomio: *****

George R. R. Martin
Valtaistuipeli (Tulen ja jään laulu #1)
Suom. Satu Hlinovsky
Kustannusosakeyhtiö Kirjava 2009
732 sivua