Fantasia & scifi

Naomi Alderman: Voima

”Margot painaa kämmenensä pöydän alapintaa vasten. Hän tuntee sihinän yltyvän, kun Daniel puhuu. Hän hengittää hyvin hitaasti ja tasaisesti; hän tietää pystyvänsä hallitsemaan voimaa, ja juuri tämä hallinta tuottaa hänelle aluksi mielihyvää. Hän miettii, mitä hän tarkalleen ottaen tekisi. Hän tuntee teot käsissään Danielin jatkaessa jaaritteluaan. Voimaa on sen verran, että hän voisi tarrata Danielia kurkusta ja nitistää yhdellä iskulla.”

Kirja on saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Tytöt ja naiset ympäri maailmaa pystyvät yhtäkkiä antamaan sähköiskuja, vahingoittamaan muita ja jopa tappamaan. Mitä tapahtuu, kun he ottavat käyttöön voimansa ja ovat fyysisesti miehiä vahvempia? Menestysromaani Voima kuvaa yhdenlaista skenaariota.

Kirjan vastaus kysymykseen on synkkä. Naiset liittoutuvat keskenään, aiheuttavat kaaosta ja kylvävät pelkoa, tappavat, kiduttavat ja raiskaavat miehiä ja poikia.

Luin Voiman jo viime kesänä, pienissä pätkissä vähitellen. Juoni oli epämiellyttävä ja väkivaltainen, eikä kirjaa tehnyt mieli ahmia. Tarinassa on monta näkökulmahenkilöä: uuden uskonlahkon perustaja Allie, kokenut poliitikko Margot, kaiken taltioiva miestoimittaja Tunde ja mafiaperheen tytär Roxy. Varsinkin alussa oli hankalaa pysyä perässä kaikkien tarinoissa.

Kirjan lähtöajatus on todella kiinnostava ja se pyrkii käsittelemään isoja teemoja, mutta toteutus ei ollut omaan mieleeni. Voima herättää kuitenkin ajattelemaan, miten vastaava ilmiö vaikuttaisi hienovaraisempana oikeassa elämässä. Uskaltaisiko ulkona liikkua yöllä pelkäämättä ja olisiko yksinäisenä naisena matkustaminen turvallisempaa? Turmeleeko valta ja voima aina?

Kirjasta ovat kirjoittaneet laajemmin esimerkiksi Amma, Suketus ja Raija. Samankaltaisia fiiliksiä tuntuu olevan muillakin bloggaajilla!

Kirja pääsee mukaan viime vuoden Helmet-lukuhaasteeseen kategoriassa Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja.

Subjektiivinen tuomio: ***

Naomi Alderman
Voima
Suom. Marianna Kurtto
Gummerus 2018
411 sivua

Jessica Townsend: Nevermoor – Morriganin koetukset

”’Minne me menemme?’
He saapuivat tornin huipulle juuri kun ilotulitus saavutti dramaattisen huipennuksensa ja punaiset, kultaiset, siniset ja violetit räjähdykset valaisivat öisen taivaan.
’Menemme kotiin, Morrigan Korppi.'”

Kirja on saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Maailman kirjat -haaste: Australia
Ennakko-odotukset: Maaginen seikkailu uudessa fantasiamaailmassa. Tähän mennessä jokainen lukemani arvio on maininnut Morriganin koetusten muistuttavan Harry Potteria.

Juoni: Morrigan Korppi on kirottu lapsi, eli häntä syytetään kaikista onnettomuuksista ja kukaan ei oikein pidä hänestä. Lisäksi hänen on määrä kuolla yksitoistavuotissyntymäpäivänään. Ennen kuin näin ehtii käydä, paikalle saapuu kuitenkin outo mies Jupiter Pohjoinen.

Jupiter vie Morriganin kuolemaa pakoon toiseen maailmaan, Nevermoorin kaupunkiin. Siellä Morriganille selviää, että hän on Jupiterin valitsema ehdokas Meineikkaan Seuran jäseneksi, ja hänen tulee osallistua kolmiosaiseen kokeeseen. Viimeisessä koetuksessa hänen täytyy esitellä omaa erityiskykyään – kunhan hän ensin keksii, mikä se on.

Mikä toimi ja mikä ei: Nevermoor tosiaan muistuttaa Harry Potteria. 11-vuotias lapsi päätyy taianomaiseen maailmaan. Hän saa huomata, että hänessä on tuntemattomia voimia, tai ainakin sitä häneltä odotetaan. Lisäksi hän osallistuu kolmeen koetukseen kuin paraskin kolmivelho-ottelija. Tämänkin kirjan on suomentanut ansiokkaasti Jaana Kapari-Jatta. Samanlaisuuden tunnisti, mutta kirjoissa on onneksi myös paljon erottavia piirteitä.

Halusin koukuttua kirjaan, mutta en oikein päässyt kunnolla fiilikseen mukaan. Juoni kulki kyllä vauhdikkaasti, ja Jessica Townsendin luoma maailma on rikas ja täynnä värikkäitä yksityiskohtia. Vähän liiankin täynnä – tuntui, ettei Nevermoorissa ole mitään sisäistä logiikkaa tai syitä tiettyihin asioihin, kun oli vain keksitty mahdollisimman paljon kaikkea outoa ja hauskaa. Koska kirjasta tulee niin paljon mieleen Harry Potterin maailma, vertasin Nevermooria Tylypahkaan, ja tämän kisan Tylypahka voittaa.

Nevermoor on kuitenkin suunnattu lapsille ja nuorille eikä lähes kolmekymppisille kirjabloggaajille. Kohderyhmäänsä kirja varmasti uppoaa. Tarina jaksoi pitää otteessaan loppuun saakka, ja pyysin arvostelukappaleen myös sarjan seuraavasta osasta. Ehkäpä sen kanssa pääsen paremmin vauhtiin! Sarjan molempien kirjojen kannet ovat todella hienot ja kiva lisäys kirjahyllyyn.

Subjektiivinen tuomio: ***½

Jessica Townsend
Nevermoor – Morriganin koetukset
Suom. Jaana Kapari-Jatta
Otava 2018
368 sivua

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras

”Miehen katse pysähtyi kojeeseen, jota Mina piteli hämmentyneenä sormissaan kuin orava käpyä.
– Se on sydän, mies sanoi viimein.
– Mitä?
Mies hymyili vähän.
– Tuo, mitä neiti pitelee käsissään, on on sydän.
– Eihän ole. Se on vain jonkun koneen pala, kellon tai höyrykoneen tai semmoisen sisältä.
– Eikö se ole sama asia? Ettekö usko, että koneellakin on oltava sydän?”

Kirja on saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Sain Anniina Mikaman esikoisteoksen Taikuri ja taskuvaras luettavaksi vuoden 2018 alussa, kun kirjailija tarjosi sitä minulle luettavaksi. Kirja jäi hyllyyn odottelemaan, kunnes WSOY postitti arvostelukappaleen sarjan toisesta osasta ja havahduin aloittamaan sarjan.

Olin lukenut aika erilaisia arvioita, ja odotin mukiinmenevää kolmen tähden lukukokemusta. Taikuri ja taskuvaras pääsi kuitenkin yllättämään positiivisesti!

Tarina sijoittuu kiinnostavalle aikakaudelle vuoden 1890 Helsinkiin. Nuori Mina asuu kadulla ja elättää itsensä varastelemalla. Eräänä päivänä hän näpistää hienon metalliesineen ärsyttävän oloiselta nuorelta herralta, mutta jää kiinni. Keksijäksi ja taikuriksi osoittautuva Tom ei kuitenkaan ilmianna Minaa, vaan palkkaa hänet töihin talouteensa.

Mina muuttaa taloon, jossa on enemmän ihmeellisiä asioita kuin hän olisi osannut kuvitellakaan. Sekä Tomilla että tämän luona asuvalla äksyllä professorilla on menneisyydessään paljon salaisuuksia, jotka avautuvat pikku hiljaa. Hieman ihmettelin 16- ja 25-vuotiaiden päähenkilöiden orastavaa romanssia, mutta kirja pääsee lopulta yllättämään senkin suhteen.

Näin mielessäni Tomin ihmeiden teatterin jonkinlaisena The Prestige– ja The Greatest Showman -elokuvien kiehtovana yhdistelmänä. Ja jos luonneanalyysiin mennään, Tomista tulee mieleen huikentelevainen velho Howl (Liikkuva linna) ja täydellinen mutta ahdistunut Edward Cullen (Houkutus). Vai mitä sanotte tästä:

”Jokin Tomissa taisteli sitä vastaan, mitä hän tahtoi sanoa. Hän suorastaan vapisi, mutta hilliten itsensä loppuun asti hän viimein sanoi hiljaisella äänellä:
– Sillä ei ole merkitystä, mitä minä haluan! Et ole turvassa minun lähelläni. – – En olisi saanut vetää sinua mukaan elämääni.”

Joka tapauksessa Taikuri ja taskuvaras oli antoisa lukukokemus. Teksti on helposti luettavaa ja tarina vie mukanaan. Mikaman luoma maailma on runsas ja täynnä värikkäitä yksityiskohtia. Suosittelen tätä kaikenikäisille lämminhenkisestä fantasiasta pitäville lukijoille. Odotan paljon myös sarjan seuraavalta osalta, Huijarin oppipoika, joka sijoittuu aikaan ennen ensimmäistä kirjaa. Jos saisin sen vaikka vähän nopeammin luettua kuin reilussa vuodessa!

Subjektiivinen tuomio: ****

Kirja pääsee vuoden 2019 Helmet-lukuhaasteeseen kategoriassa Kirjan nimessä on ammatti.

Anniina Mikama
Taikuri ja taskuvaras
WSOY 2018
415 sivua