Fantasia & scifi

Siiri Enoranta: Tuhatkuolevan kirous

”Kaikki alkoi siitä, kun leikkasin hiukset tallissa mohmanharjasaksilla ilman äidin lupaa.”

En ole aiemmin lukenut Siiri Enorannan kirjoja, mutta tänä vuonna ilmestynyt nuortenkirja Tuhatkuolevan kirous houkutteli tarttumaan hienolla kannellaan. Monet bloggaajat ovat jo kirjoittaneet kirjasta, ja luku-urakkani jälkeen kirja voitti myös Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Sanoisin, että ihan aiheesta!

Kirja kertoo nuoresta Pausta, joka elää rauhallista elämää Sisintrassa perheensä kanssa. Kun tyttö leikkaa vuosia kasvattamansa tukan, hänen äitinsä kauhistuu enemmän kuin olisi normaalia. 14-vuotiaana Pau saakin sitten kutsun Magia-akatemiaan, ja saa tietää että hänellä on taikavoimia isoveljensä tapaan. Letin leikkaaminen osoittautuu isoksi virheeksi, sillä tässä taikamaailmassa noidat taikovat hyödyntäen omasta kehosta saatavaa materiaalia kuten hiuksia ja ihokarvoja.

Magia-akatemia ei ole ainoa asia, jota Paun vanhemmat salaavat, ja aika pian alkaakin tapahtua.  Sen enempää juonesta ei viitsikään paljastaa. Minut kirja onnistui yllättämään monta kertaa, kun kuvittelin juonen kulkevat tiettyyn suuntaan. Vaikka tarina kulkee vääjäämättä kohti ”suurta lopputaistelua”, mikään ihan perinteinen maailmanpelastuskirja ei ole kyseessä.

Enorannan luoma fantasiamaailma on virkistävän erilainen verrattuna miekka & magia -tyylisiin keskiaikasaagoihin. Magia-akatemiassa professoreineen ja taikuuden periaatteessa on tiettyjä pottermaisia piirteitä, mutta erojakin on runsaasti. Esimerkkinä vaikkapa tuo aiemmin mainittu ruumiinosien käyttö taikomismateriaalina – karvojen lisäksi esimerkiksi kuukautisveri käy tarkoitukseen. Harvoin tulee vastaan nuortenkirjan päähenkilöä, joka kadehtii toisen tytön tuuheita säärikarvoja, tai poikaa joka onnittelee tyttöä kuukautisten alkamisesta! Hahmot suhtautuvat sukupuoleen ja seksuaalisuuteen luontevasti, ja kirja sisältää myös taitavasti ja sopivan herkästi kirjoitetun seksikohtauksen.

Kirjan henkilöhahmot ovat persoonallisia ja heihin on helppo kiintyä tarinan aikana. Erityisen kiinnostavia hahmoja ovat Paun taidemaalariäiti, josta paljastuu kirjan edetessä yllättävä puolia, sekä mystinen Nubya tuhatkuoleva, jonka mukaan kirja on nimettykin. Ainoa hämmennykseni koskee päähenkilö Pauta, joka tuntuu jostain syystä 14 vuoden ikäänsä nuoremmalta (heräävästä seksuaalisuudesta huolimatta). Paikoitellen ajatuspuheen tason perusteella tuli mieleen melkeinpä Kiepaus-romaanin kahdeksanvuotias päähenkilö.

Kaiken kaikkiaan Tuhatkuolevan kirous on kuitenkin ehjä ja yllättävä kokonaisuus ja kiinnostava tapaus, johon kannattaa tutustua. Viisi tähteä täältä!

Subjektiivinen tuomio: *****

Kirja pääsee vuoden 2018 Helmet-lukuhaasteeseen kategoriassa Kirjassa on sateenkaariperhe tai samaa sukupuolta oleva pariskunta.

Siiri Enoranta
Tuhatkuolevan kirous
WSOY 2018
443 sivua

Erika Vik: Nefrin tytär

”Aleia makasi ikkunarivistön eteen kannetulla vuoteellaan ja tuijotti turhautuneena hyttinsä seiniä. Hän vihasi noita puupanelointeja, tuota kiiltävän valkoiseksi lakattua kattoa, ryhdikkäitä huonekaluja ja joka ikistä aseilinlasista yksityiskohtaa, jota ei saanut murskatuksi. Hän vihasi sitä, että oli edelleen keskellä avomerta eikä keksinyt ainuttakaan toteuttamisen arvoista suunnitelmaa, joka auttaisi hänet pois tästä tilanteesta.”

Kirja on saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Erika Vikin kunnianhimoinen, noin 1500-sivuinen fantasiatrilogia saa päätöksensä viimeisessä osassa Nefrin tytär. Kannattaa lukea myös arvioni aikaisemmista kirjoista Hän sanoi nimekseen Aleia ja Seleesian näkijä. Tämä teksti sisältää joitain paljastuksia kahdesta ensimmäisestä kirjasta.

Siinä missä ensimmäinen kirja oli aika perinteinen matkakertomus fantastisilla elementeillä kuorrutetun mantereen poikki, toinen osa oli ehjempi kokonaisuus Aleian ja Corildonin vierailusta Seleesiassa ja Aleian lumouksen selvittämisestä. Tulilintujen ja seleesien välille syttyy sota, ja useat mystiset tahot etsivät Aleiaa. Lukija ei voi tietää, kenen aikeet ovat hyvät ja kuka on vaarallinen.

Kolmannessa osassa tarina hajoaa taas moneen osaan, kun Aleia on siepattu ja muutkin keskeiset hahmot ovat erillään toisistaan. Tarina lähtee liikkeelle hitaasti, kun näkökulmahenkilö ja sijainti vaihtuu joka luvussa. Asiaan päästään vasta reilun sadan sivun jälkeen.

Pääsemme kuitenkin vihdoin Aleian lumouksen kimppuun ja saamme tietää, mistä se on peräisin. Kun tarina pääsee käyntiin, tietoa kaadetaan lukijan päälle aimo annos, ja Kaksosaurinkojen fantasiamaailmasta paljastuu paljon täysin uusia juttuja. Steampunk-vivahteet tekevät taas vahvan paluun, ja mukana on modernejakin elementtejä kuten sähköä.

Kirjassa esitellään paljon uusia henkilöitä, joilla on kaikilla oma intressinsä Aleian suhteen. Aleia joutuu jatkuvasti epäilemään, keneen voi luottaa. Hahmojen luonteet jäävät kuitenkin toiminnan jalkoihin. Valloittava Corildon ei ehdi juurikaan päästää viehätysvoimaansa esille, mikä on suuri harmi. Aiemmin ärsyttävä Mateo on sen sijaan paljon järkevämpi, vaikka hengaileekin mukana lähinnä ylivoimaisen lukkojenavauskykynsä takia. Toisessa osassa pitkään pohjustetut herkulliset seleesihahmot, kuten Mathyana, Tigran ja Matius, saavat vain vähän palstatilaa ja tarina tuntuu jäävän heidän osaltaan melkein kesken.

Aleian taustan paljastamista on venytetty kahden pitkän kirjan verran, ja kolmannessa osassa kaikki rysähtää päälle kerralla. Halusin kovasti tietää miten tarina loppuu, ja paahdoin kirjan läpi parissa päivässä. Osan hämmentyneestä lukukokemuksesta voi varmasti pistää senkin piikkiin. Minulle jäi kuitenkin olo, että paljastuvia asioita olisi voinut pohjustaa enemmänkin aiemmissa kirjoissa. Loppuratkaisu kasvaa lähes eeppisiin mittoihin, mutta se oli aika erilainen kuin odotin. (Pieni höh!)

Uteliaisuuteni on nyt tyydytetty ja tarina saanut arvoisensa päätöksen, mutta Seleesian näkijän koukuttavuutta kirjassa ei ollut. Trilogia oli mukava lukea, mutta jäi epätasaiseksi kokonaisuudeksi – jokainen kirja oli niin erilainen. Toinen osa on edelleen lempparini näistä.

Vahvana teemana trilogiassa kulkee rasismi (”lajismi”) ja erilaisuuden hyväksyminen. Nefrin tyttäressä ilmapiiri on kiristynyt, ja seleesit ovat selkeästi epätoivottuja vieraita ihmisten mantereella. Monet pitävät heitä yksiselitteisesti raakalaismaisena rotuna. Heitä pysäyttämään pystytetään muuri ja aloitetaan monimutkaiset maahantulotarkastukset. Samat ennakkoluulot koskevat myös tulilintuja, joita monet pitävät pelkkinä eläiminä. Vertaus nykyajan maahanmuuttokysymyksiin ja vihapuheeseen on selkeä, ja siinä suhteessa kirja tuokin teemaa ansiokkaasti näkyville.

Subjektiivinen tuomio: ***½

Erika Vik
Nefrin tytär
Gummerus 2018
560 sivua

Vacklin & Parhamaa: Beta (Sensored Reality #1)

”’Tämä on vain peli, Bug’, toistan itselleni neljä kertaa.
Olen väärässä.
Tämä ei ole vain peli.
Tämä on jotain muuta.”

Anders Vacklinin ja Aki Parhamaan vauhdikas romaani Beta avaa uuden Sensored Reality -nuortenkirjasarjan. Kirjan maailmassa vuonna 2117 ilmastonmuutos on edennyt ja merenpinta noussut useita metrejä. Helsingissä kuljetaan ympäriinsä vesibusseilla ja kaupungista on tullut peliteollisuuden keskus. Kirjan päähenkilö Minako, lempinimeltään Bug, on isänsä kuoleman jälkeen muuttanut äidin kanssa Meri-Tokiosta Helsinkiin. Häntä ei voisi vähempää kiinnostaa käydä uutta kouluaan, vaan kaikki aika kuluu videopelejä pelatessa.

Kun Bug lopulta raahaa itsensä kouluun asti, hän joutuu heti riitoihin luokan suosituimman tytön kanssa ja saa tältä turpaan. Tästä sisuuntuneena Bug päättää opiskella itsepuolustustaitoja pelien avulla. Suunnitelmat kuitenkin muuttuvat, kun hänet valitaan betatestaajaksi uuteen virtuaalitodellisuuspeliin, jota pelataan koko vartalon peittävällä pelipuvulla. Bug pääsee sukeltamaan kaikilla aisteillaan muinaiseen Japaniin ja saa huomata, ettei kyseinen peli olekaan vain peliä.

Betan maailman luomiseen on selvästi käytetty aikaa. Monet sadassa vuodessa tapahtuneet asiat, kuten merenpinnan nouseminen, Golf-virran pysähtyminen ja juomaveden puutteesta aiheutuneet sodat, ovat linjassa nykyajan tulevaisuusennusteiden kanssa. Kirja onnistuu annostelemaan tietoa sopivissa väleissä ilman valtavia infodumppeja. Tarinan sijoittaminen Helsinkiin (tai Helsingin kaupunkisaarelle) on hyvä veto.

Kirjailijat ovat tuoneet maailmaansa paljon uskottavan oloista uutta tekniikkaa, mutta osa tuntuu vähän keksimällä keksityiltä. Onko läpinäkyvä kännykkä todella kätevä käyttää? Lisäksi mietin koko ajan, miten virtuaalimaailmassa onnistuu parkour, juoksu, kiipeäminen vuoren huipulle, puussa roikkuminen tai joessa uiminen, kun pelaaja on pelipuvussa omassa huoneessaan.

Kirjailijoiden tausta käsikirjoittajina sekä videopeli- ja Japani-innostus näkyvät romaanissa. Tuntuu, että kirjaan on yritetty sisällyttää kaikki, mikä mahdollisesti voisi yläasteikäisiä nuoria kiinnostaa: videopelit, ninjat, samurait, Japani, dystopia jne. Juoni kulkee eteenpäin melkein hengästyttävällä tahdilla, eikä suvantokohtia ole montaa. Pisimmät pelijaksot samurai-ajan Japanissa alkavat hieman puuduttaa, mutta tarina pitää otteessaan.  Jonkin verran epätasaisuutta on jäänyt, ja loppupuolen iso juonenkäänne oli paitsi yllättävä myös melko epäuskottava.

Tytötkin pelaa -hengessä päähenkilö on siis tyttö, ja mukana on myös muutama lyhyt kannanotto naisten pelaamiseen. En voi kuitenkaan mitään sille, että Bug tuntui pojalta koko kirjan ajan. Jotenkin Bugin käytös ja ajatuspuhe tuntuvat kovin poikamaiselta, ja tyttöys paljastuu ylipäätään vasta parinkymmenen sivun jälkeen. Kirjan naishahmoja kuvataan myös Bugin silmien kautta lähinnä kauniiksi, söpöiksi tai jänteviksi, mikä tuntuu luontevammalta mieskatsojalle. Koulun kiinnostavan pojan kanssa ei oikein synny jännitettä, vaikka tarina yrittää hieman romantiikkaa luoda.

Myös Sivujen välissä -blogin Hanna toi esille ajatuksen Bugin ”sukupuolettomuudesta”, en ole siis aivan yksin ihmetykseni kanssa. Onko Bug kirjoitettu aluksi pojaksi, mutta päätetty muuttaa viime hetkellä? Onko liika tyttöys häivytetty, jotta pojatkin tarttuisivat teokseen? Mistä aineksista käsitys päähenkilön sukupuolesta lopulta rakentuu? Jäin ihan oikeasti miettimään kysymystä, enkä keksinyt heti vastausta. Olen kuitenkin lukenut miesten kirjoittamia kirjoja uskottavista naispäähenkilöistä ja päinvastoin. Kiinnostava aihe!

Kaiken kaikkiaan Beta on kiinnostavaan miljööseen rakennettu ja vauhdikas vaikkakin hieman mutkia oikova tarina. Kohderyhmään sen luulisi purevan. Voisin suositella tätä myös sellaiselle nuorelle, jota pelaaminen kiinnostaa enemmän kuin kirjat. Selkeimmin Beta vertautuu Ernest Clinen Ready Player Oneen, jonka olen toistaiseksi nähnyt vain elokuvana. Poimin yhteyksiä myös Emmi Itärannan teoksiin Teemestarin kirja (Suomi-dystopia, japanilaisuus, teeseremonia) ja Kudottujen kujien kaupunki (tulvien piinaama saari, veden läsnäolo), vaikka kirjat ovatkin aivan erilaisia tyyliltään.

Jatkoa odotellessa – seuraava osa Glitch ilmestyy vuonna 2019.

Kirja pääsee mukaan vuoden 2018 Helmet-lukuhaasteeseen kategoriassa Kirjassa on lohikäärme. 

Subjektiivinen tuomio: ***+

Anders Vacklin & Aki Parhamaa
Beta – Sensored Reality 1
Tammi 2018
328 sivua