Rosamund Young: Lehmien sielunelämä

Lehmät ovat yksilöitä, kuten myös lampaat, siat ja kanat ja nähdäkseni kaikki planeetan olennot, olivatpa ne miten vähäpätöisiä, tutkimattomia tai sivuutettuja tahansa. Sanoisin, että harva ihminen lähtee kiistämään yksilöllisyyttä, kun kysymys on kissoista, koirista ja hevosista.

Rosamund Young ylläpitää Cornwallissa luomutilaa, jossa asustelee lehmiä, lampaita, kanoja ja sikoja. Miten tuotantoeläimet käyttäytyvät, kun ne saavat elää suhteellisen vapaasti? Tähän vastaa Lehmien sielunelämä. Young on koonnut kirjaan kertomuksia erityisesti lehmistään, mutta myös muut eläimet pääsevät välillä parrasvaloihin.

Kirja korostaa eläinten yksilöllisyyttä. Kuten alun lainauksesta käy ilmi, pidämme selvänä että lemmikkikissamme ja -koiramme ovat yksilöitä, mutta sama käsitys ei ulotu lehmiin, lampaisiin, sikoihin tai varsinkaan kanoihin. Lehmätkin luovat vahvoja kiintymyssuhteita toisiinsa ja osaavat pyytää tarvittaessa apua ihmisiltä. Isossa karjalaumassa törmää moniin erilaisiin luonteisiin, ja kaikenlaisia sattumuksia tapahtuu.

Lehmien sielunelämä on kivaa välipalalukemista, mutta ei herättänyt suurta wau-efektiä. Tarinat ovat sympaattisia, mutta järjestys on hajanainen ja tajunnanvirtamainen. Lehmiä on niin paljon, että nimet unohtuvat ja niiden väliset suhteet (kuka oli kenenkin äiti ja kaveri ja sukulainen) jäävät välillä epäselviksi. Jäin väkisinkin miettimään, onko mahdollista pitää tällainen luomutila tuottavana. Yhtä kaikki Youngin tilan eläimillä vaikuttaa olevan todella hyvät olot, ja siitä voisi ottaa mallia muuallekin.

Subjektiivinen tuomio: ***

Kirja pääsee mukaan Helmet-lukuhaasteeseen 2018 kategoriassa Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä.

Rosamund Young
Lehmien sielunelämä
Suom. Tero Valkonen

Bazar 2018
141 sivua

Vacklin & Parhamaa: Beta (Sensored Reality #1)

”’Tämä on vain peli, Bug’, toistan itselleni neljä kertaa.
Olen väärässä.
Tämä ei ole vain peli.
Tämä on jotain muuta.”

Anders Vacklinin ja Aki Parhamaan vauhdikas romaani Beta avaa uuden Sensored Reality -nuortenkirjasarjan. Kirjan maailmassa vuonna 2117 ilmastonmuutos on edennyt ja merenpinta noussut useita metrejä. Helsingissä kuljetaan ympäriinsä vesibusseilla ja kaupungista on tullut peliteollisuuden keskus. Kirjan päähenkilö Minako, lempinimeltään Bug, on isänsä kuoleman jälkeen muuttanut äidin kanssa Meri-Tokiosta Helsinkiin. Häntä ei voisi vähempää kiinnostaa käydä uutta kouluaan, vaan kaikki aika kuluu videopelejä pelatessa.

Kun Bug lopulta raahaa itsensä kouluun asti, hän joutuu heti riitoihin luokan suosituimman tytön kanssa ja saa tältä turpaan. Tästä sisuuntuneena Bug päättää opiskella itsepuolustustaitoja pelien avulla. Suunnitelmat kuitenkin muuttuvat, kun hänet valitaan betatestaajaksi uuteen virtuaalitodellisuuspeliin, jota pelataan koko vartalon peittävällä pelipuvulla. Bug pääsee sukeltamaan kaikilla aisteillaan muinaiseen Japaniin ja saa huomata, ettei kyseinen peli olekaan vain peliä.

Betan maailman luomiseen on selvästi käytetty aikaa. Monet sadassa vuodessa tapahtuneet asiat, kuten merenpinnan nouseminen, Golf-virran pysähtyminen ja juomaveden puutteesta aiheutuneet sodat, ovat linjassa nykyajan tulevaisuusennusteiden kanssa. Kirja onnistuu annostelemaan tietoa sopivissa väleissä ilman valtavia infodumppeja. Tarinan sijoittaminen Helsinkiin (tai Helsingin kaupunkisaarelle) on hyvä veto.

Kirjailijat ovat tuoneet maailmaansa paljon uskottavan oloista uutta tekniikkaa, mutta osa tuntuu vähän keksimällä keksityiltä. Onko läpinäkyvä kännykkä todella kätevä käyttää? Lisäksi mietin koko ajan, miten virtuaalimaailmassa onnistuu parkour, juoksu, kiipeäminen vuoren huipulle, puussa roikkuminen tai joessa uiminen, kun pelaaja on pelipuvussa omassa huoneessaan.

Kirjailijoiden tausta käsikirjoittajina sekä videopeli- ja Japani-innostus näkyvät romaanissa. Tuntuu, että kirjaan on yritetty sisällyttää kaikki, mikä mahdollisesti voisi yläasteikäisiä nuoria kiinnostaa: videopelit, ninjat, samurait, Japani, dystopia jne. Juoni kulkee eteenpäin melkein hengästyttävällä tahdilla, eikä suvantokohtia ole montaa. Pisimmät pelijaksot samurai-ajan Japanissa alkavat hieman puuduttaa, mutta tarina pitää otteessaan.  Jonkin verran epätasaisuutta on jäänyt, ja loppupuolen iso juonenkäänne oli paitsi yllättävä myös melko epäuskottava.

Tytötkin pelaa -hengessä päähenkilö on siis tyttö, ja mukana on myös muutama lyhyt kannanotto naisten pelaamiseen. En voi kuitenkaan mitään sille, että Bug tuntui pojalta koko kirjan ajan. Jotenkin Bugin käytös ja ajatuspuhe tuntuvat kovin poikamaiselta, ja tyttöys paljastuu ylipäätään vasta parinkymmenen sivun jälkeen. Kirjan naishahmoja kuvataan myös Bugin silmien kautta lähinnä kauniiksi, söpöiksi tai jänteviksi, mikä tuntuu luontevammalta mieskatsojalle. Koulun kiinnostavan pojan kanssa ei oikein synny jännitettä, vaikka tarina yrittää hieman romantiikkaa luoda.

Myös Sivujen välissä -blogin Hanna toi esille ajatuksen Bugin ”sukupuolettomuudesta”, en ole siis aivan yksin ihmetykseni kanssa. Onko Bug kirjoitettu aluksi pojaksi, mutta päätetty muuttaa viime hetkellä? Onko liika tyttöys häivytetty, jotta pojatkin tarttuisivat teokseen? Mistä aineksista käsitys päähenkilön sukupuolesta lopulta rakentuu? Jäin ihan oikeasti miettimään kysymystä, enkä keksinyt heti vastausta. Olen kuitenkin lukenut miesten kirjoittamia kirjoja uskottavista naispäähenkilöistä ja päinvastoin. Kiinnostava aihe!

Kaiken kaikkiaan Beta on kiinnostavaan miljööseen rakennettu ja vauhdikas vaikkakin hieman mutkia oikova tarina. Kohderyhmään sen luulisi purevan. Voisin suositella tätä myös sellaiselle nuorelle, jota pelaaminen kiinnostaa enemmän kuin kirjat. Selkeimmin Beta vertautuu Ernest Clinen Ready Player Oneen, jonka olen toistaiseksi nähnyt vain elokuvana. Poimin yhteyksiä myös Emmi Itärannan teoksiin Teemestarin kirja (Suomi-dystopia, japanilaisuus, teeseremonia) ja Kudottujen kujien kaupunki (tulvien piinaama saari, veden läsnäolo), vaikka kirjat ovatkin aivan erilaisia tyyliltään.

Jatkoa odotellessa – seuraava osa Glitch ilmestyy vuonna 2019.

Kirja pääsee mukaan vuoden 2018 Helmet-lukuhaasteeseen kategoriassa Kirjassa on lohikäärme. 

Subjektiivinen tuomio: ***+

Anders Vacklin & Aki Parhamaa
Beta – Sensored Reality 1
Tammi 2018
328 sivua

Toiviainen & Salmi: 12 tarinaa kirjoittamisesta

Ei kirjoittaminen työnä ole sen ihmeellisempää kuin työ pankissa tai myyntitykkinä. Tämän asian sisäistäminen on mageimpia asioita itsetunnon kannalta. Kun pääsee siihen pisteeseen, ettei mieti vain inspiraatiota, vaan asiat tehdään, oli sitä inspiraatiota tai ei, tulee voittajafiilis. Että ei huvittanut tehdä ollenkaan, mutta tehtiinpä hyvä juttu silti. Se on ammattitaitoa.

Työkseen kirjoittavia on monenlaisia, ja perinteinen kirjailija on vain yksi duuni muiden joukossa. Mikko Toiviaisen ja Ronja Salmen 12 tarinaa kirjoittamisesta -kirjaan on nimensä mukaisesti koottu kahdentoista erilaisen kirjoittajan haastattelut. Mukana on monia sellaisiakin, joita ei heti mieltäisi nimenomaan kirjoittajiksi: rap-artisti, kansanedustaja, standup-koomikko, sketsiryhmä Justimusfilms ja luova johtaja.

Tarinoiden laaja skaala on virkistävää, ja osa teksteistä nousee heti esiin kiinnostavampina kuin toiset. Emmi Itärannan haastattelu oli ehkä kaikkein mielenkiintoisin. Olisin mielelläni lukenut enemmän nimenomaan kirjailijoiden työstä ja työtavoista, mutta ymmärrän haastateltavien valinnan tällä tavalla.

Vaikka kaikki haastattelut onkin tehty hieman eri tyylillä, teksti on sujuvaa luettavaa ja tarjoaa kiinnostavan katsauksen kirjoittamisen maailmaan, jossa mystinen inspiraatio ei loppujen lopuksi näyttele kovin suurta osaa. Kolme kahdestatoista haastateltavasta mainitsee nimenomaan tylsyyden luovuuden lähteenä, mikä on kiinnostava pointti. Vielä kun pystyisi käyttämään omankin tylsyyden luovasti hyväksi! Lopussa on myös hyvä kokoelma kirjoittamisvinkkejä.

Kirja pääsee mukaan vuoden 2018 Helmet-lukuhaasteeseen kategoriassa Haluaisit olla kirjan päähenkilö. Tässä tapauksessa siis työkseen kirjoittava ihminen. 

Subjektiivinen tuomio: ****

Mikko Toiviainen & Ronja Salmi
12 tarinaa kirjoittamisesta
WSOY 2017
221 sivua