Tiina Raevaara (toim.): Voiko se olla totta?

”Olisipa maailma niin yksinkertainen, että väärästä tiedosta pääsisi eroon levittämällä oikeaa.”

Toimittaja ja tietokirjailija Tiina Raevaaran toimittama Voiko se olla totta? valikoitui välipalalukemiseksi kirjastosta. Skepsis ry:n julkaisema ja Ursan kustantama kirja koostuu tunnettujen tieteilijöiden, toimittajien ja kirjailijoiden tiedeartikkeleista. Asioita käsitellään skeptisestä näkökulmasta ja laajalla skaalalla aina vaihtoehtohoidoista mentalismiin ja taikauskosta uskonnon opetukseen kouluissa.

Mielenkiintoisimmiksi artikkeleiksi nousivat Anja Nysténin kemikaalikeskustelua koskeva Rasvasodasta sitruunahappotaisteiluihin, Markku Myllykankaan uskomushoitoja käsittelevä Lääketiedekään ei aina vaikuta, Vesa Linja-ahon Humpuukitekniikka terveydenhoidon apuna ja Raimo Puustisen Mistä puhumme, kun puhumme vaihtoehtohoidoista?.

Teos on mielenkiintoista luettavaa, mutta jää hieman epätasaiseksi kokonaisuudeksi. Kaksi viimeistä lukua eroavat varsin paljon aiemmista: Toiseksi viimeisessä artikkelissa pohditaan yleisellä tasolla ihmisen uskoa yliluonnolliseen. Viimeinen teksti on omistettu pelkästään Skepsis ry:n haasteelle, johon voi ilmoittautua jos kokee pystyvänsä suorittamaan ”paranormaalin teon” valvotuissa olosuhteissa. Luvussa nostetaan esiin yksittäisiä haasteeseen tarttuneita nimeltä ja vinoillaan heille.

Kirja vertautuu muutaman vuoden takaiseen, mediakritiikkiä käsittelevään kirjaan Maito tappaa ja muita outoja tiedeuutisia, joka sisältää samalla tavalla eri alojen asiantuntijoiden artikkeleita. Toki painotus oli erilainen, mutta Maito tappaa -kirjassa on runsaammin kiinnostavia käytännön esimerkkejä ja kirja oli muutenkin silmiä avaavampi. Kirjoittajat teoksissa ovat osittain samoja, joten kansantajuisen tiedeviestinnän piirit taitavat olla Suomessa aika pienet.

Voiko se olla totta? tarjoaa paljon perustietoa käsittelemistään aiheista, ja jää kokonaisuudessaan kolmen tähden ookooksi lukukokemukseksi.

Subjektiivinen tuomio: ***

Tiina Raevaara (toim.)
Voiko se olla totta? Skeptisiä näkökulmia nykymenoon
Tähtitieteellinen yhdistys Ursa ry 2017
227 sivua

Karoliina Suoniemi: Ihan oikeat prinsessat ja prinssit

”Tosielämän prinssit ja prinsessat – keitä he ovat, millaista on heidän elämänsä? Onko se kuin prinsessasaduissa kuvataan usein; tanssiaisia, hienoja asuja ja hauskoja seikkailuja? Ja elävätkö he onnellisina elämänsä loppuun saakka?”

Kirja on saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Lapsille suunnattu tietokirja Ihan oikeat prinsessat ja prinssit oli osa kesälukumaratonin lukemistoa ja sopii myös hyvin viime aikojen kuninkaallisbuumiin. Kirjassa kerrotaan aikajärjestyksessä viidentoista eurooppalaisen kruunupään elämästä, aina vuonna 1157 syntyneestä Rikhard I Leijonamielestä vuonna 2013 syntyneeseen prinssi Georgeen. Oikeiden kuninkaallisten elämä on paljon jännittävämpää kuin prinsessasaduissa, ja onnellisia loppujakin löytyy.

Suoniemi kirjoittaa lapsille sopivaan tyyliin, todenmukaisesti mutta niin että pahimmat kauheudet on karsittu. Kirja vertautuu mainioon Iltasatuja kapinallisille tytöille, mutta Suoniemen kirjassa on mukana ilahduttavan tasaisesti miehiä ja naisia. Naisista on onneksi nostettu esiin muitakin luonteenpiirteitä kuin kauneus ja kiltteys – he ovat myös viisaita, älykkäitä, itsenäisiä, taitavia puhujia ja merkittäviä hallitsijoita. Naisten huonompi asema menneinä vuosisatoina tuodaan esille osoittelematta.

”Elisabetista tuli Englannin kuningatar 25-vuotiaana. Hän ei koskaan mennyt naimisiin, vaikka yleensä kuningattaren oletettiin menevän. Ajateltiin, että kuningattaren ja ylipäätään kaikkien naisten tärkein asia elämässä olisi lapsien synnyttäminen.”

Kirja on kauniisti taitettu – ulkoasu on ehkä hieman tyttömäinen, mutta tarinat sopivat luettavaksi kaikille. Tarinoiden välissä on myös kivoja tehtäväsivuja lapsille. Ainoa miinus tulee vanhahtavan mustavalkoisesta etukannesta, joka ei välttämättä houkuta lukemaan.

Mielestäni parhaat lasten tietokirjat ovat sellaisia joista aikuinenkin saa jotain, ja tämä kuuluu siihen sarjaan. Ihan oikeat prinsessat ja prinssit tarjoaa kiehtovan katsauksen eurooppalaiseen historiaan, ja parhaimmillaan innostaa hakemaan kuvatuista henkilöistä lisää tietoa. Minä olin ainakin selailemassa Wikipediaa noin joka kolmannen kuninkaallisen kohdalla.

Iltasatuja kapinallisille tytöille -kirjan arviossa huomautin, että aviomiehen vangitseminen ”koska tästä ei tykkää” esitettiin turhankin ihailtavassa valossa – enää en ihmettele yhtään, että tässäkin kirjassa esitelty Katariina Suuri kaappasi vallan miekkoseltaan ja pisti asiat kuntoon.

Subjektiivinen tuomio: ****

Karoliina Suoniemi
Ihan oikeat prinsessat ja prinssit
Avain 2018
112 sivua

Margaret Atwood: Oryx ja Crake

”Miksi hänestä tuntui, että nyt oli astuttu rajan yli, otettu peruuttamaton askel? Kuinka paljon on liikaa, kuinka pitkälle pitää mennä että ollaan liian pitkällä?”

En ollut aikaisemmin kuullutkaan Margaret Atwoodin kirjasta Oryx ja Crake, mutta valitsin sen keväällä luettavaksi kirjallisuuden analyysin kurssin lukulistasta. Vajaa viisisataasivuinen romaani meinasi lannistaa ulkonäöllään ja mystisellä nimellään, mutta palkitsi onneksi lopussa. Oryx ja Crake on hieno ja älykkäästi rakennettu scifi-dystopia, joka kertoo, miten meille voi käydä jos emme pidä varaamme.

Oryx ja Crake sijoittuu määrittelemättömään aikaan, jonkinlaiseen vaihtoehtoiseen tulevaisuuteen, joka ei välttämättä ole kovin kaukana meidän ajastamme.  Tarina kulkee vuorotellen kahdessa aikatasossa. Nykyhetkessä päähenkilö Lumimies elää meren rannalla ainoana henkiin jääneenä ihmisenä ja pitää huolta Craken lapsiksi kutsutusta geenimanipulaation avulla luotujen kloonien yhteisöstä. Toinen tarinalinja kulkee Lumimiehen, entiseltä nimeltään Jimmyn, menneisyydessä ja selittää keitä ovat Crake ja Oryx ja mikä oli heidän osansa ihmiskunnan kohtalossa.

Paljon takakansitekstiä enempää juonesta ei viitsikään paljastaa, jotta palaset saavat loksahdella kohdalleen vasta lukiessa. Oryx ja Crake on toisaalta kirja geeniteknologian vaaroista, mutta toisaalta kertomus kolmen ihmisen välisistä suhteista ja vaikutusvallasta. Tarina avautuu lukijalle hienosti pala palalta ja pitää otteessaan. Kirjan alkupuolisko on melko hidastempoinen, mutta loppua kohden tunnelma tiivistyy niin, että sivut kääntyivät kuin itsestään. Jos Orjattaresi oli mielestäsi hyvä, voisit pitää myös tästä.

Selkeimmin esiin nouseva teema on geeniteknologian kokeilut ja niiden etiikka. Kammottavien kokeiden vertauskuvaksi teoksessa nousee NaposTipu, geenimanipuloitu kananpoika, jossa kasvaa merivuokkomaisessa rakenteessa pelkkiä kananrintoja. ”Eivätkä eläinten oikeuksien puolustajat mahda mitään, koska eliö ei tunne kipua.” Aluksi eläinten näkeminen kuvottaa Jimmyä, mutta pian hän kippaa kuitenkin kitaansa iloisesti NaposTipu-pikaruokaa. Pienillä harppauksilla voidaan päätyä lopulta tilanteeseen, josta ei ole enää paluuta.

Kirja aloittaa MaddAddam-trilogian, jossa on ilmestynyt suomeksi myös Herran tarhurit (2009) ja Uusi maa (2013).

Subjektiivinen tuomio: ****

Kirja pääsee mukaan Helmet-lukuhaasteeseen 2018 kategoriassa palkitun kääntäjän kääntämä kirja.

Kääntäjä Kristiina Drews on saanut valtion kääntäjäpalkinnon vuonna 1989, vuonna 1998 Mikael Agricola -palkinnon ja vuonna 2015 Gummeruksen Kaarlen päivän tunnustuksen.

Margaret Atwood
Oryx ja Crake
Suom. Kristiina Drews
Otava 2010
487 sivua