Pertti Mustajoki: Vähennä kaloreita ilman dieettiä

Kaloreiden vähentäminen aloitetaan niistä tilanteista, joissa olet viikoittain, ja etenkin niistä, jotka ovat lähes jokapäiväisiä. Jos pari kertaa kuukaudessa nautit illallisen ravintolassa tai maistelet kahvilassa juustokakkua, älä herran tähden ryhdy niiden äärellä miettimään kaloreita.

Toisin kuin Pohjaton nälkä, Pertti Mustajoen tuore teos Vähennä kaloreita ilman dieettiä oli kiinnostava, muutenkin kuin nimensä perusteella. Aimo annos tutkittua tietoa höystettynä huumorilla ja armollisella otteella on pakattu tiiviiksi tietopaketiksi, jonka hotkaisee parissa illassa.

Aineenvaihdunta- ja hormonisairauksiin erikoistunut sisätautilääkäri Pertti Mustajoki kertoo aloittaneensa kirjoittamisen sen jälkeen, kun toimittaja oli kysynyt, voiko ilman dieettejä laihtua. ”Jos aikaansa seuraava toimittaja luulee dieetin olevan ainoa keino laihduttaa, mitä tavalliset kansalaiset tietävät kalorien vähentämisestä?” Näin syntyi kalorien vähentämiseen keskittyvä kirja.

Mustajoella on erinomainen pointti: jos erilaiset dieetit todella toimisivat, suomalaisetkin hoikistuisivat jatkuvasti. Atkinsin dieetti ja 5:2 -dieetti saavat kirjassa kyytiä, kun tilalle otetaan perinteinen lautasmalli. Olennaista on, että Mustajoki myös perustelee kaiken tutkimustiedolla.

Avain painonhallintaan ja laihtuminen on yksinkertainen: rajoitetaan kalorien määrää eikä ruoan määrää. Nälkäkuurilla oleminen ei pitkällä aikavälillä laihduta, vaan kilot saattavat tulla korkojen kera takaisin. Maha nimittäin täyttyy nimenomaan ruoan määrästä, eikä se välitä onko kyseessä puoli kiloa porkkanaa vai suklaata. Toisesta vain saa satoja kilokaloreita enemmän kuin toisesta, mikä aiheuttaa lihomista.

Mustajoki määrittelee, mikä on terveellinen kaloritiheys ruoassa (alle 150 kcal/100g), sekä ohjeistaa kalorien ”laimentamiseen” aterialla. Jos syö vaikka makean välipalan, sitä voi laimentaa vähäkalorisella hedelmällä, tai leipää voi laimentaa kevyillä leivänpäällisillä.

Olennaista on pureutua ensin jokapäiväisiin aterioihin kuten koulu- tai työlounaisiin, ja sallia itselleen se juustokakkupala tai muu herkku ilman tunnontuskia pari kertaa kuukaudessa. Kirjan ote oli muutenkin armollinen – mitään ei tiukasti kielletä, ja syömisen pitää olla mukavaa. Hampurilaisaterioita voi toki syöpötellä silloin tällöin, mutta jos siitä tulee jokaviikkoista, kalorien vähentäminen alkaa olla hankalaa.

Mukana on myös kiinnostavaa nippelitietoa: yllättävää esimerkiksi oli, että niinkin helposti kuin vaihtamalla kevytmaidosta rasvattomaan maitoon saa vuodessa tuhansia kilokaloreita vähemmän.

Kirja oli nopeasti luettu, mutta huomasin pian olevani jääkaapilla tarkastamassa yleisimpien välipalojeni kaloritiheyttä. Tämä kirja tekisi melkein mieli ostaa omaksi, voisi nimittäin olla terveellistä lukea se aika ajoin uudelleen.

Kirja pääsee vuoden 2017 lukuhaasteeseen kategoriassa Kirja lisää hyvinvointiasi.

Subjektiivinen tuomio: ****½

Pertti Mustajoki
Vähennä kaloreita ilman dieettiä
Duodecim 2016
144 sivua

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa

Minun mielestäni yhden lapsen politiikka oli julma ja turha: Se leikkasi syntyvyyttä huonommin kuin aiemmat kampanjat, mutta rikkoi raa’asti kansalaisten oikeutta päättää ruumiistaan ja lisääntymisestään. Sen hyödyt eivät mitenkään kumoa sen aiheuttamaa inhimillistä kärsimystä.
Kiinalaiset ovat eri mieltä.

Sain Yhden lapsen kansan luettavaksi reissulla vanhempien luokse, koska jostain syystä Lohjan kirjastosta saa varattua helposti mitä vain milloin vain. Helmet-kirjastossa kirjasta on tällä hetkellä 747 varausta.

Toimittaja Mari Manninen on asunut useita vuosia Kiinassa ja kirjoittanut Kiina-aiheisia juttuja suomalaisiin lehtiin. Kirjaansa varten hän keräsi kymmenen perheen tarinat yhteen. Yhden lapsen kansa voitti tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon vuonna 2016.

Ihmisten tarinoiden kautta käsitellään Kiinan yhden lapsen politiikkaa kattavasti eri puolilta. Ensimmäisen lapsen jälkeen syntyneet saattoivat jäädä ”mustiksi lapsiksi”, jos he eivät saaneet hukouta eli asuinpaikkatodistusta. Ilman sitä ei pääse yliopistoon, töihin, naimisiin tai – käsittämätöntä kyllä – edes junaan.

Ainokaiset lapset saattavat olla hemmoteltuja pikkukeisareita, mutta toisaalta myös uupuneita nuoria, joiden harteille kasautuvat paineet menestymisestä sekä kahdesta vanhemmasta ja neljästä isovanhemmasta huolehtiminen. Yksittäisten ihmisten tarinoiden kautta aihe tulee lähelle ja liikuttaa.

Abortoidut vauvat, hylätyt tyttölapset, vaimottomat miehet, vietnamilaiset ostovaimot… Manninen käsittelee aihettaan monelta kulmalta. Monet naiset joutuivat pakkoaborttien uhriksi – aborttiin painostaminen oli normaalia, mutta naiset saatettiin myös hakea väkivalloin kotoa toimenpidettä varten. Kylissä oli vauvakiintiöt, ja vauvaa piti anoa kirjallisesti kauan ennen kuin saattoi alkaa edes yrittää lapsentekoa. Vauva-arpajaisista lukiessani mietin hetken, luenko tässä nyt dystopiakuvausta Siilosta vai ihan oikeaa lähihistoriaa.

Manninen osoittaa myös, että länsimaisen median antama kuva Kiinasta ja yhden lapsen politiikasta on usein yksipuolinen. Yllättäen suurin osa haastatelluista on sitä mieltä, että yhden lapsen politiikka oli Kiinalle tarpeen väestönkasvun hillitsemiseksi, vaikka keinot saattoivatkin olla vääriä. Löytyypä jopa yksi väestöryhmä, jota politiikka on hyödyntänyt. Kaupungissa asuvat ainoat tyttäret saivat mahdollisuuden kouluttautua ja edetä elämässään pitkälle, sillä mikäli heillä olisi ollut veljiä, tyttöjen koulutukseen ei olisi todennäköisesti panostettu.

Pienestä toistosta huolimatta Yhden lapsen kansa on sujuvaa lukemista, ja ahmin sen viikonlopun aikana. Kirja ei ole aiheensa puolesta mukavaa luettavaa, mutta ehdottoman kiinnostava ja tärkeä teos. Finlandia-palkintonsa ansainnut siis. Kirjabloggaajat äänestivät Mannisen kirjan myös vuoden 2016 parhaaksi teokseksi Blogistanian Tieto -kategoriassa.

Yhden lapsen kansa pääsee mukaan Lukuhaasteeseen 2017 kategoriassa Politiikasta tai poliitikosta kertova kirja.

Subjektiivinen tuomio: *****

Mari Manninen
Yhden lapsen kansa: Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret
205 sivua
Atena 2016

Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat

Aina rehellinen, ei koskaan falski. Taiteen tehtävä on paljastaa kohteestaan jotain salattua. Olet lintu ja lentelet, et takerru.

Kirja on saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Myönnettäköön, että Joel Haahtela oli minulle täysin uusi tuttavuus, vaikka Mistä maailmat alkavat on hänen kymmenes romaaninsa. Kirjaa luonnehditaan takakannessa ”hurmaavaksi taiteilijaromaaniksi”, enkä ole juurikaan sellaisia lukenut, joten päätin kokeilla kun arvostelukappaletta tarjottiin.

Kirjan kansi harmaine vesilätäkköineen ja maalisutaisuineen ei ole mielestäni erityisen kaunis tai houkutteleva, mutta teksti soljui kevyenä ja mukavana ensimmäiseltä sivulta lähtien. Vuonna 1957 nuori Visa kävelee Helsingin Kauppatorilla, ja hänen mielensä valtaa päihdyttävä ajatus: hänellä on tässä maailmassa erityinen tehtävä. Hän alkaa maalata.

Yksi asia johtaa toiseen, ja Visa imeytyy mukaan Helsingin taidepiireihin. Hän alkaa käydä taidekoulussa, maalaa muotokuvia äidistään ja naapurin Koistisesta, tutustuu uusiin ihmisiin kuten melankoliseen taidekoulukaveriin Tapioon ja tämän sisareen, kepeään ja iloiseen Helmiin. Visan ja Helmin välille syttyy suhde, joka kuitenkin hiipuu kun vuodet vierivät ja Visa lähtee Italiaan etsimään itseään ja tekemään taidetta.

Henkilönä Visa on nuori ja viaton, innostunut ja täysin hurmaantunut taiteesta. Hänen tarinaansa on ilo lukea. ”Sivellin kädessään hän näkee maailman kuin ensi kertaa.” Taide kuvataan kirjassa hyvin elävästi, ja itsellekin tuli halu alkaa tehdä jotain luovaa – kenties piirtää tai maalata.

Olen lukenut niin arvaamattomia kirjoja viime aikoina (köh Tulen ja jään laulu), että odotin koko kirjan alun jonkinlaista suurta tragediaa, joka katkaisisi Visan tien taiteilijaksi. Täysin suruitta Visakaan ei elämässään selviä, mutta lukiessa ei onneksi tarvinnut sen suuremmin ahdistua. Loppu on tunnelmaltaan haikea, mutta kauniisti kuvattu.

En pysty vertaamaan kirjaa Haahtelan aiempiin romaaneihin kun en ole niitä lukenut, mutta tästä pidin kovasti ja suosittelisin ehdottomasti muillekin. Kieli on kaunista ja Haahtela käyttää kekseliäitä kielikuvia, joita jää makustelemaan pidemmäksikin aikaa. Liikaa niitäkään ei ole, eikä luettavuus kärsi. Kirja on suhteellisen nopealukuinen välipala, joka lämmittää sydäntä ja innostaa ehkä lukijaakin uppoutumaan taiteen maailmaan.

Kirja pääsee mukaan Lukuhaasteeseen kategoriassa Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen.

Subjektiivinen tuomio: ****½

Joel Haahtela
Mistä maailmat alkavat
Otava 2017
301 sivua