Corrie ten Boom: Kätköpaikka

Se oli muistojen päivä. Päivä, jolloin katsottiin menneisyyteen. Miten olisimme siinä istuessamme saattaneet arvata, että osaksemme tulisi tässä muistojen paikassa seikkailu, jollaisesta me, kaksi naimatonta keski-ikäistä naista ja vanha mies, emme osanneet edes uneksia. Seikkailu ja ahdistus, kauhu ja pelko olivat aivan nurkan takana, emmekä me tienneet mitään.
Voi isä! Betsie! Jos olisin tiennyt, olisinko jatkanut? Olisinko rohjennut tehdä sellaista mitä tein?

Kätköpaikka kertoo hollantilaisen Corrie ten Boomin ja tämän perheen tositarinan, kuinka he piilottelivat juutalaisia talossaan ja joutuivat sen vuoksi keskitysleirille. Kirjaa pidetään kristillisenä klassikkona, ja tarinassa kulkevatkin vahvasti mukana usko ja pienet arjen ihmeet.

Alussa Corrie kuvailee sitä rauhallista elämää, jota hän ja Betsie, viisikymppiset naimattomat sisarukset, viettävät vanhan isänsä kanssa kellosepänliikkeessä 1940-luvun Hollannissa. Sodasta ja Saksasta kuullaan ikäviä huhuja, mutta he ajattelevat ettei se koske hollantilaisia.

Sota kuitenkin vyöryy Hollantiinkin, ja maa miehitetään. Paikallisia juutalaisia aletaan pikku hiljaa vainota ja vangita. Corrie ajautuu perheineen melkein vahingossa mukaan maanalaiseen toimintaan, joka järjestää ihmisille muun muassa varastettuja säännöstelykortteja ja turvapaikkoja muiden koteihin. Toimintaa hoidetaan kunnon agenttityyliin erilaisilla koodeilla ja merkeillä.

Lopulta ten Boomien omassa kodissakin majoitetaan jo useita juutalaisia ja vastarintaliikkeen jäseniä seinän taakse rakennetussa piilopaikassa. Perhe onnistuu elämään näin useita vuosia, mutta lopulta Gestapo ratsaa talon ja he paljastuvat. Perhe viedään ensin vankilaan ja myöhemmin Saksaan Ravensbrückin keskitysleirille. Corrie menettää kauheissa oloissa sekä isänsä että sisarensa, mutta pääsee lopulta itse vapaaksi – myöhemmin hän sai tietää, että kyseessä oli vain kirjurin virhe, ja viikkoa myöhemmin kaikki hänen ikäisensä naiset oli tapettu kaasukammioissa.

Corrien tarinassa keskeistä on jatkuva toivo sekä luottamus Jumalaan, jonka avulla hän selvisi kauhuista ja kurjista oloista ja kykeni myöhemmin myös antamaan vainoojilleen anteeksi. Erityisen tärkeää roolia tässä näyttelee sisar Betsie, joka pystyy näkemään keskitysleirin pahamaineiset vartijatkin pahuuden uhreina ja rukoilemaan heidän puolestaan. Naisten onnistui salakuljettaa keskitysleirille Raamattu ja julistaa muille vangeille Jumalasta. Vapauduttuaan 53-vuotiaana Corrie alkoi kiertämään maailmaa ja toimi julistajana vielä 33 vuotta.

Olin jo aikaisemmin lukenut Corrien myöhemmästä työstä kertovan Jumalan kulkuri, joten tiesin miten tarina jatkui keskitysleirikokemusten jälkeen, mutta oli kiinnostavaa lukea miten se oikeastaan alkoi. Lueskelin kirjaa pieninä pätkinä iltalukemisena, ja se oli kokonaisuudessaan vaikuttava lukukokemus.

Wikipedia tietää kertoa, että ten Boomin perheen toiminnan ansiosta arvioilta jopa 800 ihmistä säilytti henkensä. Sankarillisista teoista huolimatta käy selväksi, että Corrie oli vain tavallinen ihminen hänkin. Hän on monesti masentunut, vihainen, kateellinen ja itsekäs. Toivo auttaa häntä kuitenkin aina eteenpäin. Hän oppii kiittämään yllättävistäkin asioista, kuten keskitysleirillä kiusaavista kirpuista, jotka estivät vartijoita kiertelemässä makuusaleissa ja antoivat heidän pitää rauhassa hartaushetkiä muille vangeille. Corrie kertoo tarinansa tuttavallisesti, kuin jutustellen, ja kertomukseen on helppo imeytyä mukaan.

Lainasin samalla kirjastoreissulla viereiseltä hyllyltä myös Anne Frankin päiväkirjan, klassikon joka minulla on vielä lukematta. Kätköpaikan lukemisen jälkeen täytyy tutustua vielä myöhempään Corrie ten Boomin tuotantoon.

Kirja pääsee mukaan lukuhaasteeseen 2017 kategoriassa Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt.

Subjektiivinen tuomio: ****+

Corrie ten Boom (John ja Elizabeth Sherrillin kanssa)
Kätköpaikka
Suom. Rauno Luoto

Päivä Osakeyhtiö 2007 (7. painos)
255 sivua

Kati Tiirikainen: Ujon urakirja

Tutustuessani työnantajien toiveisiin huomioni kiinnitti eräässä työpaikkailmoituksessa vaadittujen ominaisuuksien lista:
’Olet sosiaalisesti erittäin taidokas ja ihmisenä ulospäin suuntautunut. Sinulla on loistavat viestintä- ja esiintymiskyvyt sekä suomeksi että englanniksi.’ Arvaatko, mikä työpaikka oli kyseessä? Annan vinkin: kyse ei ollut ulkoministerin pestistä. Ilmoitus koski tilastotieteilijäharjoittelijan paikkaa. —

Ujon urakirja tarttui mukaani kirjaston Bestseller-hyllystä kahden viikon laina-ajalla. Ilmeisesti tällaiselle kirjalle on siis kysyntää. Kyseessä on suhteellisen uusi, vuonna 2016 ilmestynyt teos. Aikaisemmin on ilmestynyt paljon erityisherkkyyttä tai introverttiyttä käsitteleviä kirjoja, joten aihe on selkeästi pinnalla.

Ujon urakirjan painopiste on nimensä mukaisesti opiskelu- ja työelämässä. Kuinka selvitä työstä ja koulusta, jos on ujo? Entä jos ujous rajoittaa unelma-ammatin valintaa tai päivittäistä arkea työssä? Entä esiintymisjännitys, puheet, kokoukset ja small talk?

Aluksi Tiirikainen käsittelee ujoutta yleisellä tasolla. On tärkeää erottaa introvertit ja ekstrovertit ujoista ja ei-ujoista: ekstrovertti voi olla ihan hyvin olla ujo ja toisin päin. Mukaan otetaan vielä lisäksi erityisherkkyyden käsite. Ujoudella Tiirikainen tarkoittaa kirjassaan sosiaalisissa tilanteissa esiintyvää epämukavuutta. Kirjan puolivälin jälkeen keskitytään varsinaiseen aiheeseen eli alan valintaan, opiskeluun, työn hakemiseen ja elämään työpaikoilla,

Tiirikainen kirjoittaa ymmärtäväisellä otteella, ja kirjaa on ujonkin mukava lukea niin ettei syyllistä itseään. Tärkeä oppi on, että omaa luonnettaan kannattaa arvostaa ja tajuta, että erilaisia ihmisiä tarvitaan. Sitä paitsi sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot ovat eri asia – sosiaalisia taitoja voi aina oppia, vaikka tuntisikin epämukavuutta sosiaalisissa tilanteissa. Kirjaan on koottu paljon käytännöllisiä harjoituksia ja pohdintatehtäviä, joita en tosin jaksanut tehdä.

Aihe oli kiinnostava, koska tunnistan itsessäni monia käsiteltyjä juttuja kuten jännittämistä ja ajoittaista ujoutta. Kirja ei sinänsä kuitenkaan tarjonnut paljoakaan uutta, koska olen ehtinyt jo lukea paljon muuta kirjallisuutta temperamenttieroista, erityisherkkyydestä ja introverteistä. Tuntui, että teksti myös toisti aika paljon itseään. Toisaalta ehkä en myöskään ole tarpeeksi ujo, jotta hyötyisin kirjasta täysillä. Jos ei ole ehtinyt syventyä vielä aiheeseen ja oma ujous mietityttää, kannattaa ehdottomasti tarttua tähän kirjaan.

Ujon toki kannattaa harjoitella sosiaalisia taitoja omien rajojensa puitteissa, jos ujous häiritsee elämää. Olisi silti hienoa, jos myös työelämässä osattaisiin arvostaa ujoja ihmisiä siinä missä ei-ujojakin. Alun sitaatin mukaisesti, työpaikkailmoituksia selatessa tuntuu että lähes jokaisessa paikassa haetaan säkenöivän dynaamista ekstroverttia, jolla on erinomaiset viestintä- ja esiintymistaidot vähintään suomeksi ja englanniksi. Läheskään kaikki eivät sellaisia ole, eikä läheskään kaikissa työpaikoissa oikeasti tarvitsisi olla. Myös meitä introverttejä ja ujompia ihmisiä tarvitaan.

Luin kirjan vuoden 2016 puolella, joten se ei pääse mukaan tämän vuoden lukuhaasteeseen.

Subjektiivinen tuomio: ***½

Kati Tiirikainen
Ujon urakirja: Keinoja työelämän sosiaalisiin tilanteisiin
Atena 2016
260 sivua

Petri Pietiläinen: Kissojen maailmanhistoria

Kummallinen kissa on ollut alusta saakka. Egyptissä sitä palvottiin jumalattarena. Roomassa sitä kunnioitettiin hiirten pyydystäjänä. Kristillisessä Länsi-Euroopassa kissan maine musteni sitä mukaa, kun mustia kissoja yhdistettiin paholaiseen ja noituuteen. Alusta lähtien kissa ja nainen on liitetty toisiinsa. Vasta valistuksen aikana kissan maine parani Euroopassa. Lopulta kaupungistuminen teki siitä länsimaissa monien suosikin.

Kirja on saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Syksyllä 2016 ilmestynyt Kissojen maailmanhistoria kertoo nimensä mukaisesti maailman historiasta kissojen näkökulmasta. Yllä oleva esipuheesta napattu lainaus tiivistää kirjan sisällön hyvin: kirja seuraa kissojen elämää esihistoriasta muinaisen Egyptin ja antiikin Rooman kautta keskiajan Eurooppaan, piipahtaa välillä idän uskontojen ja islamin reviirillä ja palaa sitten valistuksen ajan Eurooppaan, jossa viihdytään aina nykyajan internetin kissahuumaan saakka.

Kissan historia kiertyy tiiviisti uskontojen historiaan. Välillä teoksen keskivaiheilla tuntui, että olisin lukenut kissakirjan sijaan valikoitua kirkkohistoriaa. Kristityt ja juutalaiset tuntuvat olevan joka kohdassa pääasiallinen syypää kissan ahdinkoon, oli kyse sitten juutalaisen tarinaperinteen kissademonista, paavien tai munkkien kissavihasta tai siitä, kuinka ”kristikunnassa vallitsi inho henkilökohtaiseen hygieniaan”, mikä aiheutti kaupunkien likaisuuden ja ruton leviämisen (jonka takia tapettiin kissoja). Idän uskontoja ja erityisesti islamia kuvataan sen sijaan kissaystävällisiksi uskonnoiksi.

Mielenkiintoisimmat osiot olivat mielestäni muinaisesta Egyptistä kertova luku, kirjan nykyaikaa ja lähihistoriaa käsittelevät luvut sekä pienet tietoiskut, joita on siroteltu sinne tänne leipätekstin lomaan. Tietoiskut käsittelevät vaikkapa poliitikkojen kissoja, kissojen syömistä eri puolella maailmaa, kissoja sodassa, historian kissavihaajia ja kissanrakastajia.

Kirjan loppuluvuissa päästään lähelle nykyaikaa, ja kerrotaan esimerkiksi kissakuvien ja videoiden historiaa. Hauska yksityiskohta on, että valokuvat kissoista yleistyivät jo 1900-luvun alussa, ja niistä painettiin esimerkiksi huippusuosittuja postikortteja. Myös kuuluisia kissoja kuten Irvikissa, Karvinen ja Schrödingerin kissa, esitellään. Mielenkiintoinen huomio on, että Walt Disney ei pitänyt kissoista – ja niinpä Disneyn elokuvissa tai sarjakuvissa kissat esitetäänkin useimmiten pahiksina.

En oikein tiedä mitä odotin, mutta kirja oli paljon tuhdimpi tietopaketti kuin ajattelinkaan – täynnä yksityiskohtia, henkilöitä ja vuosilukuja. Mikään kerralla luettava hotkaisu tämä ei ollut, vaan vaati pureskelua pienissä pätkissä. En olisi uskonut, että kissoista on näin paljon materiaalia olemassa eri historian aikakausilta. Kirjan loppusivuilta löytyy kolmisenkymmentä sivua lähdekirjallisuutta.

Kevyen lukemisen ystäville en tätä kirjaa suosittele, mutta jos haluaa perehtyä seikkaperäisesti kissan historiaan ja ihmisten suhtautumiseen kissaan eri aikoina, Kissojen maailmanhistorian voi lisätä lukulistalle. Harmittaa, etten päässyt kirjan julkkareihin, sillä ne pidettiin Helsingin kissakahvila Helkatissa!

Kirja pääsee mukaan Lukuhaasteeseen 2017 kategoriassa Kirjan kannessa on eläin.

Subjektiivinen tuomio: ***

Petri Pietiläinen
Kissojen maailmanhistoria
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2016
352 sivua