”Enää neljä päivää, ajattelin rauhallisesti. Katsoin pyöristyvää kuuta kuin tiimalasia, joka valutti hiekkaansa mustan järven syvyyksiin. Päivä olisi tiistai, yhdeksäs syyskuuta. Laskujeni mukaan olisin nilloin kahdeksantoista vuotta ja satayhdeksänkymmentäkaksi päivää vanha. Sen pidemmälle en näillä näkymin eläisi. Sillä vaikka me kuin ihmeen kaupalla pääsisimmekin Jahtia pakoon, vielä oli eräs, jonka täydenkuun kohtaamisesta en selviäisi hengissä.”
Ruska päättää komeasti Elina Pitkäkankaan urbaania fantasiaa ja paranormaalia romantiikkaa edustavan Kuura-trilogian. Katso myös postaukseni aiemmista osista Kuura ja Kajo. Tämä teksti sisältää jonkin verran juonipaljastuksia kirjan aiemmista osista.
Ruskaa aloittaessa minua häiritsi hieman se, että edellisen osan lukemisesta oli puolitoista vuotta. En muistanut enää kaikkia juonen yksityiskohtia, eikä näin uudesta kirjasta löydy netistä juonitiivistelmääkään (kyllä, yritin etsiä). Aloin kuitenkin lukemaan suoraan kolmatta osaa. Muistin onneksi pääkohdat, mutta luulen että tämä sarja kannattaisi lukea vielä kerran putkeen.
Ruska alkaa metsän siimeksestä, jossa päähenkilöjoukko pakoilee parhaansa mukaan Jahtia. Täysikuu on kuitenkin tulossa, ja seurassa on ihmissusia. Ihmis(susi)suhdekuviot mutkistuvat entisestään. Mukana on susien välisiä verisiteitä, ja välillä vain on hankalaa suhtautua tyttöystävään, joka on tappanut useita ihmisiä. Inkalla puolestaan on erikoinen lykantropian muoto, jota hän pystyy jossain määrin kontrolloimaan itse. Olisiko siinä vastaus sairauden hoitoon? Kuvioihin palaa myös vastarintajärjestö Werecare, joka haluaa Aaronin keulakuvakseen ja pyrkii todistamaan, että ihmissuhdetkin ovat ihmisiä. Tie ei kuitenkaan ole helppo.
Henkilöhahmoja on paljon, mutta he ovat luonteiltaan riittävän erilaisia. Päähenkilöihin on matkan varrella kiintynyt ja heidän vaiheistaan välittää aidosti. Jopa Inka paljastaa vihdoin haavoittuvan puolensa. Aaron ja Matleena pysyvät silti suosikkeinani. Kirjan kieli on vaivatonta luettavaa, ja nyt pidin puhekielisestä dialogista, jota olen aiemmin kommentoinut. Se saa henkilöt tuntumaan aidoilta nykajan nuorilta. Jos lykantropia olisi olemassa, tarinan maailma voisi olla meidänkin maailmamme.
Juoni rullaa mukavasti eteenpäin, eikä tekstissä ole mitään turhaa. Loppuratkaisusta on vahva aavistus, mutta on pakko saada tietää, miten sinne päästään. Tyylilleen uskollisena Pitkäkangas huipentaa juonen eeppiseen, elokuvamaiseen toimintakohtaukseen. Toisin kuin edellisessä osassa, tällä kertaa lopusta ei jäänyt epäuskottava fiilis, vaan juoni vei mukanaan. Viimeiset luvut piti taas lukea tiiviisti lukulaitteeseen liimautuneena.
Kaikki eivät voi mitenkään selvitä hengissä tai ehjinä. Loppu onkin vaikuttava ja dramaattinen. Kirjan lukemisen jälkeen jäi haikea fiilis, ja haluaisin palata uudestaan ensimmäiseen osaan. Jos et ole aiemmin lukenut sarjaa, nyt on hyvä hetki aloittaa kun kaikki osat ovat ilmestyneet.
Kirja pääsee mukaan vuoden 2018 lukuhaasteeseen kategoriassa Selviytymistarina.
Subjektiivinen tuomio: *****
Elina Pitkäkangas
Ruska
Myllylahti 2018
355 sivua
”En katunut mitään. Olin toiminut oikein alusta asti. Olin selviytyjä. Kaikki tekemäni oli sen arvoista.”