Klassikot

Minna Canth: Työmiehen vaimo

”JOHANNA: Taidatte olla oikeassa. En tullut tuota ajatelleeksi. Hyvä Jumala, mitä nyt teen?
LEENA-KAISA: Rukoile anteeksi mieheltäsi ja pyydä häntä kärsimään heikkouttasi, muistaen, että hän on vahvemmalla luonnolla ja suuremmalla viisaudella varustettu.
RISTO: Kyllä, – kyllä minä sen muistan. Ja että minun tulee vaimoa parhaakseni hallita. Kaikki se vihkimäluvussa sanotaan. Enkä minä turhista vihaa pidä, vaan olen myöskin valmis antamaan Johannalle anteeksi.
LAURA: Kuuletteko, kuinka hyväluontoinen hän on. Ei pahaa sanaa kaikesta tästä.”

Yksi Minna Canthin tunnetuimmista teoksista, näytelmä Työmiehen vaimo (1885), jatkaa suomalaisten klassikkojen kevättä täällä blogissa. Tämänkin kirjan luin osana kotimaisen kirjallisuuden tuntemuksen kurssia. Aiemmat teokset ovat olleet enemmän tai vähemmän pakkopullaa, mutta tästä voin sanoa että luin näytelmän innoissani loppuun. Innoissani ja suutuksissani, koska kirja on hyvä mutta tarina on karsea.

Kirja kertoo työmies Ristosta ja tämän vaimosta Johannasta, ja alkaa kohtauksella näiden häistä. Häihin ilmaantuu mustalaistyttö Kerttu, jota kutsutaan Homsantuuksi. Hän paljastaa, että Risto on aiemmin tarjonnut hänelle sormusta mutta pettänyt sitten. Johanna kauhistuu, ja on jo lähtemässä häistään, mutta muut naiset painostavat hänet jäämään. Risto kehuskelee Johannan 600 markan omaisuudella, jonka hän on ottanut hallintaansa.

Toisessa kohtauksessa on kulunut vuosi: Johanna on markkinoilla etsimässä ruokaa itselleen ja lapselleen. Risto on juonut koko perheen omaisuuden, ja kiristää vielä Johannan ompelutöilläkin tienaamat rahat. Traaginen tarina kulkee tästä vain kurjempaan suuntaan. Johannan rinnalle päähenkilöksi nousee myös Homsantuu, joka toisaalta löytää kadoksissa olleita sukulaisiaan mutta joutuu taas Riston pauloihin. Tarina päättyy kurjasti, ja kaikki onnistutaan vierittämään naisten syyksi.

Canth käsittelee hienolla tavalla 1800-luvun lopun yhteiskunnan vallitsevia oloja ja sukupuolten epätasa-arvoa. Kiinnostavaa on, että miesten ylivallan lisäksi myös naiset käyttävät näytelmässä valtaa toisiaan kohtaan. He painostavat Johannaa jäämään avioliittoonsa, paheksuvat Homsantuusta sekä syyllistävät Johannaa Riston juomisesta. Johanna nielee tämän mukisematta ja alkaa itsekin syyttää itseään. Minna Canth haluaa selvästi näyttää, että tasa-arvoa ei saavuteta ennen kuin naiset todella yhdistävät voimansa ja osoittavat solidaarisuutta toisiaan kohtaan.

Suosittelen tutustumaan näytelmään jo ihan yleissivistyksenkin vuoksi. Dialogi on sujuvaa ja reilut sata sivua lukee muutamassa tunnissa. WSOY:n vuoden 2017 juhlapainoksessa on myös Minna Maijalan kirjoittamat jälkisanat, joissa on mielenkiintoista pohdintaa teoksesta. Teos on varmasti ollut omana aikanaan silmiä avaava, mutta se toimii edelleen ja saa pohtimaan yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuutta. Onneksi naisten asema on muuttunut reilussa sadassa vuodessa paljon parempaan suuntaan – omalta osaltaan myös Minna Canthin ansiosta.

Kirja pääsee mukaan vuoden 2018 Helmet-lukuhaasteeseen kategoriassa Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa.

Subjektiivinen tuomio: ****

Minna Canth
Työmiehen vaimo
WSOY 2017
151 sivua

Hyvää Minna Canthin ja tasa-arvon päivää 19.3.! Katso Yle Areenasta video Minna Canth kahdessa minuutissa.

Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä

”JUHANI. Eero tavailee jo. Kas kilttiä poikaa vaan.
EERO. Häpeä kyllä näin vanhan vasta tavaamista harjoitella.
JUHANI. Vanhan? Entäs meidän toisten ikä?
SIMEONI. Hän pistelee.
JUHANI. Niin pisteletpä taas, sinä ohdake nisupellossamme, sinä katkera happamus Jukolan kristillisessä velitaikinassa, sinä piikkisika, piikki-porsas, sinä sammakko!
SIMEONI. Hiljaa, lukkarin tähden hiljaa!”

Myös Seitsemän veljestä tuli luettua kirjallisuuden opintojen kotimaisen kirjallisuuden tuntemuksen kurssille. Runomuotoisen Vänrikki Stoolin tarinoiden ja näytelmä-Kullervon jälkeen se oli lukulistan ensimmäinen romaani. Kullervo oli romantiikan ajan tragedia, mutta Seitsemän veljestä on selkeästi realistinen romaani: se tavoittelee todenmukaista kuvausta, ja keskiössä on arkinen elämä. Se on myös ensimmäisiä suomenkielisiä romaaneja.

Kirjan päähenkilöitä ovat nimensä mukaisesti Jukolan seitsemän veljestä, vanhimmasta nuorimpaan Juhani, Tuomas, Aapo, Simeoni, Timo, Lauri ja Eero. Tarina seuraa heitä reilun vuosikymmenen verran. Alussa lukkari patistelee poikia että he opettelisivat lukemaan, mutta veljekset ovat varsin kovapäisiä.

Viisi heistä kosii naapurin Männistön Venlaa, mutta oppimattomat veljekset saavat kaikki rukkaset. He lähtevät lukuoppiin, mutta pakenevat parin päivän jälkeen lukkarin kovaa kuria ja muuttavat Impivaaran metsään, jonne rakentavat itselleen pirtin. Siellä he saavat kohdata vielä ison kasan vastoinkäymisiä, ennen kuin ahkeruus lopulta palkitaan. 

Varsinkin alussa henkilöhahmoja tuntuu olevan aivan liikaa, kun veljeksiä ei pysty erottamaan toisistaan. Tarinan edetessä heihin kuitenkin tutustuu paremmin: Juhani erottuu joukosta äkkipikaisena ja ajoittain väkivaltaisena johtajana, kun taas Aapo on viisas sovittelija ja Eero viekas ja sanavalmis nuorimmainen. Koska kertoja ei juurikaan kuvaile hahmoja vaan kaikki selviää puheen ja toiminnan kautta, hiljaisemmat Lauri ja Timo jäivät minulle etäisemmiksi hahmoiksi. Kolmessasadassa sivussa veljeksiin ehti kiintyäkin. Lukija on vastoinkäymisissä heidän puolellaan ja iloitsee kun jotain hyvää tapahtuu.

Myönnän, että Seitsemän veljestä oli toisinaan aika tuskaista luettavaa varsinkin pitkien kerrontajaksojen kohdalla. Välillä luin tekstiä, välillä kuuntelin Yle Areenan tarjoamaa äänikirjaa (jota voin kyllä suositella tähän kohtaan). Asiaan varmasti vaikutti se, että lukupiiriaikataulun takia minun oli luettava kirja yhdessä viikonlopussa ja satuin olemaan myös kipeänä.

Lopulta tarina kuitenkin palkitsi, ja ajoittaisesta tökkimisestä huolimatta kirja osoittautui hyväksi. Tekstissä pilkahtelee huumoria, tietyt kohtaukset ovat jopa koomisia ja veljesten välinen naljailu sai toisinaan naurahtamaan ääneen. Mahtavia ovat myös tietyt sanavalinnat ja pilkkanimet, joista saa hieman esimakua postauksen alussa olevasta lainauksesta. Kaiken kaikkiaan veljekset ovat jatkuvasta kovapäisyydestään huolimatta ihan symppiksiä.

Kirja sopisi useampaankin vuoden 2018 Helmet-lukuhaasteen kohtaan, mutta se pääsee nyt kategoriaan Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan.

Subjektiivinen tuomio: ***½

Kiinnostaisi jossain vaiheessa lukea myös Riina Katajavuoren Wenla Männistö, joka keikauttaa veljesten tarinan nykyaikaan ja päästää ääneen tarinan naiset.

Aleksis Kivi
Seitsemän veljestä
Gummerus 2009
336 sivua

Aleksis Kivi: Kullervo

”Näin tekee hän työnsä; hävityspä aina käsialansa on. Täynnä on hän kiukkua, ja riehuu kuin kuohuisi sisällänsä palava koski. Ei ole hän ihminen vaan Hiien henki hänessä ihmishaamussa käy.”

Kullervo oli kotimaisen kirjallisuuden tuntemuksen kurssin listalla seuraavana heti Vänrikki Stoolin tarinoiden jälkeen. Tällä kertaa kyseessä on lyriikan sijaan draama: Aleksis Kiven esikoisteos, jolla hän voitti SKS:n näytelmäkilpailun ja joka toi Kiven tunnetuksi kirjallisuuseliitin parissa.

Kullervo kertoo näytelmämuodossa Kalevalasta tutun Kullervon tarinan. Perisuomalaisesta aiheestaan huolimatta näytelmä on muodoltaan klassinen antiikin tragedia, jossa on viisi näytöstä: alkutilanne, toiminnan liikkeellelähtö, huippukohta, käännekohta ja loppukatastrofi. Mitään iloista tarinaa ei siis ole luvassa.

Alussa Kullervo asuu orjuudessa setänsä luona, koska hänen perheensä on kuollut. Hän on vahva mutta taitamaton kaikessa mitä tekee. Hänet myydään orjaksi Ilmariselle, mutta kun Ilmarisen emäntä leipoo Kullervon eväsleipään kiven, Kullervo painelee vihastuksissaan talolle ja surmaa naisen. Ja tässä kohtaa ollaan vasta toisessa näytöksessä, joten asiat menevät entistä lujempaa alamäkeä.

Verrattuna Vänrikki Stoolin vanhahtavaan runomittaan Kullervo oli oikeastaan jopa helppolukuinen teos, ja pituutta oli onneksi vain reilut sata sivua.  Kullervo on hahmona aika kamala, vaikka onkin pitkälti olosuhteidensa uhri. Suurin osa hahmoista on ihmisiä, mutta mukana on myös hyvä haltia-paha haltia -tyyppistä jännitettä lohduttavan Sinipiian ja petollisen Ajattaren muodossa. Arvaatte varmaan, kumman tien Kullervo valitsee? (On muuten hauskaa bongailla sanojen ja nimien alkuperäisiä merkityksiä, kuten tässä kohtaa Ajatar-vaatekaupan nimen. Kalevala on kyllä muutenkin ollut aikamoinen aarreaitta suomalaisille firmoille, kun asiaa ajattelee.)

Teos jää silti sarjaan ”hyödyllistä yleissivistystä”, koska kovin innostava lukukokemus se ei ole. Toisaalta ei Romeo ja Juliakaan ollut mikään tajunnanräjäyttävä teos kun luin sen joskus lukiossa. Ehkä Kullervo pitäisikin nähdä oikeasti näyttämöllä, jonne se on kirjoitettu. Hieman kiinnostaisi myös lukea J. R. R. Tolkienin Kullervon tarina, josta koko Tolkienin tarumaailma on ilmeisesti saanut alkunsa.

Kirja pääsee lukuhaasteeseen 2018 kategoriassa Kirjan nimessä on vain yksi sana.

Subjektiivinen tuomio: **½

Aleksis Kivi
Kullervo: näytelmä viidessä näytöksessä
ntamo 2012 (näköispainos)
106 sivua