Minna Canth: Työmiehen vaimo

JOHANNA: Taidatte olla oikeassa. En tullut tuota ajatelleeksi. Hyvä Jumala, mitä nyt teen?
LEENA-KAISA: Rukoile anteeksi mieheltäsi ja pyydä häntä kärsimään heikkouttasi, muistaen, että hän on vahvemmalla luonnolla ja suuremmalla viisaudella varustettu.
RISTO: Kyllä, – kyllä minä sen muistan. Ja että minun tulee vaimoa parhaakseni hallita. Kaikki se vihkimäluvussa sanotaan. Enkä minä turhista vihaa pidä, vaan olen myöskin valmis antamaan Johannalle anteeksi.
LAURA: Kuuletteko, kuinka hyväluontoinen hän on. Ei pahaa sanaa kaikesta tästä.”

Yksi Minna Canthin tunnetuimmista teoksista, näytelmä Työmiehen vaimo (1885), jatkaa suomalaisten klassikkojen kevättä täällä blogissa. Tämänkin kirjan luin osana kotimaisen kirjallisuuden tuntemuksen kurssia. Aiemmat teokset ovat olleet enemmän tai vähemmän pakkopullaa, mutta tästä voin sanoa että luin näytelmän innoissani loppuun. Innoissani ja suutuksissani, koska kirja on hyvä mutta tarina on karsea.

Kirja kertoo työmies Ristosta ja tämän vaimosta Johannasta, ja alkaa kohtauksella näiden häistä. Häihin ilmaantuu mustalaistyttö Kerttu, jota kutsutaan Homsantuuksi. Hän paljastaa, että Risto on aiemmin tarjonnut hänelle sormusta mutta pettänyt sitten. Johanna kauhistuu, ja on jo lähtemässä häistään, mutta muut naiset painostavat hänet jäämään. Risto kehuskelee Johannan 600 markan omaisuudella, jonka hän on ottanut hallintaansa.

Toisessa kohtauksessa on kulunut vuosi: Johanna on markkinoilla etsimässä ruokaa itselleen ja lapselleen. Risto on juonut koko perheen omaisuuden, ja kiristää vielä Johannan ompelutöilläkin tienaamat rahat. Traaginen tarina kulkee tästä vain kurjempaan suuntaan. Johannan rinnalle päähenkilöksi nousee myös Homsantuu, joka toisaalta löytää kadoksissa olleita sukulaisiaan mutta joutuu taas Riston pauloihin. Tarina päättyy kurjasti, ja kaikki onnistutaan vierittämään naisten syyksi.

Canth käsittelee hienolla tavalla 1800-luvun lopun yhteiskunnan vallitsevia oloja ja sukupuolten epätasa-arvoa. Kiinnostavaa on, että miesten ylivallan lisäksi myös naiset käyttävät näytelmässä valtaa toisiaan kohtaan. He painostavat Johannaa jäämään avioliittoonsa, paheksuvat Homsantuusta sekä syyllistävät Johannaa Riston juomisesta. Johanna nielee tämän mukisematta ja alkaa itsekin syyttää itseään. Minna Canth haluaa selvästi näyttää, että tasa-arvoa ei saavuteta ennen kuin naiset todella yhdistävät voimansa ja osoittavat solidaarisuutta toisiaan kohtaan.

Suosittelen tutustumaan näytelmään jo ihan yleissivistyksenkin vuoksi. Dialogi on sujuvaa ja reilut sata sivua lukee muutamassa tunnissa. WSOY:n vuoden 2017 juhlapainoksessa on myös Minna Maijalan kirjoittamat jälkisanat, joissa on mielenkiintoista pohdintaa teoksesta. Teos on varmasti ollut omana aikanaan silmiä avaava, mutta se toimii edelleen ja saa pohtimaan yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuutta. Onneksi naisten asema on muuttunut reilussa sadassa vuodessa paljon parempaan suuntaan – omalta osaltaan myös Minna Canthin ansiosta.

Kirja pääsee mukaan vuoden 2018 Helmet-lukuhaasteeseen kategoriassa Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa.

Subjektiivinen tuomio: ****

Minna Canth
Työmiehen vaimo
WSOY 2017
151 sivua


Hyvää Minna Canthin ja tasa-arvon päivää 19.3.! Katso Yle Areenasta video Minna Canth kahdessa minuutissa.

Aleksis Kivi: Kullervo

Näin tekee hän työnsä; hävityspä aina käsialansa on. Täynnä on hän kiukkua, ja riehuu kuin kuohuisi sisällänsä palava koski. Ei ole hän ihminen vaan Hiien henki hänessä ihmishaamussa käy.

Kullervo oli kotimaisen kirjallisuuden tuntemuksen kurssin listalla seuraavana heti Vänrikki Stoolin tarinoiden jälkeen. Tällä kertaa kyseessä on lyriikan sijaan draama: Aleksis Kiven esikoisteos, jolla hän voitti SKS:n näytelmäkilpailun ja joka toi Kiven tunnetuksi kirjallisuuseliitin parissa.

Kullervo kertoo näytelmämuodossa Kalevalasta tutun Kullervon tarinan. Perisuomalaisesta aiheestaan huolimatta näytelmä on muodoltaan klassinen antiikin tragedia, jossa on viisi näytöstä: alkutilanne, toiminnan liikkeellelähtö, huippukohta, käännekohta ja loppukatastrofi. Mitään iloista tarinaa ei siis ole luvassa.

Alussa Kullervo asuu orjuudessa setänsä luona, koska hänen perheensä on kuollut. Hän on vahva mutta taitamaton kaikessa mitä tekee. Hänet myydään orjaksi Ilmariselle, mutta kun Ilmarisen emäntä leipoo Kullervon eväsleipään kiven, Kullervo painelee vihastuksissaan talolle ja surmaa naisen. Ja tässä kohtaa ollaan vasta toisessa näytöksessä, joten asiat menevät entistä lujempaa alamäkeä.

Verrattuna Vänrikki Stoolin vanhahtavaan runomittaan Kullervo oli oikeastaan jopa helppolukuinen teos, ja pituutta oli onneksi vain reilut sata sivua.  Kullervo on hahmona aika kamala, vaikka onkin pitkälti olosuhteidensa uhri. Suurin osa hahmoista on ihmisiä, mutta mukana on myös hyvä haltia-paha haltia -tyyppistä jännitettä lohduttavan Sinipiian ja petollisen Ajattaren muodossa. Arvaatte varmaan, kumman tien Kullervo valitsee? (On muuten hauskaa bongailla sanojen ja nimien alkuperäisiä merkityksiä, kuten tässä kohtaa Ajatar-vaatekaupan nimen. Kalevala on kyllä muutenkin ollut aikamoinen aarreaitta suomalaisille firmoille, kun asiaa ajattelee.)

Teos jää silti sarjaan ”hyödyllistä yleissivistystä”, koska kovin innostava lukukokemus se ei ole. Toisaalta ei Romeo ja Juliakaan ollut mikään tajunnanräjäyttävä teos kun luin sen joskus lukiossa. Ehkä Kullervo pitäisikin nähdä oikeasti näyttämöllä, jonne se on kirjoitettu. Hieman kiinnostaisi myös lukea J. R. R. Tolkienin Kullervon tarina, josta koko Tolkienin tarumaailma on ilmeisesti saanut alkunsa.

Kirja pääsee lukuhaasteeseen 2018 kategoriassa Kirjan nimessä on vain yksi sana.

Subjektiivinen tuomio: **½

Aleksis Kivi
Kullervo: näytelmä viidessä näytöksessä
ntamo 2012 (näköispainos)
106 sivua

Harry Potter and the Cursed Child

cursedchildA busy and crowded station, full of people trying to go somewhere. Amongst the hustle and bustle, two large cages rattle on top of two laden trolleys. They’re being pushed by two boys, JAMES POTTER and ALBUS POTTER. Their mother, GINNY, follows after. A thirty-seven-year-old man, HARRY, has his daughter LILY on his shoulders.”

Minulla ei ollut erityisiä odotuksia uuden Harry Potter -näytelmän käsikirjoituksen suhteen, mutta pakkohan se oli hakea kaupasta luettavaksi. Kahdeksas Potter-tarina sijoittuu 19 vuotta Kuoleman varjeluksien jälkeen, ja ensimmäinen kohtaus jatkuu suoraan siitä, mihin viimeinen kirja loppui.

Harry, Ron, Hermione, Ginny ja Draco ovat nyt lähes nelikymppisiä ja perheellisiä aikuisia. Tarinan varsinaisia päähenkilöitä ovat nuoret Albus Potter ja Scorpius Malfoy, jotka ystävystyvät Tylypahkassa. Albus lajitellaan Luihuisten tupaan, eikä koulu tunnu oikein sujuvan. Kuuluisasta Harry-isästä tuntuu olevan vain haittaa.

Samaan aikaan huhutaan, että taikaministeriö olisi löytänyt yhden jäljelle jääneen ajankääntäjän. Albus riitelee isänsä kanssa ja kuulee sitten sattumalta Harryn ja Amos Diggoryn keskustelun. Vanha Diggory vaatii, että jos ajankääntäjä on löydetty, joku matkustaisi menneisyyteen ja toisi kolmivelhoturnajaisissa kuolleen Cedricin elävänä takaisin. Kapinoivat pojat tekevät tästä oman seikkailuretkensä ja päättävät lähteä menneisyyteen pelastamaan Cedriciä. Kaikki ei tietenkään suju suunnitelmien mukaan, ja pian pojat ovat kehitelleet aikamoisen sotkun ympärilleen.

Lempihahmoni on ehdottomasti Scorpius Malfoy, joka on tuvastaan ja perhetaustastaan huolimatta varsin sympaattinen poika. Turhin hahmo tuntui olevan idiootiksi kirjoitettu Ron Weasley, josta lukiessa ihmettelee miten Hermione kestää tätä. Ajankääntäjän ansiosta kirjassa tavataan lyhyesti useita sarjasta tuttuja hahmoja, myös sellaisia jotka ovat jo kuolleet.

Näytelmämuotoa on yllättävän helppo ja nopea lukea. Tarinaa kuljettavat eteenpäin hahmojen repliikit ja satunnaiset näyttämöohjeet. Juonenkäänteet seuraavat toisiaan nopeasti, ja ainakin kerran hämmennyin kun nuoret hahmot päättävät lähteä Lontoosta Godrickin notkoon ja seuraavassa kohtauksessa he ovat jo siellä. Miten he muka sinne pääsivät huomaamatta? Tietysti on ymmärrettävää, ettei näytelmässä voi jaaritella turhia.

Pahaksi onneksi luin etukäteen Juuso Määttäsen arvion näytelmästä Nyt-liitteessä. Hän paitsi haukkui käsikirjoituksen täysin, myös spoilasi siitä kaikki olennaiset kohdat. Niinpä tarinan edetessä ei tullut mitään suuria yllätyksiä. Määttänen oli kuitenkin oikeassa moittiessaan tarinan logiikkaa, esimerkiksi ajankääntäjien toimintaa. Monet tarinan käänteet muistuttavat enemmän fanifiktiota kuin perinteisiä Pottereita. Pari kertaa oli pakko nauraa, sen verran älyttömiä juttuja tuli vastaan.

Kaikesta huolimatta kirja oli varsin koukuttava, ja oli hauska palata Tylypahkan maailmaan. Vaikka voi arvata että loppu on suhteellisen onnellinen, tarina on pakko lukea että tietää kuinka asiat saadaan takaisin mallilleen. Hienointa olisi tietysti nähdä itse näytelmä, mutta sen puutteessa käsikirjoitus on ihan mukiinmenevä korvike. Kun kirjaa lukee irrallisena jatko-osana eikä ihan täysin Potter-sarjaan kuuluvana, siitä saa eniten irti ja sille voi antaa neljä tähteä.

Kirja pääsee mukaan Lukuhaasteeseen 2016 kategoriassa Näytelmä. 

Subjektiivinen tuomio: ****

J. K. Rowling, John Tiffany, Jack Thorne
Harry Potter and the Cursed Child
352 sivua

Little, Brown 2016