Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu

Hän kertoo minulle jostain ystävästään, naisesta, jolla ei koskaan ollut ketään mutta jolla nyt on joku. Kuulen tällaisia tarinoita usein.
’Minä muuten lähetin hakemuksen sinne radioon’, sanon.
’No niin!’ Aapeli vastaa ja nousee lähteäkseen. Työt kutsuvat.
’He eivät olleet kiinnostuneet minusta.’
’Höh’, Aapeli sanoo. ’Ensi kerralla sitten.’

Kirja on saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

On ollut mielenkiintoista lukea muiden arvioita Sisko Savonlahden esikoiskirjasta Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu. Osa ei ole löytänyt teoksesta juurikaan kosketuspintaa, ja osa tykkää valtavasti. Alun perin suhtauduin epäilevästi näin hehkutettuun kirjaan, mutta luettuani jonkun arvioista tajusin, että tämähän täytyy lukea. Ja nyt kuulun jälkimmäiseen porukkaan.

Kirja koostuu episodimaisista luvuista nuoren helsinkiläisnaisen elämästä. On epätoivoista työnhakua, on urahaaveita, on ulkopuolisten odotuksia ja itsensä etsimistä. On Tinder-treffejä, on poikaystävä, on entinen poikaystävä. On elämässään edenneitä ystäviä ja suorasanaisia sukulaisia. Välillä on rahaa, useimmiten ei. On matka New Yorkiin. On sipsejä ja epäonnistunut sipsilakko ja sipsejä ja juuri oikealla tavalla sekoitettua valkosipulidippiä. On psykologikäyntejä ja yritys saada oma elämä hallintaan.

Emme ehdi puhua pidempään, koska Teemun täytyy osallistua Skype-palaveriin New Yorkin -pomonsa kanssa. Se korostaa joutenoloani, joten avaan Oikotien ja Molin sivut toivoen, että jommassakummassa niistä olisi työpaikkailmoitus, joka puhuttelisi minua. Niin ei käy. Ilmoituksissa haetaan tänäänkin avarakatseisia ihmisiä, jotka osaavat ’kiteyttää olennaisen isosti’, hallitsevat B2B-markkinoinnin ja viihtyvät epämukavuusalueellaan.

Vaikka minulla ja nimettömäksi jäävällä minäkertojalla ei samanlainen elämäntilanne olekaan, tarina vei mukanaan ja samaistuin täysillä kolmikymppisen kaupunkilaissinkun elämään ja tuskaan. Savonlahden tyyli on lakonista, purevaa ja oivaltavaa. Tässä kirjassa ei pelasteta maailmaa, vaan eletään millenniaalien arkea ensimmäisen maailman ongelmilla höystettynä. Monessa kohdassa vain nauroin, sillä niin tuttuja tietyt asiat ovat. Tässäkö se aikuisuus nyt sitten on?

Ja ei, en aio kuvittaa tätä postausta tai Twitter-jakoa tai Instagram-kuvaa sipseillä. Tosin huomasin vasta tätä kirjoittaessani että myös romaanin KANNESSA on sipsejä. En valitettavasti jaa päähenkilön intohimoista suhdetta sipseihin, mutta dippiin suhtaudumme samalla hartaudella.

Subjektiivinen tuomio: *****

Sisko Savonlahti
Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu
Gummerus 2018
304 sivua

Henriikka Rönkkönen: Mielikuvituspoikaystävä

Mutta onneksi meille kaikille annetaan syntymässä yksi työkalu kaiken korjaamiseen, ja se on mielikuvituspoikaystävä. Se ei ole täydellinen eikä se ole haave siitä, että joku olisi oikeasti sellainen. Mutta yksinäisyyden tai tylsistymisen hetkillä se ymmärtää ja tukee. Se nauraa vitseille ja on erinomainen rakastaja tai ainakin se tykkää katsella, kun masturboit.”

Erityisesti Atena on kunnostautunut viime vuosina suosittujen bloggaajien kirjojen julkaisijana. Sinkkublogi-nimistä blogia pitävän Henriikka Rönkkösen esikoiskirjasta Mielikuvituspoikaystävästä on puhuttu paljon ja äskettäin sille ilmestyi jatko-osakin, joten nappasin kirjan mukaan kirjaston esittelyhyllystä.

Alussa todetaan, että kirja on täyttä faktaa ja fiktiota: osa tapahtumista on tapahtunut Rönkköselle itselleen ja loput tutuille tai mielikuvituskavereille. Minämuotoista, henkilökohtaista tekstiä on kuitenkin vaikeaa irrottaa kirjailijasta, joten luin kirjaa pakostakin Rönkkösen omina kokemuksina ja ajatuksina.

Kirja lupaa ytimekkäästi kertoa kaiken, mitä haluan tietää sinkkuelämästä, ja paljon sellaistakin, mitä en halua tietää. Ainakin jälkimmäinen lupaus toteutuu. Mielikuvituspoikaystävän perusteella sinkkuudessa on ennen kaikkea kyse seksistä ja sen saamisesta (tai saamattomuudesta) eri muodoissa, samalla kun etsii sitä oikeaa, jonka kanssa sitoutua.

En löytänyt kirjasta kovinkaan paljon samaistumispintaa, mutta se tarjosi kuitenkin mielenkiintoisen kurkistuksen toisenlaiseen ajatusmaailmaan. Sitä ei voi kieltää, että Rönkkönen on erinomainen kirjoittaja. Hän kertoo tarinoita lennokkaasti ja keksii hauskoja kielikuvia.

Vaikka paikoitellen kirjan inhorealistinen (”hervottoman ronski”) kielenkäyttö ja alapäähuumori kyllästyttivät, nauroin useampaan kertaan tekstiä lukiessani. Ja kyllähän monia Rönkkösen läpikäymiä sinkkuuteen liittyviä tunteita ja tilanteita tunnistaa. Välillä rakkautta epätoivoisesti etsivää kertojaa käy sääliksi, mutta loppupuolella tämä onneksi itsekin ymmärtää, ettei onni löydy miehistä. Elämä jatkuu, sinkkuna tai ei.

Kirja pääsee mukaan vuoden 2018 Helmet-lukuhaasteeseen kategoriassa Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa. (Ainakin painettuna kirjana, e-kirjana ja äänikirjana.)

Subjektiivinen tuomio: ***

Henriikka Rönkkönen
Mielikuvituspoikaystävä – ja muita sinkkuelämän perusasioita
Atena 2016
203 sivua

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa

Mieheni vetää henkeä. Niin kuin tehdään, kun ollaan sanomassa jotain, mikä muuttaa kaiken. Ilma kohoaa rintaan, pysähtyy hetkeksi ja purkautuu sitten pois. Ja tämän hän sanoo:
– Olen oikeastaan aina halunnut olla nainen.
Näin sanoo mieheni, neljäkymmentä vuotta myöhässä.”

Tutustuin alun perin Selja Ahavan kirjaan HS:n tekemän henkilöjutun kautta. En ole lukenut hänen muita teoksiaan, mutta tähän tartuin kun sain sen käsiini kirjastosta. Kirja on nopea luettava väljine kappaleineen ja tyhjine sivuineen tekstin välissä – lukaisin sen yhdessä illassa.

Minäkertoja käy läpi ajatuksiaan ja tuskaansa siitä, kuinka hänen aviomiehensä katoaa vähä vähältä muuttuessaan naiseksi. Mies on kertomansa mukaan halunnut olla aina nainen, ja kertoja tuntee itsensä petetyksi vuosien avioliiton jälkeen.

Ennen kuin mieheni katoaa on vahvasti omaelämänkerrallinen teos. Kun kirjaa vertaa Hesarin henkilöjuttuun, useimmat kohdat pariskunnan tapaamista ja keskusteluja myöten ovat samoja kirjassa ja Ahavan omassa elämässä. Kirjan pariskunnalta puuttuvat ainoastaan lapset. Tämä aiheuttaa lukijana myös jonkinasteista hämmennystä: mikä on totta ja mikä keksittyä? Pitäisikö kirjaa lukea romaanina vai muistelmina?

Pääjuonen välissä kulkee toisena tarinana kertomus Kristoffer Kolumbuksesta, joka purjehti länteen ja uskoi kuolemaansa saakka vakaasti, että oli löytänyt Intian. Rinnastus on mielestäni erikoinen, mutta toisaalta osuva, kun asiaa miettii tarkemmin. Hesarin jutun mukaan kirjan nimeksi piti alun perin tulla Mieheni ei ollut Intia.

Joka päivä toivon, että hän alkaisi surra, että hän ymmärtäisi mitä meille tapahtuu. Mutta hän on jossain muualla. Hänelle tapahtuu muita asioita. Hän kuoriutuu kotelostaan ja kuivattelee siipiään. Juuri nyt hän iloitsee peilikuvansa ääressä, juuri nyt hän iloitsee.”

Näkökulma on yksipuolinen, eikä suo paljoakaan ymmärrystä itse transsukupuolisen henkilön kokemukselle. Kirja onkin saanut jonkin verran kritiikkiä heteronormatiivisesta näkymyksestään. Toisaalta puolisot pääsevät harvemmin ääneen – miltä tuntuu, kun aviomies ei ole enää mies? Mitä saa itse tuntea, kun toinen iloitsee muutoksestaan? Ahavan minäkertoja vertaa kokemusta toiseen naiseen, kolmanteen pyörään, jonka hän on päästänyt heidän suhteeseensa.

Olen päästänyt taloon toisen naisen. Annan heille omaa aikaa, soitan ennen kuin palaan kotiin.

En oikein tiedä, mitä sanoisin tästä kirjasta. Pidin siitä, mutta suosikkieni joukkoon se ei nouse. Ahavan teksti on tajunnanvirtamaista mutta sujuvaa.  Se on aitoa, raakaa ja rehellistä. Päähenkilön kehityskaari näkyy selvästi, alun kieltämisestä asian käsittelyyn ja pikku hiljaa kohti hyväksymistä. Noin ehkä itsekin reagoisin vastaavassa tilanteessa, en tiedä. Kirja saa miettimään.

Jostain syystä kirjassa ei ole lainkaan sivunumeroita, mikä oli lievästi ärsyttävää.

Subjektiivinen tuomio: ***½

Selja Ahava
Ennen kuin mieheni katoaa
Gummerus 2017
213 sivua