Yksi hyvä ja yksi huono kirja syömisestä

Luin peräkkäin kaksi hyvin erilaista kirjaa syömisestä, ja päätin tehdä niistä vaihteeksi yhteisen postauksen. Pääosin siksi, että ensimmäinen oli sen verran tylsä, etten jaksanut lukea sitä kunnolla loppuun.

William Leith: Pohjaton nälkä

Olen lihava. Niinpä teen kaiken lihavasti. Tänä aamuna otan läskisuihkun ja pyöriskelen saippuavaahdossa kuin valtava kerubi. Kuivaan itseni lihavasti. Se ei ole samanlaista kuin laihan kuivatessa itsensä pyyhkeellään. Lihavat imevät itseensä vettä kuin sienet.

William Leithin Pohjaton nälkä tarttui mukaan kirjastoreissulta kiinnostavan aiheensa ja hauskan kantensa perusteella. Kirjaa kuvataan takakannessa ”hyytävällä tavalla hauskaksi” ja ”oivalluksia sytyttäväksi safariksi länsimaisen ihmisen loputtomaan haluun saada – jotakin ja nopeasti.”

Odotin siis kiinnostavaa, omakohtaista teosta lihavuudesta ja nykyisestä syömiskulttuurista, ehkä faktoilla ja tutkimuksilla höystettynä. Harmillisesti Pohjaton nälkä oli kuitenkin pettymys.

Kirja tuntuu lähes pelkältä tajunnanvirralta, kun Leith kuvaa ajatuksiaan ja kokemuksiaan. Hän hyppii episodimaisesti aiheesta toiseen, kertoo välillä aamurutiineistaan, sitten tyttöystävästään, alkaa noudattaa Atkinsin dieettiä, kuvailee lapsuutensa ahmimiskokemuksia ja nuoruuden huumesekoiluita, repsahtaa syömään, juttelee lihavan ystävän kanssa, haastattelee tohtori Atkinsia…

Pieniä oivalluksia pilkahtelee aina välissä, mutta ajatus ei tunnu pääsevän eteenpäin eikä kokonaisuus hahmotu. Mikä oli pohdintojen lopputulos? Välillä tilanteet ovat absurdiudessaan huvittavia, välillä taas inhottaa lukea Leithin kertoillessa huolettomasti kännäyksestään ja huumeidenkäytöstään. En jaksanut lukea paksua kirjaa kunnolla loppuun, vaan puolivälistä eteenpäin hyppelin sivuja ja lopulta laitoin koko teoksen pois.

Subjektiivinen tuomio: **

William Leith
Pohjaton nälkä – syöpön tunnustuksia
Tammi 2006
317 sivua

Pertti Mustajoki: Vähennä kaloreita ilman dieettiä

Kaloreiden vähentäminen aloitetaan niistä tilanteista, joissa olet viikoittain, ja etenkin niistä, jotka ovat lähes jokapäiväisiä. Jos pari kertaa kuukaudessa nautit illallisen ravintolassa tai maistelet kahvilassa juustokakkua, älä herran tähden ryhdy niiden äärellä miettimään kaloreita.

Toisin kuin Pohjaton nälkä, Pertti Mustajoen tuore teos Vähennä kaloreita ilman dieettiä oli kiinnostava, muutenkin kuin nimensä perusteella. Aimo annos tutkittua tietoa höystettynä huumorilla ja armollisella otteella on pakattu tiiviiksi tietopaketiksi, jonka hotkaisee parissa illassa.

Aineenvaihdunta- ja hormonisairauksiin erikoistunut sisätautilääkäri Pertti Mustajoki kertoo aloittaneensa kirjoittamisen sen jälkeen, kun toimittaja oli kysynyt, voiko ilman dieettejä laihtua. ”Jos aikaansa seuraava toimittaja luulee dieetin olevan ainoa keino laihduttaa, mitä tavalliset kansalaiset tietävät kalorien vähentämisestä?” Näin syntyi kalorien vähentämiseen keskittyvä kirja.

Mustajoella on erinomainen pointti: jos erilaiset dieetit todella toimisivat, suomalaisetkin hoikistuisivat jatkuvasti. Atkinsin dieetti ja 5:2 -dieetti saavat kirjassa kyytiä, kun tilalle otetaan perinteinen lautasmalli. Olennaista on, että Mustajoki myös perustelee kaiken tutkimustiedolla.

Avain painonhallintaan ja laihtuminen on yksinkertainen: rajoitetaan kalorien määrää eikä ruoan määrää. Nälkäkuurilla oleminen ei pitkällä aikavälillä laihduta, vaan kilot saattavat tulla korkojen kera takaisin. Maha nimittäin täyttyy nimenomaan ruoan määrästä, eikä se välitä onko kyseessä puoli kiloa porkkanaa vai suklaata. Toisesta vain saa satoja kilokaloreita enemmän kuin toisesta, mikä aiheuttaa lihomista.

Mustajoki määrittelee, mikä on terveellinen kaloritiheys ruoassa (alle 150 kcal/100g), sekä ohjeistaa kalorien ”laimentamiseen” aterialla. Jos syö vaikka makean välipalan, sitä voi laimentaa vähäkalorisella hedelmällä, tai leipää voi laimentaa kevyillä leivänpäällisillä.

Olennaista on pureutua ensin jokapäiväisiin aterioihin kuten koulu- tai työlounaisiin, ja sallia itselleen se juustokakkupala tai muu herkku ilman tunnontuskia pari kertaa kuukaudessa. Kirjan ote oli muutenkin armollinen – mitään ei tiukasti kielletä, ja syömisen pitää olla mukavaa. Hampurilaisaterioita voi toki syöpötellä silloin tällöin, mutta jos siitä tulee jokaviikkoista, kalorien vähentäminen alkaa olla hankalaa.

Mukana on myös kiinnostavaa nippelitietoa: yllättävää esimerkiksi oli, että niinkin helposti kuin vaihtamalla kevytmaidosta rasvattomaan maitoon saa vuodessa tuhansia kilokaloreita vähemmän.

Kirja oli nopeasti luettu, mutta huomasin pian olevani jääkaapilla tarkastamassa yleisimpien välipalojeni kaloritiheyttä. Tämä kirja tekisi melkein mieli ostaa omaksi, voisi nimittäin olla terveellistä lukea se aika ajoin uudelleen.

Kirja pääsee vuoden 2017 lukuhaasteeseen kategoriassa Kirja lisää hyvinvointiasi.

Subjektiivinen tuomio: ****½

Pertti Mustajoki
Vähennä kaloreita ilman dieettiä
Duodecim 2016
144 sivua

Osta kirja Adlibriksesta*

Järvi & Tammi (toim.): Maito tappaa ja muita outoja tiedeuutisia

maito_tappaaYksittäinen tutkimus tuottaa harvoin käänteentekeviä tuloksia, ja tutkijalle saattaa tulla kiusaus ”hieman” korostaa jonkin yksittäisen löydöksen merkitystä. Sitten ketjun seuraavat lenkit haistavat uutisen ja tarttuvat syöttiin: ensin tiedottaja nostaa liioitellun tuloksen mediatiedotteen kärjeksi ja sitten toimittaja tekee tiedotteen pohjalta uutisen, jolle toimitussihteeri kenties vielä muotoilee myyvän klikkiotsikon. Uutisankka on syntynyt.

Kirja on saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Maito tappaa ja muita tiedeuutisia osui silmääni viime vuonna Vastapainon syksyn kirjatarjonnasta, ja pyysin teoksesta arvostelukappaleen. Nuoruuden unelma-ammattini oli toimittaja, ja olen alkanut kiinnittää yhä enemmän huomiota klikkiotsikointiin, kaikenlaisista tutkimuksista ja ”tutkimuksista” kertovaan uutisointiin ja juttujen todenmukaisuuteen. Tämä oli siis erittäin mielenkiintoinen kirja tähän kohtaan.

Kirja koostuu useiden kokeneiden tiedetoimittajien artikkeleista, jotka käsittelevät tiedeviestintää kukin vähän eri näkökulmasta. Kirjoittajien blogeista olen seurannut jo aiemmin Anja Nysténin Kemikaalikimaraa ja Reijo Laatikaisen Pronutritionist-blogia. Mainioita, kiihkottomia ja informatiivisia julkaisuja molemmat. Tiina Raevaaraa olen ollut ohimennen kuuntelemassa mm.  Turun kirjamessuilla, jossa hän oli mukana tiedeuutisia käsittelevässä paneelissa.

Maito tappaa alkaa muutamalla yleisellä artikkelilla, jossa johdatellaan aiheeseen ja pohditaan tiedeuutisoinnin viihteellistymistä. Käsitellyksi tulee muun muassa tasapainoharha, eli esimerkiksi se että otetaan asiantuntijaksi yksittäinen karismaattinen henkilö, jolla on täysin päinvastainen näkemys kuin tiedeyhteisöllä. Näin saadaan luotua illuusio siitä, että vastakkain ovat kaksi samanarvoista mielipidettä, vaikka toinen olisi tiedettä ja toinen mutua.

Kiinnostavimmat jutut löysin kirjan keskivaiheita. Reijo Laatikainen kirjoittaa ravintoon liittyvistä tutkimuksista, Anja Nystén myrkyllisistä aineista ja niiden todellisista riskeistä ja Jarmo Korteniemi avaruusaiheisita uutisista ja niiden jatkuvista virheistä.

Teuvo Peltoniemi käy läpi Fukushiman ydinvoimalaonnettomuuden käsittelyä mediassa ja Tiina Raevaara kirjoittaa tiedeuutisista vihajulkaisuissa kuten Magneettimediassa ja MV-lehdessä. Kirjan loppupuolelta löytyy myös vähän irrallisen oloinen artikkeli Heurekan mielenterveysaiheisen näyttelyn rakentamisesta, mutta sekin oli mielenkiintoista luettavaa.

Erityisesti Korteniemen avaruusartikkeli ja Peltoniemen juttu Fukushimasta herättelivät ajattelemaan. Korteniemi oli kerännyt artikkelinsa täyteen suomalaismedioiden avaruusuutisissa esiintyneitä virheitä. Hän kysyy, katsottaisiinko vaikka talouden tai urheilun uutisoinnissa sormien läpi jatkuvia vääriä termejä ja suoranaisia virheitä. Tuskin! Tekisi mieli lainata tähän koko luku: iso osa jutuista sai nauramaan ääneen ja loput aiheuttivat facepalm-reaktion.

”Artikkelissa ’Nasa bongasi tuoreen kraatterin – Mars onkin sininen planeetta’ (T&T 6.2.2014) kauniin tuoreen kraatterin kerrotaan yllättäen paljastavan punaisen pintamaan alta ’sinistä kiviainesta’. Seuraavana päivänä jutun loppuun oli lisätty lause ’julkaistua kuvaa on returoistu’ [sic]. Kuva on tosiaankin voimakkaasti muokattu väärävärikuva ja ihmissilmin maisema olisi kaikin puolin punertava. Sinisyys ei ole todellista muutoin kuin kuvassa, eikä otsikko pidä paikkaansa.”

Peltoniemi puolestaan kuvasi artikkelissaan Fukushiman ydinvoimalaonnettomuuden 2011 aiheuttamaa uutiskohua. Siinä missä paikan päällä Japanissa ihmiset olivat rauhallisia eikä säteilyvaaraakaan ollut suoja-alueiden ulkopuolella, ulkomaiset mediat alkoivat revitellä otsikoita paniikista ja ihmisten joukkopaosta.

Varsinainen megakatastrofi eli maanjäristyksen ja tsunamin 16 000 ihmisuhria sekä valtavat taloudelliset menetykset joutuivat kuitenkin mediassa hetkessä sivuosaan, kun Fukushiman ydinvoimalasta alkoi tulla uutisia, joissa esiintyi sana säteily.

Suomessa esimerkiksi MTV3 uutisoi onnettomuuden jälkeen otsikolla ”MTV3:n toimittaja Japanissa: Täällä on todellakin pian kuoleman vaara.” Juttu poiki neljä kantelua Julkisen sanan neuvostolle, ja useat japaninsuomalaiset kommentoivat uutista. ”Maikkari ihan tosissaan uutisoi, että Tokiossa on nyt vaarallista olla kun säteilyarvot ovat nelinkertaiset! Silti se olisi vähemmän kuin luonnon taustasäteily Suomessa monin paikoin.

Syksyllä 2016 ilmestynyt kirja on edelleen erittäin ajankohtainen ja hyödyllistä luettavaa kaikille tiedeviestinnästä ja mediakritiikistä kiinnostuneille. Kaikkea uutisointia ei kannata ottaa todesta, vaikka se julkaistaisiinkin luotettavassa mediassa. Monet jutuista ovat muualta kopioituja tai ulkomaisista julkaisuista suoraan käännettyjä ilman mietintää, onko juttu lainkaan relevantti. Vai pitäisikö suomalaisia Viagran käyttäjiä varoittaa vesijohtoveden vaaroista (Kauppalehti 18.6.2015), koska Yhdysvalloissa Ohion Columbuksessa vedessä on normaalia enemmän nitraattia?

Monessa kohdassa kuitenkin muistutetaan, että huono tiedeviestintä on monen tekijän summa. Toimittajia on helppo syyttää toheloinnista, mutta he eivät ole läheskään aina syyllisiä. Usein homma lähtee lapasesta jo siinä vaiheessa, kun tutkimuksesta laaditaan tiedotetta ja tuloksia halutaan pikkuisen liioitella. Hyvällä journalismilla on siis edelleen paikkansa, ja lähdekritiikki on tarpeen lukijoillekin.

Luin ja bloggasin kirjasta vuoden 2016 puolella, joten en laita sitä vielä vuoden 2017 lukuhaasteeseen.

Subjektiivinen tuomio: ****

Maito tappaa ja muita outoja tiedeuutisia
Toimittaneet Ulla Järvi & Tuukka Tammi
Vastapaino 2016
216 sivua

Tässä vielä kiinnostuneille Reijo Laatikaisen esitys erityisesti hänen aiheeseensa ravintotutkimukseen liittyen:

Giulia Enders: Suoliston salaisuus

suoliston-salaisuusOhutsuoli kiemurtelee seitsemän metrin pituudeltaan päämäärättömästi edestakaisin oikealta vasemmalle, kunnes muuttuu lopulta paksusuoleksi. Siinä taas roikkuu näennäisesti tarpeeton umpisuoli, joka ei kai muuta osaa kuin tulehtua. Lisäksi paksusuolessa on selkeitä pullistumia. Se näyttää siltä kuin se yrittäisi matkia helminauhaa mutta epäonnistuisi surkeasti. Kaukaa katsottuna maha-suolikanava on ruma, epäkiinnostava, epäsymmetrinen letku.

Harvoin tulee luettua tietokirjaa, joka samaan aikaan on järeä tietopaketti ja naurattaa ääneen. Giulia Endersin teos Suoliston salaisuus on kuitenkin sellainen. Vuonna 1990 syntynyt saksalainen tutkija ponnahti julkisuuteen pidettyään suolistoaiheisen esitelmän, josta tuli Youtube-hitti. Nyt hän valmistelee Saksassa väitöskirjaansa, ja kirjoittaa suurelle yleisölle hykerryttävän hauskaa tekstiä suolistosta ja mikrobeista. Kuulostaa mahdottomalta tehtävältä, mutta ilmeisesti mistä tahansa aiheesta saa kirjoitettua kiinnostavaa tekstiä, kun osaa tehdä sen oikein.

Heti kun ensimmäiset pikkumuruset ovat saapuneet ohutsuoleen, alkaa varsinainen ruoansulatus. Monenkirjava kakkumössö häviää matkallaan tämän putken läpi lähes täysin sen seinämiin, vähän niin kuin Harry Potter laiturilla 9¾. Ohutsuoli tarttuu kakkuun päättäväisesti.”

Kirjan alkuosa keskittyy ruoansulatuselimistön rakenteeseen sekä erilaisiin allergioihin ja intoleransseihin. Sitten Enders käy suoliston toiminnan ja ruoansulatuksen huolellisesti läpi aina ruoan näkemisestä ja sen nielemisestä kakkaamiseen. Omat alalukunsa saavat myös ummetus ja oksentaminen. Oksentaminenkin on niin monimutkainen prosessi, että Enders kuvaa sitä suorastaan mestarisuoritukseksi. Kolmannessa osiossa päästään Endersin erikoisalaan eli mikrobeihin. Kirjassa kuvataan suolistoflooraa yleisesti ja hyviä ja pahoja bakteereja erikseen, sekä pohditaan niiden merkitystä ihmisen terveyteen.

Jos emme todellakaan ole onnistuneet kypsentämään kana-ateriaa riittävästi, syömme kanan lihassolujen lisäksi pari salmonellasolua. Näitä yksisoluisia pitää olla kymmenestätuhannesta miljoonaan, jotta meidät saatettaisiin taistelukyvyttömiksi. Miljoonan salmonellabakteerin joukko vastaa kooltaan suolakiteen viidesosaa. Miten niin pieni armeija pystyy lähettämään vessanpytylle ihmisen, joka vastaa valtavan suurta 600 miljoonan suolakiteen kolonnaa? Se on sama kuin yksi yksittäinen Obaman hius hallitsisi kaikkia amerikkalaisia.

Opin kirjasta muun muassa:

  • Että suolisto on mahdottoman monimutkainen ja hienosyinen järjestelmä, jota pitäisi arvostaa enemmän
  • Miksi oliiviöljy on oikeasti parempaa rasvaa kuin se mitä saa McDonald’sin purilaisista
  • Miksi ruoan jälkeen tekee mieli jälkkäriä
  • Miten bakteerit voivat vaikuttaa lihomiseen
  • Miksi on tärkeää, ettei yritetä jatkuvasti desinfioida kaikkia bakteereja pois
  • Mitä ovat probiootit ja prebiootit ja miksi niitä on jugurteissa
  • Miksi antibioottien liiallinen syöminen on aika hasardia hommaa
  • Miksi kreivi Draculalla oli todennäköisesti geneettinen häiriö

Sekä paljon muuta enemmän ja vähemmän tärkeää! Suoliston salaisuus tarjoaa tuhdin tietopaketin ihmisruumiista taatusti mielenkiintoisemmassa muodossa kuin koulun biologian kirjat. Erityismaininnan saa kirjan tyyliin sopiva hupaisa kuvitus, jonka on tehnyt Giulian sisko Jill Enders.

Subjektiivinen tuomio: *****

Giulia Enders
Suoliston salaisuus – kaikki kehomme keskeisestä elimestä
Otava 2015
303 sivua

Osta kirja Adlibriksesta*

Esimakua saa Giulia Endersin palkitusta esitelmästä: (saksankielinen, tekstit englanniksi)