Erika Vik: Hän sanoi nimekseen Aleia

Katse valahti kämmeniin, jotka painuivat vasten kylmää ikkunalautaa. Hän keskittyi. Pinnisteli.
’Nimeni on Aleia’, tyttö sanoi hitaasti. Hän kääntyi Corildonia kohti ja toisti vakaasti: ’Minun nimeni on Aleia.’
Silmistä paistoi yhä pakokauhu.”

Kirja on saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Erika Vikin esikoisteos esittelee vähän erilaisen steampunk-vivahteisen fantasiamaailman, jossa hahmot käyttelevät miekkojen sijaan revolvereita ja matkustavat junalla. Kaukana pohjoisessa ihmistyttö tuupertuu Seuran talon portille, josta Corildon-niminen seleesimies löytää hänet. Tyttö ei muista itsestään muuta kuin nimen Aleia, mutta hänellä vaikuttaa olevan outoja voimia. Maailmassa virtaavat uudenlaiset, huonot tuulet, ja Aleia näyttää liittyvän niihin jotenkin. Yhdessä parivaljakko lähtee kohti etelää selvittämään mysteeriä.

Kirja on fantasiapainotteinen matkaromaani, jossa reissataan mantereen halki ja kohdataan kaikenlaisia kommelluksia matkan varrella. Kiinnostavinta antia oli normaalista miekka & magia -fantasiasta eroava maailma, seleesien yliluonnolliset kyvyt ja bonuksena sympaattiset eläinlajit kuten fennekki-kettu ja amargundi-lisko. 

Maailmassa on mielenkiintoisia yksityiskohtia, kuten kaksi aurinkoa. Jäi kuitenkin kiinnostamaan, vaikuttaako tupla-aurinko sen syvällisemmin maailmaan ja luontoon, kuin että hahmot käyttävät aurinkojenlaseja. Kirjailija on taiteillut itse kirjan hienon kannen ja ylläpitää tarinaa syventäviä nettisivuja. Nettisivuilta löytyy tietoa esimerkiksi seleesien toisesta pulssista ja mahdin kanavoimisesta. Toivottavasti maailmaa avataan silti lisää myös kirjojen puolella, ettei perehtyminen jää lukijan oman aktiivisuuden varaan.

Vaikka olenkin vaarassa paljastua pilkunviilaajaksi, mielestäni fantasiamaailmaan tulee säröjä kun ihmishahmot viljelevät jatkuvasti kristillisperäisiä kirosanoja tai juovat sherryä ja konjakkia, jotka ovat tietyillä alueilla valmistettavia juomia (joo, tarkistin Wikipediasta). Nämä pikkuseikat pistivät Aleiasta omaan fantasiasilmään. Seleeseillä oli toki oma huudahduksensa Loreldonin nimessä, jonka taustaa avataan tarkemmin kirjailijan nettisivuilla.

Kirjan ihmishahmot ovat yllättävänkin perinteisiä, tuntuu että olen lukenut samantyyppisistä luonteista useasti aiemminkin. Aleia on itsenäinen, jääräpäinen tyttö ja myöhemmin tavattava Mateo raju mutta pohjimmiltaan kiltti katujen kasvatti. Eniten pidin salaperäisestä ja hieman ristiriitaisesta Corildonista, muista kirjassa esiintyvistä seleeseistä ja heidän välisestään dynamiikasta.

Kieli on hyvää ja kerronta sujuvaa hauskoine kielikuvineen. Erityisen hauskasti oli kirjoitettu fennekki-ketun etsintäretkeä kuvaavat luvut eläimen omasta näkökulmasta. Teksti ei vienyt missään kohdassa vielä täysin mukanaan, mutta se eteni vakaasti ja jaksoin hyvin lukea tuhdit 500 sivua loppuun. Vauhdikkaitakin kohtia oli, mutta henkilöiden puolesta ei varsinaisesti päässyt pelkäämään.

Kaiken kaikkiaan kyseessä on mielenkiintoinen esikoisteos ja lupaava kotimainen fantasiapaketti. Trilogian toinen kirja Seleesian näkijä ilmestyy jo kesällä 2017, ja odotukset ovat korkealla seuraavien osien suhteen.

Kirja pääsee mukaan lukuhaasteeseen 2017 kategoriassa Kirjan nimessä on erisnimi.

Subjektiivinen tuomio: ***½

Erika Vik
Hän sanoi nimekseen Aleia
Gummerus 2017
532 sivua

Elina Pitkäkangas: Kajo

Laite piippasi kolme terävää hälytystä ja sen pää vilkutti punaista.
Suuni jäi auki.
Jääkärit, Samu ja Duke tuijottivat kaikki mustaa laitetta. Meni muutama sekunti, ennen kuin kukaan tajusi mitä tulos tarkoitti. Minun testini.

Kirja on saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Kajo jatkaa Elina Pitkäkankaan urbaania fantasiatrilogiaa. Ensimmäinen osa ylitti odotukseni ja vei täysillä mukanaan (lue postaukseni Kuurasta). Kajo jatkaa melkein suoraan siitä, mihin Kuuran lopussa jäätiin.

Lukija pääsee seuraamaan tarinaa edelleen kuurankerolaisten nuorten Inkan ja Aaronin näkökulmista. Inka on maksanut kovan hinnan pikkuveljensä hengestä, ja he yrittävät pitää matalaa profiilia Kuurankeron muurien sisällä. Aaron ja Matleena puolestaan samoilevat pakosalla metsän keskellä ja yrittävät vältellä Jahdin kynsiin joutumista. Alkuasetelmasta seuraa yllättäviä kohtaamisia, tiukkoja käänteitä ja tukku uusia henkilöitä.

Inka on kasvanut henkilöhahmona niin, ettei hän ollut oikeastaan enää lainkaan ärsyttävä. Tässä kirjassa taitaakin olla Aaronin vuoro olla hieman rasittava, kun hän vatvoo asioita ja on varsin dramaattinen. Eniten pidin ehkäpä Matleenasta.

Ensimmäisessä kirjassa juoni huipentui loppua kohden, kunnes kaikki kosahti paremman kerran. Toisessa osassa asiat menevät hurjaa vauhtia eteenpäin, ja hyvistä aikeista huolimatta kahta kauheammin solmuun. Juoni meni sen verran kovilla kierroksilla, että toimintaleffamaiset pelastus- ja pakokohtaukset olivat paikoitellen uskottavuuden rajoilla tavallisten suomalaisteinien seikkailuiksi. (Kyllä, mielestäni uskottavuudesta voidaan puhua vaikka kirjassa seikkailevatkin ihmissudet.)

Teksti soljui kuitenkin sujuvana ja tämäkin tuli luettua parissa päivässä. Kuuran kohdalla valitin puhekielisistä dialogista, mutta eipä sekään enää häiritse kun siihen on tottunut. Muutamia kirjoitusvirheitä bongasin – englanninkielisissä lyriikoissa laulettiin esimerkiksi rikkomisen sijaan jarruttamisesta ”They’re never gonna brake me.” Ekan osan tapaan Kajo saa pisteet kauniista kannesta.

Kajo on siinä mielessä tyypillinen trilogian toinen osa, että se alkaa keskeltä ja päättyy kesken kaiken. Odotukset kolmannen osan suhteen ovat siis korkealla, kun tapahtumat huipentuvat päätökseen. Sekä Inkalla että Aaronilla on suuria haasteita edessään tahoillaan.

Kirja pääsee mukaan Lukuhaasteeseen 2017 kategoriassa Kirjan nimi on mielestäsi kaunis.

Subjektiivinen tuomio: ****

Elina Pitkäkangas
Kajo
Myllylahti 2017
343 sivua

Elina Pitkäkangas: Kuura

kuuraEn katunut mitään. Olin toiminut oikein alusta asti. Olin selviytyjä. Kaikki tekemäni oli sen arvoista.

Kuura sai kunnian olla ensimmäinen kirjaston e-kirja, jonka kokeilin lainata lukulaitteelle. Lainasin sen alun perin vain testiksi, mutta koska kirja on ollut jo pitkään lukulistallani, ajattelin sitten lukea ainakin alkua. Kuura osoittautui isoksi yllättäjäksi minun kohdallani.

Minulla oli jonkin verran epäluuloja kirjaa kohtaan, koska aiemmin olin lukenut vain yhden Myllylahden kustantaman kirjan, ja se olisi kaivannut vielä toimituskierroksen tai pari. Upeasta kannesta huolimatta (graafikkona Karin Niemi) odotin Kuuran olevan ihan ookoo nuorisokirja. Yllätys oli suuri, kun tarina veikin ihan täysillä mukanaan.

Kuura sijoittuu vaihtoehtoiseen vuoteen 2014 ja kuvitteelliseen Kuurankeron kylään, joka sijaitsee kahdeksan kilometrin päässä Turusta.  Ihmisyhteisöjä terrorisoivat hukat, sairastuneet ihmiset jotka muuttuvat täydenkuun aikaan ihmissusiksi. Ihmissudet kantavat veressään lykantropiavirusta, johon ei ole parannuskeinoa. Aina kun Jahti saa hukan kiinni ihmisenä tai suden muodossa, luvassa on varma kuolemantuomio. Nyt hukat on saatu eristettyä kaupunkien muurien ulkopuolelle erämaahan, eikä Kuurankerossakaan ole ollut niitä kymmeniin vuosiin – ainakaan julkisesti.

Päähenkilöinä ja kertojina vuorottelevat lukion tokaluokkalaiset ystävykset Inka ja Aaron. Inka on itsekäs ja itsepäinen tyttö, joka on tottunut olemaan huomion keskipiste ja saamaan tahtonsa läpi. Ymmärrän vihdoin, miksi niin monessa arviossa kommentoidaan nimen omaan Inkan hahmoa. Kaikessa itsekkyydessään ja naiiviudessaan hän on varsin herkullinen tyyppi! Aaron on miellyttävämpi ja ajattelevaisempi hahmo, vaikka tyttöjä pyörittelevä pelimies hänkin.

Inkan ainoita heikkoja kohtia on pikkuveli Tuukka, joka joutuu heti kirjan alussa onnettomuuteen. Inka on valmis tekemään mitä tahansa pelastaakseen veljensä, ja alkaa punoa suunnitelmaa. Samaan aikaan päähenkilöiden elämään ilmestyy uusia tuttavuuksia: Inkaa kiehtoo muurin vartija Leo, jolla on synkkä salaisuus. Päältäpäin tavanomainen mutta pedolta tuoksuva Matleena saa puolestaan Aaronin sydämen sykkimään.

Kirjan kieli on hyvää ja vaikka hahmojen käyttämä puhekieli ärsyttikin alkuun (niin kuin aina), loppua kohden se tuntui varsin luontevalta valinnalta 18-vuotiaiden teinien suuhun. Pitkäkangas on keksinyt oivaltavia nimiä asioille, kuten kaunis Kuurankero kaupungin nimenä tai Kuutamokka-kahvila.

Arkiset tapahtumat sekoittuvat luontevasti yliluonnollisiin elementteihin – täydenkuun yönä Maikkarilta pauhaa hyvän mielen elokuva, jonka tarkoituksena on pitää hukat poissa mielestä. Ihmissusimytologia uppoaa sujuvasti henkilöiden maailmaan ja kieleen. Olisin voinut lukea lisääkin maailman lainalaisuuksista.

Kannen perusteella voisi odottaa synkkäsävyistä fantasiakirjaa, mutta tarinan pääpaino on ihmissuhteissa ja romantiikassa. Ihmisuhdedraama + ihmissudet = ihmissusidraama? Molemmat päähenkilöt ovat minäkertojia tarinassa, joten lukija pääsee hyvin sisälle heidän ajatusmaailmaansa. Tunteet räiskyvät vahvoina vähän joka suuntaan niin hyvässä kuin pahassa. Henkilöt tuntuivat aidoilta, ja heistä alkoi myös välittää.

Juoni on ehyt kokonaisuus ja piti ainakin minut tiukasti otteessaan loppuun saakka. Arvailin kyllä tarinan etenevän eri suuntiin, mutta yleensä olin väärässä. Kun tapahtumat alkoivat vyöryä hallitsemattomasti päälle, luin viimeiset sata sivua mumisten suurin piirtein koko ajan ”voieivoievoiei älä tee sitä argh” itsekseni. Kirjan henkilöt saavat oppia, että pienilläkin teoilla voi olla valtavat seuraukset. Loppu veti tapahtumat hyvin yhteen, mutta jätti paljon avoimeksi myös jatko-osia varten.

Trilogian toinen osa Kajo ilmestyy keväällä 2017. Sitä odotellessa!

Subjektiivinen tuomio: ****+

Elina Pitkäkangas
Kuura
Myllylahti 2016
309 sivua