Margaret Atwood: Penelopeia

Enkö minä sentään ollut uskollinen? Enkö ollut odottanut odottamasta päästyäni, vaikka olin tuntenut suurta kiusausta – joskus pakkoa – tehdä toisin? Ja kun kertomuksen virallinen versio pääsi levitykseen, mikä minusta tehtiin? Opettavainen legenda. Keppi, jolla lyödään muita naisia.

Margaret Atwoodin Penelopeia oli lukulistallani kirjallisuuden perusopintojen takia, ja sitä ennen luin taustalukemiseksi Homeroksen Odysseian. Onneksi tein sen, koska muuten Penelopeian viittaukset ja idea olisivat menneet ihan sivu suun.

Tilaustyönä tehty romaani tulkitsee tosiaan uudelleen Homeroksen nimiin pantuja Iliasta ja Odysseiaa. Ilias kertoo kymmenvuotisesta Troijan sodasta. Odysseia taas kertoo sankari Odysseuksen kotiinpaluusta kyseisen sodan jälkeen. Paluussa vierähtää toiset kymmenen vuotta, ja Odysseus kohtaa monenlaisia vaaroja ja haasteita matkallaan. Näiden 20 vuoden ajan kotona Ithakassa odottaa hänen vaimonsa Penelope, jota innokkaat kosijat ahdistelevat ja houkuttelevat naimisiin kanssaan.

Margaret Atwoodin Penelopeia puolestaan on Penelopen näkökulmasta kirjoitettu tarina Odysseian tapahtumista. Siinä Penelope ei vain odottele paikallaan miehensä paluuta, vaan alkaa kartuttaa miehensä omaisuutta ja liittoutuu palvelusväkensä kanssa saadakseen sisäpiirin tietoja kosijoista.

Penelopen lisäksi tarina nostaa esille erityisesti ne kaksitoista palvelustyttöä, jotka joutuvat hirtetyiksi, kun Odysseus palaa kotiin ja surmaa kosijat. Odysseiassa heidät vain mainitaan lyhyesti, mutta Penelopeiassa he ovat tärkeitä sivuhenkilöitä. He muodostavat myös antiikin satyyrinäytelmien tyylisen kuoron, joka kommentoi juonta aina Penelopen lukujen välissä. Kirjassa kysellään, miksi heidän piti kuolla.

Penelopeian tarina alkaa manalasta, jossa jo kuollut Penelope alkaa kertomaan tarinaansa. Hän kertoo lapsuudestaan, perheestään, avioliitostaan, Odysseuksen odottamisesta ja Odysseuksen paluusta, sekä kuolemanjälkeisestä elämästä manalassa.

Atwood on käyttänyt Homeroksen eeposten lisäksi lähteinä myös muita myyttejä ja antiikin tarinoita, ja kutonut niitä juoneen mukaan. Monet viittaukset selvisivät vasta kun aloin kaivella niitä tarkemmin kirjallisuuden oppimistehtävää varten. Muutamia hauskoja viittauksia myöhempäänkin historiaan löytyy.

Atwood on käyttänyt esimerkiksi muualta löytynyttä tietoa, että Troijan Helena on Penelopen serkku. Helena onkin nostettu viihdyttävän piikikkääksi sivuhahmoksi Penelopen rinnalle. Penelopen mielestä turhamainen ja jatkuvasti flirttaileva Helena pilasi hänen elämänsä, mikä tavallaan onkin totta. Ylipäätään Penelope on hyvin samastuttava hahmo kirjassa, kun hän kommentoi sarkastisesti antiikin henkilöiden tekemisiä ja tapahtumia omasta näkökulmastaan.

Odysseus oli melkoinen tarinaveikko omassa eepoksessaan, mutta Penelopekaan ei ole sen luotettavampi kertoja. ”Mutta me uskoimme. Niin me ainakin sanoimme toinen toisillemme.” Piikatyttöjen kuoro herättelee myös kysymyksiä, pysyikö viisas uskollinen ovela Penelope sittenkään niin uskollisena kahtakymmentä vuotta, vai pitikö hän omaa kivaa kosijoiden seurassa.

Lyhyt romaani oli nopeasti luettu ja viihdyin sen parissa hyvin. Atwood tekee taitavasti pilaa antiikin mytologiasta ja sai ainakin minut naurahtelemaan monessa kohtaa. Ainoastaan loppuun tuotu nykyaikainen oikeussalikohtaus oli hieman hämmentävä lisäys kirjaan. Ehkä senkin olisi voinut jotenkin hienosti tulkita, mutta en nyt tässä kohtaa kyennyt moiseen. Kaiken kaikkiaan suosittelen kirjaa lämpimästi, mutta Odysseia kannattaa lukaista ensin pohjatiedoiksi.

Kirja pääsee mukaan lukuhaasteeseen 2017 kategoriassa Kirjassa mennään naimisiin.

Subjektiivinen tuomio: ****+

Margaret Atwood
Penelopeia. Penelopen ja Odysseuksen myytti.
Suom. Kristiina Drews

Tammi 2005

Kirjasta on kirjoittanut hyvän tekstin aikoinaan myös Taikakirjaimet.

Minna Rytisalo: Lempi

Lakanoita vaihtaessaan hän vain sanoi, mistään mitään tietämättä, papereitani luettuaan, että pianhan löytäisin uuden. Uuden minkä? Uuden sinut? Hänkö sinuksi kuvitteli alkavansa? Sellaista ei ole, toista sinunlaistasi, Lempi.

Kirja on saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Lempiä hehkutettiin kirjablogissa jos toisessakin viime syksynä, ja luin sen nyt itsekin. Kun sain aloitettua, hotkaisin parisataasivuisen kirjan kevyesti parissa illassa. Lempi oli aika erilainen kuin odotin, ja todella vaikuttava lukukokemus.

Kirjan päähenkilö on nuori kauppiaantytär Lempi, joka muuttaa pienelle Pursuojan tilalle Viljamille vaimoksi. Hän ei kuitenkaan pääse itse lainkaan ääneen, vaan häntä kuvataan koko romaanin ajan kolmen muun henkilön kautta. Kirja alkaa aputyttö Ellin lähettämillä kirjeillä, joissa hän kertoo Lempin lähteneen kotoa sillä aikaa kun Viljami oli rintamalla.

Tästä seuraavia tapahtumia, yhden perheen tragediaa, aletaan keriä auki ensin Viljamin, sitten Ellin ja lopuksi Lempin kaksoissisaren Siskon näkökulmasta. Takaumat ja muistot kulkevat mukana sujuvasti ja vuorottelevat nykyhetken kanssa. Jokaisella henkilöllä on omanlaisensa ääni, ja lukija pääsee syvälle heidän ajatuksiinsa.

Kirjaa kuvataan takakannessa näin: ”herkkyydessään väkevässä romaanissa on voimakas jännite ensimmäiseltä sivulta viimeiselle”, ja se pitää hienosti paikkansa. Mielikuva Lempistä henkilönä muuttuu sen mukaan, kuka on äänessä. Lukiessa vuorottelivat monenlaiset tunteet: haikeus, myötätunto, hämmästys, näin muutamia mainitakseni.

Varsinkin Viljamin kerronta on hengästyttävää luettavaa, lähes tajunnanvirtaa, mutta silti helppoa seurata. Lempihahmokseni muodostui kuitenkin järkevä Sisko, joka vetää tarinan langat lopulta yhteen. Lempi on lyhyesti sanottuna hyvä kirja, joka tekee surulliseksi. Kieli on hurjan kaunista, ja ohueen kirjaan mahtuu paljon. Erityisesti esikoisromaaniksi teos on vaikuttava.

Lempi on myös ensimmäinen vuonna 2017 lukemani kirja, joten se saa kunnian aloittaa Helmetin lukuhaasteen. Kirja olisi sopinut moneenkin haasteen kohtaan, mutta valitsin sille kategorian Kirjan nimessä on tunne.

Läksy oli kauhistuttava: koskaan toista ihmistä ei näe kokonaisena. En ole varma, tajuanko sitä vieläkään.

Subjektiivinen tuomio: *****

Minna Rytisalo
Lempi
Gummerus 2016
234 sivua

P. D. James: Syystanssiaiset

syystanssiaisetMerytonin naisväen keskuudessa oltiin yhtä mieltä siitä, että Longbournin herra ja rouva Bennetillä oli ollut onnea, kun he olivat saaneet neljä viidestä tyttärestään naimisiin.

P. D. Jamesin dekkari Syystanssiaiset (alkuperäinen nimi Death Comes to Pemberley) kuuluu samaan kategoriaan aikaisemmin lukemani Longbournin talossa kanssa. Molemmissa esiintyvät Jane Austenin Ylpeydestä ja ennakkoluulosta tutut hahmot uusissa seikkailuissa.

Siinä missä Longbournin talossa oli suorastaan inhorealistinen kuvaus Bennetin perheen palvelijoiden elämästä säätyläistilalla, Jamesin Syystanssiaiset noudattaa uskollisemmin Austenin tyyliä (ja hyvä niin, koska kirjaa on paljon miellyttävämpää lukea). Elizabethin ja herra Darcyn naimisiinmenosta on kuusi vuotta, ja he ovat asettuneet mukavasti elämään Pemberleyn kartanoon. Kaksi poikaakin on siunaantunut ja elämä on mallillaan.

Vuosittaisten syystanssiaisten aattona tilan rauha kuitenkin järkkyy, kun Elizabethin sisar Lydia ajaa vaunuillaan pihaan täysin hysteerisenä huutaen, että herra Wickham on murhattu. Miehet lähtevät metsään etsimään tätä, mutta löytävätkin kapteeni Dennyn kuolleena ja Wickhamin tämän vieressä yltä päältä veressä.

Seuraa kuolemansyyntutkimus ja oikeudenkäynti, ennen kuin mysteeri pikku hiljaa keriytyy auki. Murhasiko Wickham parhaan ystävänsä? Entä kuka on mystinen nainen, jonka palvelustytöt näkivät metsässä ja väittivät aikoja sitten eläneen rouva Reillyn haamuksi?

Kirja alkaa prologilla, jossa kerrataan pikaisesti Ylpeyden ja ennakkoluulon tapahtumat. Näin ollen Syystanssiaiset voi lukea myös ilman alkuperäisen kirjan tuntemista, mutta kyllä suosittelisin kirjaa ehdottomasti Y&E:n lukeneille. Austen-faneille kirja on varmasti etupäässä suunnatukin.

Itse pidin kirjasta kovasti. Ylpeys ja ennakkoluulo kuuluu suosikkeihini, ja Syystanssiaisissa pääsi sukeltamaan takaisin kirjan maailmaan ja lukemaan, millaista päähenkilöiden elämä olisi voinut olla myöhemmin. Henkilöhahmot on kuvattu hyvin samanlaiseksi kuin alkuperäisessäkin teoksessa, ja on helppo kuvitella että juuri Wickham joutuisi syytetyksi murhasta ja uhkaisi jälleen kerran tahrata Pemberleyn maineen. Eniten kirjassa seurataan herra Darcyn ajatuksia, ja James kuvaakin niitä uskottavasti.

Murhamysteerin lisäksi tarinasta löytyy myös reilusti draamaa ja ripaus romantiikkaa: Darcyn sisarella Georgianalla on kaksikin kilpakosijaa joista valita. James on kehitellyt myös muille sivuhahmoille tyydyttäviä jatkoja: Bennetien epäsuosituin sisar Marykin on päätynyt avioliittoon, ja jopa itse lady Catherine de Bourgh on pehmentynyt ja alkanut toipua Pemberleyn metsiä kohdanneesta häväistyksestä. Riemastuin lopun pienestä yksityiskohdasta, kun huomasin että James oli ujuttanut tarinaan myös toisen Austenin kirjan henkilöitä pieneen sivuosaan.

Innostuin alun perin lukemaan kirjan katsottuani YLE:ltä siihen perustuvan minisarjan Pemberleyn kartanon tragedia. Sarja oli laadukkaasti toteutettu, mutta oli jännä huomata kuinka paljon muutoksia siihen oli tehty verrattuna kirjaan. Esimerkiksi Elizabethin osuus mysteerin selvittämisessä oli sarjassa paljon isompi – kirjassa hän oikeastaan vain istui muualla odottelemassa.

Kirja pääsee mukaan Lukuhaasteeseen 2016 kategoriassa Kirjan nimi viittaa vuodenaikaan. 

Subjektiivinen tuomio: *****

P. D. James
Syystanssiaiset
Suom. Maija Kauhanen

Otava 2012
348 sivua