Klassikot

Juhani Aho: Juha

”Nähdessään Juhan tulevan oli Marja tuntenut, että hänen olisi pitänyt sanoa joku ystävällinen sana. Mutta se tarttui kurkkuun kuin kuiva, pettuinen pala. Ja sisu kirkui: tämmöistä tämä on… eikä tämä tästä enää muutu! Enkä minä voi sille mitään! Enkä minä jaksa olla toisin kuin olen! En, vaikka pitäisi minun muuten koskeen mennä!”

Kotimaisten klassikoiden kevät jatkuu! Nyt vuorossa on Juhani Ahon romaani Juha. Voin kertoa, etteivät romaanin nimi tai kansi erityisesti houkutelleet lukemaan. Lopulta kirja osoittautui kuitenkin yllättävän hyväksi traagiseksi kolmiodraamaksi, josta ei vauhtia puuttunut.

Lähtötilanteessa nimihenkilö Juha elää nuoren vaimonsa Marjan kanssa rauhallista elämää. Aiemmin toimiva suhde on ajautunut jonkinmoiseen kriisiin, kun Marjaa kyllästyttää yhteiselo vanhan ja rupsahtaneen Juhan kanssa. Tilanne muuttuu, kun rantaan saapuu rajan toiselta puolelta nuori ja solakka Shemeikka, joka hurmaa Marjan täysin.

Tarinassa on perinteisiä aineksia: ihminen kyllästyy tuttuun ja turvalliseen ja tekee mitä tahansa päästäkseen siitä pois. Ruoho ei kuitenkaan ole sen vihreämpää aidan toisella puolellakaan, ja vanhaa elämäntilannetta alkaa arvostaa, kun sen menettää. Juhassa paluun mahdollisuutta ei ole, vaan olosuhteet, hahmojen keskinäiset jännitteet ja lausumattomat tunteet vievät tarinaa vääjäämättä kohti ikävää loppua.

Koska kirja on olevinaan kaikkien tuntema, olennainen juoni paljastetaan lukijaystävällisesti jo takakannessa: klassinen kolmiodraama, joka päättyy tuhoon. Minua ärsyttää myös tapa laittaa klassikkokirjoihin analysoivat esipuheet, jotka spoilaavat huolellisesti koko kirjan juonen. Eivät kaikki tunne klassikoita läpikotaisin. Siksihän minä tätä luen, duh.

Juhassa osasin jo hypätä johdannon yli, mutta muistan kuinka Kotiopettajattaren romaanin kanssa menin aikanaan lankaan ja spoilauduin ennen kirjan lukemista. Työmiehen vaimossa homma oli puolestaan hoidettu hienosti: teoksen tulkinta ja analyysi tulivat vasta jälkisanoissa, joita oli mukava pureskella kun kirjan oli lukenut loppuun.

Kaiken kaikkiaan annan kirjalle kolme subjektiivista tähteä. Juha ei ollut lukuelämys parhaasta päästä, mutta yllättävän mukiinmenevä kirja. Henkilöt ovat uskottavasti kuvattuja, ja kertoja päästää lukijan kurkkaamaan syvälle Juhan, Marjan ja toisinaan Shemeikankin ajatuksiin. Erityisesti vaimoaan rakastava ja puolustava Juha on sympaattinen hahmo, ja hänen kohtalonsa tuntuu epäoikeudenmukaiselta. Tarina ei juutu jaaritteleviin ympäristön tai tilanteen kuvauksiin, vaan toiminta rullaa mukavalla vauhdilla eteenpäin.

Kirja ei solahda kovin luontevasti mihinkään Helmet-lukuhaasteen 2018 kohtaan, joten menköön kategoriaan Kirjassa muutetaan.

Subjektiivinen tuomio: ***

Juhani Aho
Juha
Suomalaisen kirjallisuuden seura 2010
184 sivua

Teuvo Pakkala: Pikku ihmisiä

”Laura ei ollut nukeista välittänyt lainkaan. Mutta kerran ollessaan äitinsä kanssa kaupungilla kävelyllä hän yhtäkkiä pysähtyi myymälän ikkunan eteen, jossa oli nukkeja, osotti niistä muuatta ja äitinsä hämmästykseksi sanoi: ’Osta, äiti, tuo minulle.’”

Teuvo Pakkala tunnetaan erityisesti lapsia kuvaavista novelleistaan. Pikku ihmisiä (1913) on neljän novellin kokoelma, ja ennen sitä häneltä oli ilmestynyt pidempi novellikokoelma Lapsia (1895). Yleensä molemmat ovat samassa niteessä, mutta luin opiskeluja varten e-kirjaversion, josta löytyivät vain pikku ihmiset. 

Pakkalan novellit pääsivät yllättämään minut positiivisesti tarkkanäköisyydellään ja ajattomuudellaan. Ei yhtään tuntunut siltä, että luen yli sata vuotta vanhaa tekstiä. Kokoelman helmi on ehdottomasti ensimmäinen ja pisin novelli Veli. Pakkala kuvaa hienosti lapsen reaktioita ja aikuisten toimia heidän yrittäessään selvittää tyttärensä mielenliikkeitä. Pikku hiljaa lapsen nukkeleikit alkavat heijastaa todellista maailmaa ja henkilöhistoriaa. Velissä on niin monia eri tasoja, niin että sitä oli suorastaan vaikeaa analysoida opintojen lukupiiriraporttiin.

Seuraavat novellit Arka kohta ja Iikka raukka eivät ihan yllä ensimmäisen tasolle, mutta ovat luettavia nekin. Viimeinen novelli Piispantikku oli mielestäni todella hauska, vaikka ei sytyttänytkään lukupiiritovereitani ihan samalla tavalla. Novelli kuvaa kahden pojan lukemaan oppimista ja erityisen lukutikun hyödyntämistä ja kaupallistamista. Poikien kohtaamat brändäyksen ja mielikuvamarkkinoinnin haasteet ovat kuin suoraan modernista markkinoinnin oppikirjasta.

Voin suositella novellikokoelmaa lämpimästi, eikä sen lukemiseen mene kauaa.

“Ei niitä ymmärrä noita lapsia.”

Kirja pääsee mukaan vuoden 2018 Helmet-lukuhaasteeseen kategoriassa Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta.

Subjektiivinen tuomio: ****

Teuvo Pakkala
Pikku ihmisiä
Elisa Kirja 2012
58 sivua (e-kirja)

Minna Canth: Työmiehen vaimo

”JOHANNA: Taidatte olla oikeassa. En tullut tuota ajatelleeksi. Hyvä Jumala, mitä nyt teen?
LEENA-KAISA: Rukoile anteeksi mieheltäsi ja pyydä häntä kärsimään heikkouttasi, muistaen, että hän on vahvemmalla luonnolla ja suuremmalla viisaudella varustettu.
RISTO: Kyllä, – kyllä minä sen muistan. Ja että minun tulee vaimoa parhaakseni hallita. Kaikki se vihkimäluvussa sanotaan. Enkä minä turhista vihaa pidä, vaan olen myöskin valmis antamaan Johannalle anteeksi.
LAURA: Kuuletteko, kuinka hyväluontoinen hän on. Ei pahaa sanaa kaikesta tästä.”

Yksi Minna Canthin tunnetuimmista teoksista, näytelmä Työmiehen vaimo (1885), jatkaa suomalaisten klassikkojen kevättä täällä blogissa. Tämänkin kirjan luin osana kotimaisen kirjallisuuden tuntemuksen kurssia. Aiemmat teokset ovat olleet enemmän tai vähemmän pakkopullaa, mutta tästä voin sanoa että luin näytelmän innoissani loppuun. Innoissani ja suutuksissani, koska kirja on hyvä mutta tarina on karsea.

Kirja kertoo työmies Ristosta ja tämän vaimosta Johannasta, ja alkaa kohtauksella näiden häistä. Häihin ilmaantuu mustalaistyttö Kerttu, jota kutsutaan Homsantuuksi. Hän paljastaa, että Risto on aiemmin tarjonnut hänelle sormusta mutta pettänyt sitten. Johanna kauhistuu, ja on jo lähtemässä häistään, mutta muut naiset painostavat hänet jäämään. Risto kehuskelee Johannan 600 markan omaisuudella, jonka hän on ottanut hallintaansa.

Toisessa kohtauksessa on kulunut vuosi: Johanna on markkinoilla etsimässä ruokaa itselleen ja lapselleen. Risto on juonut koko perheen omaisuuden, ja kiristää vielä Johannan ompelutöilläkin tienaamat rahat. Traaginen tarina kulkee tästä vain kurjempaan suuntaan. Johannan rinnalle päähenkilöksi nousee myös Homsantuu, joka toisaalta löytää kadoksissa olleita sukulaisiaan mutta joutuu taas Riston pauloihin. Tarina päättyy kurjasti, ja kaikki onnistutaan vierittämään naisten syyksi.

Canth käsittelee hienolla tavalla 1800-luvun lopun yhteiskunnan vallitsevia oloja ja sukupuolten epätasa-arvoa. Kiinnostavaa on, että miesten ylivallan lisäksi myös naiset käyttävät näytelmässä valtaa toisiaan kohtaan. He painostavat Johannaa jäämään avioliittoonsa, paheksuvat Homsantuusta sekä syyllistävät Johannaa Riston juomisesta. Johanna nielee tämän mukisematta ja alkaa itsekin syyttää itseään. Minna Canth haluaa selvästi näyttää, että tasa-arvoa ei saavuteta ennen kuin naiset todella yhdistävät voimansa ja osoittavat solidaarisuutta toisiaan kohtaan.

Suosittelen tutustumaan näytelmään jo ihan yleissivistyksenkin vuoksi. Dialogi on sujuvaa ja reilut sata sivua lukee muutamassa tunnissa. WSOY:n vuoden 2017 juhlapainoksessa on myös Minna Maijalan kirjoittamat jälkisanat, joissa on mielenkiintoista pohdintaa teoksesta. Teos on varmasti ollut omana aikanaan silmiä avaava, mutta se toimii edelleen ja saa pohtimaan yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuutta. Onneksi naisten asema on muuttunut reilussa sadassa vuodessa paljon parempaan suuntaan – omalta osaltaan myös Minna Canthin ansiosta.

Kirja pääsee mukaan vuoden 2018 Helmet-lukuhaasteeseen kategoriassa Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa.

Subjektiivinen tuomio: ****

Minna Canth
Työmiehen vaimo
WSOY 2017
151 sivua

Hyvää Minna Canthin ja tasa-arvon päivää 19.3.! Katso Yle Areenasta video Minna Canth kahdessa minuutissa.