”’Tulinpa Viiaa perimään, jotta sanani pituinen olisin, vaan ovat tainneet jo toiset perijät käydä?’
’Toiset’, sanoin, ’toisetpa ovat käyneet’. Ja vihlaisi niin pahasti sydäntäni, se kun se Antti, sen minä aina tunsin, oli ikäänkuin minua varten luotu.”
Maria Jotunin Kun on tunteet ilmestyi alun perin vuonna 1913, ja tuli luettavakseni kirjallisuuden opintojen myötä. Kotimaisen kirjallisuuden tuntemuksen kurssille luettavissa kirjoissa on kiitettävästi mukana myös suomalaisia naiskirjailijoita. (Saimme kurssista muuten viitosen, jihuu!)
Teos on kokoelma lyhyitä, muutaman sivun mittaisia novelleja. Useimmat koostuvat pelkästä dialogista, ja päähenkilöinä ovat naiset. Tekstit kuvaavat arkisia keskusteluja ja tilanteita, joissa käsitellään miehiä, avioliittoja ja tunteita.
Useimmissa novelleissa ei ole lainkaan kerrontaa, vaan henkilöhahmojen tilanne ja keskinäiset suhteet jäävät lukijan pääteltäväksi dialogista. Tämä tuntuukin olevan Jotunille tyypillistä. Erityisen kiinnostava kerrontaratkaisu on novellissa Hilda Husso, joka koostuu pelkästä yksipuolisesta puhelinkeskustelusta, mutta kertoo paljon. Muistelen, että tähän on törmännyt joskus koulun äidinkielentunnillakin. Mukana on myös muutamia toiminnallisempia kertomuksia, yhdessä suunnitellaan esimerkiksi murhaa.
Kantavana teemana tuntuu olevan se, kuinka naiset päätyvät omasta valinnastaan tai olosuhteiden pakosta naimisiin sellaisen miehen kanssa, jota eivät rakasta. Pohjavire on silti toinen kuin vaikkapa Minna Canthin Työmiehen vaimossa: Jotunin naiset sopeutuvat kohtaloonsa ja pyrkivät tekemään elämästään mahdollisimman hyvää vallitsevissa olosuhteissa. Useimmat vaimot toteavat, että onhan heidän ukkonsa loppujen lopuksi ihan hyvä, työtätekevä mies, vaikka tunteita ei olekaan. Ero nykyään ihannoitaviin, elämää suurempiin romanttisiin rakkaustarinoihin on valtava.
Onkin kiinnostavaa lukea näitä kotimaisia klassikoita lähekkäin, kun erojen lisäksi myös yhteisiä piirteitä alkaa tunnistaa. Luin tämän samana viikonloppuna Maiju Lassilan Tulitikkuja lainaamassa -teoksen kanssa, ja oli huvittavaa nähdä, kuinka samanlaista arkielämän kuvaus ja puhetavat ovat. Kaiken kanssakäymisen perusta tuntuu olevan kahvin ryyppääminen yhdessä ja juoruileminen.
Kun on tunteet oli ”ihan kiva” lukukokemus, mutta ei päässyt kolahtamaan kunnolla. Mikään novelleista ei myöskään noussut joukosta tai jäänyt erityisesti mieleen. Lähinnä olin tyytyväinen, että kokoelma oli niinkin ohut. Kyseessä on siis taas kerran kirja, jonka arvon pystyn tunnistamaan, mutta joka ei oikein puhuttele itseä. Ehkä naisten äänen tuominen kuuluville oli omana aikanaan se säväyttävä juttu?
Kirja pääsee mukaan Helmet-lukuhaasteeseen 2018 kategoriassa Novellikokoelma (tiedän, aika yllättävää).
Subjektiivinen tuomio: ***-
Maria Jotuni
Kun on tunteet
Otava 1993
124 sivua
Postauksen kansikuva on Elisa Kirjasta peräisin, vaikka luinkin Otavan painoksen.