Klassikot

Homeros: Odysseia

”Kerro minulle Runotar, älykkäästä miehestä joka harhaili kauan hävitettyään Troian pyhän kaupungin; joka näki monien kansain asuinsijat ja tutustui ihmisten tapoihin; joka merellä koki monet vaivat taistellessaan henkensä edestä ja yrittäessään johtaa miehensä kotiin.”

Nyt on sitten luettu yksi maailmanhistorian tunnetuimmista ja vanhimmista teoksista, kirja joka on vaikuttanut valtavasti länsimaiseen sivistykseen ja kulttuuriin. Ja olen itse asiassa positiivisesti yllättynyt!

Lähdin lukemaan kirjaa alun perin kirjallisuuden opintojen ekan kurssin taustalukemisena. Sikäli jännä, kun lueskelin Odysseiasta sanottua muissa kirjablogeissa, useimmin todettiin että tarinahan on kaikille tuttu. No, vaikka olenkin peruskouluni ja lukioni käynyt, ei Odysseuksen reissu ollut kovinkaan tuttu minulle.

Jostain syystä olen aina kuvitellut, että Homeros-nimisen runoilijan nimiin pantu eeppinen runoelma Odysseia on vaikealukuinen tiiliskivi. Sen sijaan teos onkin mukavan pituinen 300-sivuinen seikkailukertomus parin tuhannen vuoden takaa. Tarina on ollut alun perin suullista tarinaperinnettä, joka on koottu vasta myöhemmin yksiin kansiin.

Lukemisessa varmasti auttoi se, että tartuin Pentti Saarikosken 70-luvulla tekemään suomennokseen. Siinä on pyritty antamaan tarinasta kattava kuva kreikkaa taitamattomalle, eikä runomittaa ole lähdetty kääntämään sanatarkasti oikein.

Sen sijaan 1920-luvulta peräisin oleva Otto Mannisen heksametrimittainen suomennos olisi varmaan lentänyt seinään noin kolmannen sivun kohdalla: ”Retkiä miehen kekseliään, runoneito, sa kerro, kauan harhailleen pyhän Troian kaatamatiellä! Kansat, kaupungit monet nähdä hän sai, tavat oppi, sai tuta tuskaa mont’ ulapoilla, kun eest’ oman hengen taisteli, maalleen matkaamaan koki kumppanit auttaa.”

Joka tapauksessa tässä kaikkien seikkailu- ja fantasiakirjojen isässä kantavana teemana on päähenkilö Odysseuksen paluu kotiin. Aikaisemmassa Ilias-eepoksessa hän on sotinut Troijan sodassa kymmenisen vuotta, ja nyt on kotiinpaluun aika. Kotona odottavat uskollinen vaimo Penelope ja poika Telemakhos, mutta niin se vaan paluussa vierähtää toiset kymmenen vuotta. Eepos alkaa Telemakhoksen matkasta, kun hän lähtee merille selvittämään, onko isukki vielä elossa.

Kreikkalaiset jumalat ovat kiinteästi mukana juonen kulussa, niin ettei mitään pääse tapahtumaan ilman heitä. Kiilaskatseinen viisauden jumalatar Athene pelastelee Telemakhosta ja Odysseusta jatkuvasti milloin mistäkin, siinä missä vihainen merenjumala Poseidon paiskoo kapuloita rattaisiin. Viisaudella, viekkaudella ja kiilaskatseisen Athenen avulla jumalainen Odysseus selättää kaikki esteet, oli kyse sitten kykloopeista tai seireeneistä. Kirja seuraa hänen retkiään osittain nykyajassa ja osittain minämuotoisina takaumina.

Niinkin kiire miekkosella muuten on, että seilattuaan miehistönsä kanssa Kirke-noidan saarelle hän päättää jäädä sinne vielä vuoden ajaksi Kirken rakastajaksi. Onneksi viisas uskollinen Penelope odottaa! Huikeinta on kyllä Odysseuksen porukan villava pako kykloopin kynsistä:

”Parhaalta tuntui nyt tällainen suunnitelma. Laumassa oli syötettyjä villavia lampaita; nyt minä sidoin niitä yhteen pajunvitsaksilla, joiden päällä tuon kaikkiin konnuuksiin perehtyneen hirmun oli tapana nukkua. Keskimmäisen vatsavilloista roikkui aina mies ja kaksi lammasta oli sivustasuojana; näin vei kolme lammasta aina yhden miehen.”

Monia kommelluksia käydään läpi, ennen kuin kotisaari Ithaka siintää näköpiirissä ja jumalainen Odysseus pääsee kotiin potkimaan vaimoa piinaavaa kosijajoukkoa persuuksille.

Lukukokemus oli ihan hauska, vaikka välillä tarinan olisi toivonut etenevän nopeamminkin. Kirjaa aloittaessani en tiennyt juonen kulkua, mutta yksittäisiä osioita kuten seireenien ohi purjehtimisen ja mastoon sitomisen olin kuullut. Kieli on varsin sujuvaa, vaikka paljon eroja nykykirjallisuuteen esiintyykin ja Saarikoski on joutunut keksimään muutaman uuden sanankin (kuten tuon kiilaskatseisen).

Eipä tarvitse enää miettiä, mistä kaikki seikkailujen, matkakertomusten ja ennustusten täyttämät fantasiakirjat alun perin ammentavat. Huomenna kohta kun aamun rusko tuli taivaan rantaan on vuorossa sitten varsinainen kirjallisuuden kurssin kirja eli Margaret Atwoodin Penelopeia.

Kirja pääsee mukaan lukuhaasteeseen 2017 ja sopii erinomaisesti kategoriaan Sankaritarina.

Subjektiivinen tuomio: ****

Homeros
Odysseia
Suom. Pentti Saarikoski
Otava 2012
307 sivua

Lue e-kirja Bookbeatissa, kokeile kuukausi ilmaiseksi* (uusille asiakkaille)

Anne Frank: Päiväkirja

”Usko minua: kun ihminen on ollut puolitoista vuotta suljettuna sisään, joinakin päivinä hänestä tuntuu kaikki ylivoimaiselta, kaikesta oikeudenmukaisuudesta tai kiittämättömyydestä huolimatta. Tunteita ei voi tukahduttaa, haluaisin pyöräillä, tanssia, viheltää, nähdä maailmaa, tuntea olevani nuori, tietää että olen vapaa, kaipaan sitä kaikkea suunnattomasti, ja kuitenkaan en saa näyttää muille kaipaustani.”

Anne Frankin Päiväkirja on ollut lukulistallani jo vuosia, ja jostain syystä se on kummitellut mielessäni kuivakkana historiateoksena. Avasin vihdoin kirjan (kun olin uusinut sen viisi kertaa kirjastosta) ja huomasin, että mielikuvani on kaukana todellisuudesta. Annen 13-15-vuotiaana kirjoittamat päiväkirjatekstit ovat mukaansatempaavia, eloisia ja huumorilla höystettyjä, vaikka ne kuvaavatkin kurjia oloja.

Anne aloittaa päiväkirjan kirjoittamisen saatuaan sen lahjaksi 13-vuotissyntymäpäivänään. Alkusivut täyttyvät kepeästä pohdinnasta ja tyttöystävien sekä ihailijoiden luonteenlaadun ruotimisesta. Kesällä 1942 koko perhe joutuu kuitenkin menemään maan alle sodan ja juutalaisvainojen takia. Mukaan erääseen toimistorakennukseen tehtyyn ”salaiseen siipeen” tulee myös van Daanin kolmihenkinen perhe sekä myöhemmin hammaslääkäri herra Dussel.

Koko kaksivuotisen piiloutumisjakson ajan Anne kirjoittaa päiväkirjaansa. Kirjaan tallentuu kuvauksia perheen sisäisistä ja perheiden välisistä ristiriidoista, päivärytmistä piilossa, syödystä ruoasta, opiskelusta, syntymäpäivistä ja lahjoista, rakennukseen tehdyistä murroista ja pelosta, pommituksista ja ulkoa kuuluvista ampumisista.

Anne kuvaa tekstissä paljon tunteitaan ja tuulettaa turhaumiaan. Hän pohtii paljon myös rakkautta ja seksuaalisuutta. Alkuvaiheessa van Daanin perheen poika Peter ärsyttää Annea valtavasti, mutta ajan kuluessa hän ihastuu tähän ja saa pojalta myös ensisuudelmansa. Päiväkirjassa näkyy hyvin Annen kasvu parissa vuodessa itsepäisestä ja hieman nenäkkäästä tytöstä ajattelevaiseksi nuoreksi naiseksi, joka tunnistaa myös omat virheensä.

Kauheista olosuhteista huolimatta Anne on usein onnellinen, ja kirjoittaa etenkin luonnosta ylistävään sävyyn. Hän toistaa moneen kertaan, että monilla muilla asiat ovat huonommin. Mädät perunat eivät ole herkullista syötävää, mutta parempi sekin kuin kiinni jääminen. Asenteesta voisi ottaa itsekin oppia! Tekstistä paistaa luotto tulevaisuuteen ja toivo paremmasta. Anne kirjoittaa paljon tulevaisuudensuunnitelmistaan, opinnoista ja pohtii naimisinmenoa.

Pidin kirjasta kovasti. Anne tekee paljon teräviä huomioita, viisaita havaintoja ja teksti on älykästä. Annen ajatuksiin on monessa kohtaa helppo samaistua, ja hän käy läpi paljon samanlaisia tunteita kuin itsekin nuorempana. Teksti koskettaa, kun ajattelee Annen perheen myöhempiä vaiheita. Kirja on myös autenttinen kurkistus 1940-luvun ajan juutalaisten elämään, eikä ihmisten julmuutta voi kuin ihmetellä. On myös ihmeellistä, miten perhe selvisi niinkin hyvin kaksi vuotta piilossa katseilta. Se vaati rutkasti kekseliäisyyttä, sopeutumista ja monta luotettavaa ja uskollista ihmistä, jotka avustivat perhettä.

Elokuun 4. päivänä vuonna 1944 piiloutuneiden joukko vangittiin, todennäköisesti joku oli ilmiantanut heidät. Kahdeksasta hengestä ainoana selviytyi Annen isä Otto Frank, joka toimitti myöhemmin tyttärensä päiväkirjasta julkaisukelpoisen version. Anne ja hänen siskonsa Margot kuolivat lavantautiin Bergen-Belsenin keskitysleirillä keväällä 1945.

”Nyt jostakin muusta: olet jo kauan tiennyt, että minun rakkain toiveeni on tulla sanomalehtinaiseksi ja myöhemmin kuuluisaksi kirjailijattareksi. Jää vielä nähtäväksi, voinko joskus toteuttaa nämä suureelliset (hullut) toiveeni, mutta nyt minulla on kyllä aiheita tarpeeksi. Sodan jälkeen haluan joka tapauksessa julkaista kirjan nimeltä Salainen siipi, onnistuuko se, en tiedä, mutta päiväkirjani on tarkoitettu sitä varten.”

Subjektiivinen tuomio: *****

Päiväkirja pääsee mukaan lukuhaasteeseen 2017 kategoriassa Kirja on inspiroinut muuta taidetta.

Anne Frank (toim. Otto H. Frank ja Mirjam Pressler)
Päiväkirja
Suom. Anita Odé
Tammi 2011
421 sivua

Kävin viime vuonna Berliinissä Anne Frank -museossa. Siellä oli näytillä päiväkirjan ensimmäinen sivu.

101 kirjaa: Vesissä toinen silmä (1971)


Tämä postaus on osa Ylen ja kirjabloggaajien yhteistä 101 kirjaa -projektia. Yhteensä 81 kirjabloggaajaa lukee Suomen juhlavuoden kunniaksi yhden kotimaisen kirjan jokaiselta itsenäisyyden vuodelta. Kirjabloggaajien postaukset julkaistaan Ylen sivuilla yhdessä Ylen omien ohjelmien kanssa.

Syyskuu 2016

Kirjat arvottiin syyskuussa 2016, ja minulle osui vuosi 1971 ja Eeva Joenpellon teos Vesissä toinen silmä. Olen toki kuullut Eeva Joenpellosta, mutta en ikinä lukenut hänen tuotantoaan. Wikipedia tietää kertoa, että Joenpelto voitti valtion kirjallisuuspalkinnon kuusi kertaa ja sai Finlandia-palkinnon vuonna 1994 kirjallaan Tuomari Müller, hieno mies. Onpa hän näköjään kirjoittanut myös neliosaisen sarjan kotikaupungistani Lohjasta. Kappas.

Vesissä toinen silmä ei herätä nimenä mitään kummempia ajatuksia – mitähän tuo silmä vesissä edes tarkoittaa? Pikaisen netin selauksen perusteella kyseessä ei välttämättä tule olemaan ihan lempikirjani:

Teos on aika haastava, koska se jakautuu numeroimattomiin ja nimettömiin lukuihin. Luvut käsittelevät eri aikatasoja, ja luvun kestäessä avautuu  yksilöimätön aikataso ja henkilöt, joita ei ennakolta esitellä vaan lukija itse saa päätellä henkilön luonteen ja merkityksen Ossin muistojen ja dialogin perusteella.” – Jokken kirjanurkka

Vuonna 1971 Arvostelevassa kirjaluettelossa ilmestynyt aikalaisarvio kuvasi teosta puolestaan näin:

Eeva Joenpellon uusi teos aiheuttaa hämmästystä ja pettymystäkin: levoton ja hyppelehtivä (elokuvatekniikkaanko tällainen leikkaus on viittaavinaan) kirja on raskaslukuinen ja jättää lopulta vaivan palkitsematta.” – Risto Hannula

Onneksi kirja paljastui vain 245 sivun pituiseksi, joten raskaslukuisuutta ei kestä ainakaan kovin montaa sataa sivua. Siispä pistän kirjan saman tien varaukseen ja saan sen varsin pian käsiini – kirjoja on vain kaksi kappaletta koko pääkaupunkiseudulla, mutta varausjono ei ymmärrettävästi ole suuren suuri.

Lokakuu 2016

Vaatimattoman näköinen kirja odottelee hyllyssäni kuukauden verran, kunnes pakotan itseni aloittamaan projektin ja avaamaan kirjan.

”Tässäkö sitten lopulta oltiin? Kun kaikki solvaukset oli vuosien mittaan vähä vähältä syösty suusta, kun kaikki konnuuden muodot oli täytetty lähes majesteetillisesti, piti viimein pukea ylleen tuo vanha ikävä hyvä käytös.”

Kryptisestä ensimmäisestä kappaleesta huolimatta kirjan alku ei ole niin paha kuin luulin. Pian käy ilmi että kyseessä on tarina Ossi Juhonkoskesta, elokuvaohjaajasta. Henkilöt kyllä esitellään ja pysyn suurin piirtein perässä siitä, mitä Ossi puuhaa. Luvassa lienee samanlaista keski-ikäisen suomalaisen miehen ahdistunutta mielenmaisemaa, josta olen marissut jo muutaman kirjan kohdalla. Tällä kertaa erona on vain se, että kirjailija on nainen.

Tarinan edetessä esitellään useita henkilöitä, Ossin ystäviä ja sukulaisia. Ihmiskuvaukset ovat hauskoja: ”Huoneeseen astui tyttö valtavat, vihertävät silmälasit nenällä. Ne tekivät hänet uteliaan toukan näköiseksi, joka rytmikkäästi heilutteli yläruumistaan ja jäykistyi sitten tarkkaavaiseksi. Mutta sievä hän oli kuten kaikki tytöt nykyään.”

Ihmeempää juonta ei kuitenkaan tunnu ainakaan alussa olevan. Punaisena lankana on ilmeisesti se, että Ossilla on tavattoman hyvä käsitys kyvyistään ja hän haluaa ohjata elokuvan, mutta ei oikein saa mitään aikaiseksi. Tätä Ossin saamattomuutta kuvataankin jonkin aikaa, kunnes hän päättää lähteä maalle kirjoittamaan käsikirjoitusta.

Eräässä luvussa Ossi katsoo elokuvaa, joka kertookin hänestä itsestään. Onko hän tehnyt lapsuusvuosistaan elokuvan vai onko kyseessä muisto? Viidenkymmenen sivun jälkeen kirja hyppää kertomaan aivan toisesta henkilöstä, mutta kohtaus paljastuu myöhemmin takaumaksi Ossin nuoruudesta. Tässä vaiheessa lakkaan yrittämästä ymmärtää kaikkea mistä kirjassa puhutaan, ja luen vain eteenpäin.

Joulukuu 2016

Kirja on suhteellisen nopealukuinen, mutta teksti ei oikein nappaa. Tekisi mieli lukea jotain muuta. Puolessa välissä iskee lukujumi, ja kirja jää yli lojumaan kuukaudeksi. Kolme lainan uusimiskertaa myöhemmin, uuden vuoden tienoilla otan kirjan taas käsiini ja pakotan itseni lukemaan teoksen loppuun parin päivän aikana. Hieno onnistumisen tunne!

Käy ilmi, ettei lopputarinassakaan ole sen kummempaa juonta. Koko kirja tuntuu olevan lähinnä Ossin enemmän tai vähemmän ahdistunutta tajunnanvirtaa, ja välissä hän matkustelee kaupungin ja maalaismökkinsä välillä. Kuvataan Ossin kirjoittamia ja ohjaamia elokuvia. Ajatuksia uusista, omaan menneisyyteen perustuvista filmeistä. Hypätään takaumista elokuvien kautta ajatuksiin ja välillä piipahdetaan nykyhetkessä. Naurahdin kun Ossi alkoi epäillä takaumien käyttöä omissa elokuvissaan – ne ovat kuulemma niin vanhanaikaisia.

Viimeisiä sivuja viedään. Jaksaa jaksaa!

Loppupuolella tekstissä tulee vastaan yllättäen kirjan nimi. Minulle ei silti ole yhtään sen selvempää, mitä se tarkoittaa ja miten se liittyy juoneen.

”– Ossi, katso minua silmiin. Katso tätä oikeaa silmää. Nyt se iskee sinulle, noin.
– Niin, niin. Vesissä toinen silmä, toinen kirkas. Syksyn savuja -. Menette kaikki tiehenne, nyt. Joka ainoa.
– On muistettava pelin säännöt, niinkö? Maikkikin oli siellä yhä, viileänä ja arvioivana.”

Ossi on henkilönä mahdottoman rasittava. Jopa kaikki muut kirjan henkilöt ovat samaa mieltä. Ossin naisystävä Ulla purkaa sydäntään:

”– Voi voi, Ulla sanoi. – Sinä olet taiteilija ja luulet, että vain se mikä sinulle on tapahtunut, on tärkeää. Sinä selittelet ja valehtelet ja vaadit, että sinua uskotaan. Sinun täytyy voittaa maailma viekkaudessa, koko ajan. On tärkeää, että voitat. Miten sinä voit onnistua kun sinun aiheesi on aina se sama, itsesääli ja ruikutus.”

Kiitos Ulla, kun sanoitit ajatukseni! Muiden henkilöiden luonteisiin ei juuri syvennytä. Heidät nähdään Ossin silmien kautta eli useimmiten negatiivisessa valossa. Varsinkin Ossin ystävät ja kollegat jäävät vain nimiksi, joita ei juuri pysty erottamaan toisistaan.

Tarina etenee ja lukija joutuu käymään syvissä vesissä Ossin ahdistuksessa ja masentavassa menneisyydessä. Kerrataan kariutunutta avioliittoa, siskon traagista tarinaa. Ei voi olla varma, mikä on totta ja mikä Ossin hautomaa elokuvakäsikirjoitusta, koska hän kirjoittaa ilmeisesti elokuvia pelkästään omaan tai tuttujensa elämään pohjautuen.

Lopussa asiat saadaan tietynlaiseen päätökseen, ja Ossikin pääsee jatkamaan elämäänsä yllättävän positiivisella mielellä. Luovuus alkaa taas kukkia ja tulossa on uusi elokuva. Lukija on huojentunut, että uuvuttava vatvominen on vihdoin loppu.

Teos on varmasti omalla tavallaan kommentoiva ja kantaaottava, mutta tarinana se ei ikävä kyllä tehnyt minuun vaikutusta. En olisi luultavasti jaksanut lukea sitä loppuun jollen olisi lupautunut mukaan projektiin (vaikka kirjojen kesken jättäminen onkin minulle vaikeaa). Alussa siteeramani arviot olivat varsin todenmukaisia, eikä tästä tullut uutta lempikirjaani.

Täytyy kuitenkin myöntää, että on hyvää vaihtelua lukea myös muunlaista kirjallisuutta kuin yleensä, ettei kangistu liikaa kaavoihin. Tätä kirjaa käsittelevässä Kirjojen Suomi -ohjelman jaksossa todettiin, että Joenpellolla oli tapana julkaista kirja joka toinen vuosi, ja hän piti tätä kirjaa itse vain välityönä. Voisi olla siis hyödyllistä lukea häneltä joku toinenkin kirja vielä. Joenpellon läpimurtoteos oli vasta tätä seuraava romaani Vetää kaikista ovista.

Subjektiivinen tuomio: **

Eeva Joenpelto
Vesissä toinen silmä
WSOY 1971
245 sivua