Kaunokirjallisuus

Roald Dahl: Jali ja suklaatehdas

jalijasuklaatehdas”Hän himoitsi aina ihan kauheasti jotakin sellaista, joka olisi ollut ravitsevampaa ja täyttävämpää kuin kaali tai kaalikeitto. Ja kaikkein eniten hänen mielensä teki SUKLAATA.”

Luin Roald Dahlin tunnetuimpiin kuuluvan lastenkirjan Jali ja suklaatehdas osana kesän lukumaratonia. Muistan kuinka luin kirjaa lapsena ihan fiiliksissä ja ihmettelin, miten kukaan voi kirjottaa noin herkullisesti suklaasta ja karkista. Lempparini on tietenkin Vonkan erikoismurea kuohukermainen herkkusuklaa.

Nyt yli 10 vuotta myöhemmin pelkäsin, että lumous haihtuu lopullisesti kun luen kirjan taas. Paras tapa pilata lapsuuden suosikit kun on yleensä lukea tai katsoa ne uudelleen aikuisena. Onneksi niin ei käynyt! Väljän taiton ja Quentin Blaken mainion kuvituksen takia kirjan lukaisi tunnissa läpi, ja se olikin mukava laskeutuminen 24 tunnin lukumaratoniin.

Kirja alkaa köyhän Jalin perheen esittelyllä. Vanhemmat, kaksi paria isovanhempia ja Jali asuvat kaikki pienessä tönössä kaupungin laidalla. Heillä on hyvin vähän rahaa edes ruokaan. Samassa kaupungissa on asuu erikoinen suklaatehtailija Villi Vonka, joka järjestää suuren kilpailun lapsille. Vonkan suklaalevyihin piilotetaan viisi kultaista pääsylippua, ja sellaisen löytäneet pääsevät kierrokselle suklaatehtaaseen ja saavat karkkia loppuelämäkseen. Parin turhan ostoksen jälkeen Jali ostaa löytämällään pennosella vielä yhden suklaalevyn nälkäänsä. Sieltä pilkahtaa jotain kultaista… (Tämä oli riemukas hetki lapsena.)

Köyhä mutta hyväsydäminen Jali herätti tietenkin sympatiani nuorena. Niin hän tekee edelleen, mutta oli yllättävää huomata kuinka kärjistettyä Dahlin kirjoitustyyli on. Neljää muuta tehtaaseen tulevaa lasta pilkataan surutta, koska yksi on lihava, toinen hemmoteltu, kolmas television orja ja neljäs purkka-addikti. He kaikki kokevatkin eri tavoilla epämiellyttävän kohtalon tehtaassa, mutta Vonkan mielestä se on vain hauskaa.

Tämä ei lapsena häirinnyt mitenkään, mutta nyt mietti pakostakin kirjan korrektiutta samalla kun luki sitä. Niin, ja Vonkan tehtaan työntekijöinä on pieni umppa-lumppa-heimo, jonka Vonkka on rahdannut viidakosta töihin tehtaaseensa ja jolle hän maksaa ruokapalkkaa…

Tykkäsin kuitenkin kirjasta, ja oli mukavaa huomata ettei sen herkullinen kuvaus ollut vähentynyt yhtään. Vonkan tehtaasta löytyy edelleen mitä mielikuvituksellisempia karkkeja, joita mielellään maistaisi. Vaikka kirja on kirjoitettu alun perin 60-luvulla, sen yllättävä ajanmukaisuus huvitti. Televisio ynnä muut härpäkkeet taisivat olla uhka lapsille jo silloin, kun umppa-lumpatkin intoutuivat laulamaan:

”Näistä kasvatusjutuista tärkeimmän
me soisimme teidän tietävän –
tämän: lapsia ei koskaan saa
televisioruutuun hukuttaa! —
Mutta melkeinpä joka talossa
me näimme (salaa, ikkunasta)
miten lapset nuo istuivat
kuvaruudun luona kuin apinat. —
Mitä he ennen tekivät?
Jo ennen tuota laitetta
lapsia oli olemassa!
Ja – heillä oli kirjoja!
He osasivat lukea. –”

Eipä ole maailma paljoa muuttunut viidessäkymmenessä vuodessa :D Kaiken kaikkiaan kirja on kevyttä ja herkullista luettavaa suklaan ystäville, kunhan ottaa oikeanlaisen asenteen. Se voisikin olla parasta oikein kermaisen suklaalevyn kanssa nautittuna.

roalddahlhaasteEhdin juuri osallistua myös Yöpöydän kirjat-blogin emännöimään Roald Dahl-lukuhaasteeseen! Yhden kirjan lukeneena saavutin tason nilviö. Jeah!

Kirja pääsee mukaan Lukuhaasteeseen 2016 kategoriassa Ruoasta kertova kirja.

Subjektiivinen tuomio: ****

Roald Dahl
Jali ja suklaatehdas
Suom. Aila Nissinen, Nina Pitkänen
Otava 2009
187 sivua

Jojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvää

kerro_minulle_jotain_hyvaa”’Jää vielä hetkeksi. Puhu minulle.’ Hän nielaisi. Hänen silmänsä avautuivat taas, ja hän suuntasi katseensa minuun. Hän näytti hirvittävän väsyneeltä. ’Kerro minulle jotain hyvää.’
Epäröin hetken, ja sitten nojasin hänen vieressään oleviin tyynyihin. Istuimme siinä melkein pimeässä katsellen, kuinka lumihiutaleet leijuivat hetken valossa ja hävisivät mustaan yöhön.”

Tutustuin Jojo Moyesin romaaneihin ensimmäistä kertaa, kun Me Before You eli suomeksi Kerro minulle jotain hyvää tuli heinäkuussa elokuvateattereihin. En käynyt katsomassa leffaa, mutta sain lainattua kirjan ystävältä ja otin sen ulkomaanmatkalle mukaan. Kerro minulle jotain hyvää osoittautuikin täydelliseksi lomalukemiseksi uima-altaan reunalle.

Louisa Clark elää tuttua ja turvallista elämää pienessä kaupungissa. Kun hän menettää työpaikkansa kahvilassa, hänen on pakko keksiä jotain uutta. Koska muutakaan ei ole, hän ottaa vastaan paikan henkilökohtaisena avustajana. Vapisevan vanhan papan sijasta avustettava onkin yllättäen rikas nuori mies, joka oli elänyt elämäänsä täysillä kunnes vammautui onnettomuudessa. Nyt Will Traynor istuu neliraajahalvautuneena ja kovissa kivuissa pyörätuolissa ja on menettänyt elämänhalunsa.

Vaikka Will vaikuttaa vihaavan Louisaa, tämä ei kuitenkaan lannistu eikä suostu antamaan miehelle mitään erityiskohtelua. Hän tekee parhaansa auttaakseen ja piristääkseen miestä. Kun hänelle sattumalta selviävät Willin todelliset suunnitelmat, alkaa epätoivoinen taistelu. Louisa haluaa näyttää, että elämä on elämisen arvoista. Päähenkilöiden välille kehittyy vähitellen romanssi, mutta mikään ei ole helppoa. Riittääkö rakkaus kääntämään Willin pään? Lou yrittää epätoivoisesti muuttaa Williä, mutta tarinan kuluessa hän käy itse läpi suurimman muutoksen.

Vaikeita asioita puidaan monen eri henkilön näkökulmasta, eivätkä asiat ole mustavalkoisia. Kuvaukset henkilökohtaisen avustajan työstä ovat mielenkiintoisia ja tuntuvat aidoilta. Lou yrittää epätoivoisesti järjestää Willille mielekästä tekemistä, mutta harvat paikat ovat tarpeeksi esteettömiä pyörätuolilla liikkuvalle. Tämä on varmasti todellisuutta monille.

Kirjaa voisi kuvailla melko lailla täydelliseksi chick litiksi: se on sopivan kevyttä ja sujuvaa luettavaa, mutta sisältöä ja tunnetta riittää paljon harlekiinikirjoja enemmän. Ensimmäisiltä sivuilta sain vaikutelman että kirja olisi jonkinlainen Fifty Shadesin ja Intouchables-leffan sekasikiö ja että Louisa olisi samanlainen avuton typykkä kuin Anastasia Steele, mutta näin ei onneksi ollut. Hän osoittautui aidon oloiseksi ja sisukkaaksi päähenkilöksi, ja kirjaan mahtuu myös paljon huumoria.

Kirjan jatko-osa Jos olisit tässä päätyy ehdottomasti lukulistalleni. Olisi nyt mukavaa nähdä myös elokuva, sillä Emilia Clarken roolisuoritusta on kovasti kehuttu.

Kirja pääsee mukaan Lukuhaasteeseen 2016 kategoriassa Kirjassa juhlitaan. 

Subjektiivinen tuomio: *****

Jojo Moyes
Kerro minulle jotain hyvää
Suom. Heli Naski
487 sivua
Gummerus 2016

Harry Potter and the Cursed Child

cursedchild”A busy and crowded station, full of people trying to go somewhere. Amongst the hustle and bustle, two large cages rattle on top of two laden trolleys. They’re being pushed by two boys, JAMES POTTER and ALBUS POTTER. Their mother, GINNY, follows after. A thirty-seven-year-old man, HARRY, has his daughter LILY on his shoulders.”

Minulla ei ollut erityisiä odotuksia uuden Harry Potter -näytelmän käsikirjoituksen suhteen, mutta pakkohan se oli hakea kaupasta luettavaksi. Kahdeksas Potter-tarina sijoittuu 19 vuotta Kuoleman varjeluksien jälkeen, ja ensimmäinen kohtaus jatkuu suoraan siitä, mihin viimeinen kirja loppui.

Harry, Ron, Hermione, Ginny ja Draco ovat nyt lähes nelikymppisiä ja perheellisiä aikuisia. Tarinan varsinaisia päähenkilöitä ovat nuoret Albus Potter ja Scorpius Malfoy, jotka ystävystyvät Tylypahkassa. Albus lajitellaan Luihuisten tupaan, eikä koulu tunnu oikein sujuvan. Kuuluisasta Harry-isästä tuntuu olevan vain haittaa.

Samaan aikaan huhutaan, että taikaministeriö olisi löytänyt yhden jäljelle jääneen ajankääntäjän. Albus riitelee isänsä kanssa ja kuulee sitten sattumalta Harryn ja Amos Diggoryn keskustelun. Vanha Diggory vaatii, että jos ajankääntäjä on löydetty, joku matkustaisi menneisyyteen ja toisi kolmivelhoturnajaisissa kuolleen Cedricin elävänä takaisin. Kapinoivat pojat tekevät tästä oman seikkailuretkensä ja päättävät lähteä menneisyyteen pelastamaan Cedriciä. Kaikki ei tietenkään suju suunnitelmien mukaan, ja pian pojat ovat kehitelleet aikamoisen sotkun ympärilleen.

Lempihahmoni on ehdottomasti Scorpius Malfoy, joka on tuvastaan ja perhetaustastaan huolimatta varsin sympaattinen poika. Turhin hahmo tuntui olevan idiootiksi kirjoitettu Ron Weasley, josta lukiessa ihmettelee miten Hermione kestää tätä. Ajankääntäjän ansiosta kirjassa tavataan lyhyesti useita sarjasta tuttuja hahmoja, myös sellaisia jotka ovat jo kuolleet.

Näytelmämuotoa on yllättävän helppo ja nopea lukea. Tarinaa kuljettavat eteenpäin hahmojen repliikit ja satunnaiset näyttämöohjeet. Juonenkäänteet seuraavat toisiaan nopeasti, ja ainakin kerran hämmennyin kun nuoret hahmot päättävät lähteä Lontoosta Godrickin notkoon ja seuraavassa kohtauksessa he ovat jo siellä. Miten he muka sinne pääsivät huomaamatta? Tietysti on ymmärrettävää, ettei näytelmässä voi jaaritella turhia.

Pahaksi onneksi luin etukäteen Juuso Määttäsen arvion näytelmästä Nyt-liitteessä. Hän paitsi haukkui käsikirjoituksen täysin, myös spoilasi siitä kaikki olennaiset kohdat. Niinpä tarinan edetessä ei tullut mitään suuria yllätyksiä. Määttänen oli kuitenkin oikeassa moittiessaan tarinan logiikkaa, esimerkiksi ajankääntäjien toimintaa. Monet tarinan käänteet muistuttavat enemmän fanifiktiota kuin perinteisiä Pottereita. Pari kertaa oli pakko nauraa, sen verran älyttömiä juttuja tuli vastaan.

Kaikesta huolimatta kirja oli varsin koukuttava, ja oli hauska palata Tylypahkan maailmaan. Vaikka voi arvata että loppu on suhteellisen onnellinen, tarina on pakko lukea että tietää kuinka asiat saadaan takaisin mallilleen. Hienointa olisi tietysti nähdä itse näytelmä, mutta sen puutteessa käsikirjoitus on ihan mukiinmenevä korvike. Kun kirjaa lukee irrallisena jatko-osana eikä ihan täysin Potter-sarjaan kuuluvana, siitä saa eniten irti ja sille voi antaa neljä tähteä.

Kirja pääsee mukaan Lukuhaasteeseen 2016 kategoriassa Näytelmä. 

Subjektiivinen tuomio: ****

J. K. Rowling, John Tiffany, Jack Thorne
Harry Potter and the Cursed Child
352 sivua
Little, Brown 2016