”Kukaan ei puhu armonvuodesta. Se on kiellettyä. Meille kerrotaan, että meillä on valta houkutella aikamiehet vuoteistaan, tehdä nuorukaiset hulluiksi ja syöstä vaimot mielipuolisen mustasukkaisuuden syövereihin.”
Armonvuosi on feministinen YA-dystopia, joka toi mieleeni Nälkäpelin yhdistettynä Margaret Atwoodin Orjattaresi-kirjan maailmaan. Nuorilla tytöillä ajatellaan olevan taikavoima, valta vietellä miehet ja tehdä heidät hulluiksi, joten 16-vuotiaina heidät lähetetään vuodeksi yhteisön ulkopuolelle vapauttamaan voimansa.
Tytöt elävät keskenään leirissä alkeellisissa oloissa. Rajojen ulkopuolella kiertelee murhanhimoisia saalistajia, joiden tavoitteena on lähettää heidät pieninä palasina kotiin. Päähenkilö Tierney yrittää kaikin keinoin pysytellä hengissä luonnon, muiden tyttöjen ja saalistajien armoilla.
Armonvuosi on taitavasti rakennettu nuortenkirja, jota oli pakko lukea yömyöhään asti kun juoni vei mukanaan. Pidin Liggettin tavasta kuvata tyttöjen välisiä suhteita, tilanteen eskaloitumista ja vallankäyttöä, vaikka osa hahmoista onkin melko stereotyyppisiä. Kirja ylläpitää sopivasti mysteeriä, kun ympäröivää maailmaa ja yhteiskuntaa ei selitetä puhki.
Toisaalta rakenne on hieman epätasainen, enkä tykännyt käänteestä, joka paljasti minäkertojan epäluotettavaksi (tai ainakin tiedon pimittäjäksi). Minun oli myös vaikea hahmottaa saaren maantiedettä, missä meni leirin rajat ja aita ja missä ne saalistajat oikein kiertelivät.
Vauhdikkaan seikkailun lisäksi kirja kritisoi taitavasti nuorten tyttöjen seksualisointia ja naiseuteen suhtautumista yhteiskunnassamme. Loppusanoissa kirjailija avasikin motivaatiotaan kirjoittaa tämä tarina (ja sai minut tuntemaan itseni fiksuksi kun onnistuin tulkitsemaan kirjaa oikein).
Lukukokemus: ****
Kim Liggett
Armonvuosi
Suom. Leena Ojalatva
Karisto 2020
376 sivua
”Ebenezer Pinset oli kammottava mies, jolla oli ihmeellinen elämä. Hän ei ollut milloinkaan nälissään, koska kaikki hänen jääkaappinsa olivat pullollaan ruokaa. Hän ei jäänyt milloinkaan pohtimaan pitkiä sanoja, sellaisia kuin konstikkelsaatio tai pumppelirumpsis, koska hän luki hyvin harvoin kirjoja. Hänen elämässään ei ollut lapsia eikä ystäviä, joten häntä eivät milloinkaan kiusanneet epämiellyttävät äänet eivätkä harmilliset keskustelut.”
”Tyttö oli vähän meitä vanhempi. Hänellä oli punaisin mekko, jonka olin koskaan nähnyt. Kuulin Västäräkin vetävän hämmästyneenä henkeä.