Kaunokirjallisuus

Jack Meggitt-Phillips: Hirviö ja Helmikki

”Ebenezer Pinset oli kammottava mies, jolla oli ihmeellinen elämä. Hän ei ollut milloinkaan nälissään, koska kaikki hänen jääkaappinsa olivat pullollaan ruokaa. Hän ei jäänyt milloinkaan pohtimaan pitkiä sanoja, sellaisia kuin konstikkelsaatio tai pumppelirumpsis, koska hän luki hyvin harvoin kirjoja. Hänen elämässään ei ollut lapsia eikä ystäviä, joten häntä eivät milloinkaan kiusanneet epämiellyttävät äänet eivätkä harmilliset keskustelut.”

Ebenezer Pinset on nuorekas 511-vuotias mies, joka ei välitä kenestäkään paitsi itsestään. Ullakolla asuva hirviö toimittaa hänelle rajattomasti nuoruuseliksiiriä, mutta vaatii vastineeksi mitä erilaisempia ruokia. Aiemmin hirviö on syönyt vain tavaroita ja eläimiä, mutta eräänä päivänä se haluaa ruoakseen ihmislapsen.

Mikä siis ratkaisuksi? Ebenezer päättää adoptoida orpokodista mahdollisimman rasittavan muksun ja tutustuu paikalliseen kauhukakaraan, Helmikkiin. Kaikki ei kuitenkaan mene aivan suunnitelmien mukaan!

Hirviö ja Helmikki -kirjan tyylistä ja kuvituksesta tulevat mieleen Roald Dahlin teokset. Mukana on ihanan ärsyttäviä henkilöhahmoja ja mustaa huumoria. Alkupuolella on vaikeaa tykätä kenestäkään kirjan henkilöstä, mutta tarinan edetessä sympatiat kääntyvät Ebenezerin ja Helmikin puolelle. Hirviö ja Helmikki ei sovi jokaiseen makuun, mutta itse tykkäsin todella paljon. Aivan herkimmille en tätä suosittele, sillä kirjassa ahmaistaan ainakin yksi viaton puhuva eläin parempiin suihin.

Loppuratkaisun perusteella tälle olisi luvassa myös jatkoa!

Subjektiivinen tuomio: *****

Jack Meggitt-Phillips
Hirviö ja Helmikki
Suom. Marja Helanen 
WSOY 2021
249 sivua

Joonas Riekkola: Silkkomaahan kadonneet

”Tyttö oli vähän meitä vanhempi. Hänellä oli punaisin mekko, jonka olin koskaan nähnyt. Kuulin Västäräkin vetävän hämmästyneenä henkeä.
     Vielä suurempi ihme olivat tytön hiukset. Ne ulottuivat olkapäiden yli hopeisena putouksena. Ensin luulin, että ne olivat valkoiseksi haipuneet, kuten monen vanhuksen, mutta lähempää katsottuna niissä tosiaan oli metallinkiilto.”

Nuori Ilves on ollut vuoden verran karkuteillä kotikylästään, kun hän löytää metsästä erään kyläläisen kuolleena. Sitten Ilves kohtaa oudon hopeahiuksisen muukalaisen, joka esittäytyy Ainoksi. Tämä on kummallisen väsynyt ja pakenee perässään olevaa aseistettua rosvojoukkoa. Onko Aino ystävä vai vihollinen?

Pian Ilves ja hänen ystävänsä Västäräkki pakenevat Ainon kanssa Silkkomaahan, josta kerrotaan pelottavia tarinoita. Ilves haluaa löytää vanhempansa, jotka lähtivät vuosia sitten tutkimusmatkalle eivätkä koskaan palanneet.

Silkkomaahan kadonneet on kiinnostava nuortenkirjauutuus, joka sijoittuu massiivisen ympäristökatastrofin jälkeiseen aikaan. Pienissä kylissä eletään niukoilla resursseilla, ympäröivä luonto on saastunut ja metsässä elää mitä kammottavimpia mutanttiotuksia (naurahdin jatkuvasti kahdentuville tvoraville, joilla kasvoi ylimääräisiä häntiä ja silmiä). Mukana on myös aimo annos scifi-teknologiaa.

Riekkola on onnistunut luomaan kiinnostavan (joskin hieman ahdistavan) maailman ja ujuttamaan sen luontevaksi osaksi tarinaa ilman infodumppausta. Minäkertoja Ilveksen kautta maailmaa avataan sopivasti, ja lukija pääsee mukaan toiminnan keskelle. Tykkäsin pienistä yksityiskohdista, kuten hahmojen perheissä kulkevista luontoaiheisista nimistä (Pääskyn tytär on Västäräkki, Ahman poika on Ilves).

Parisataasivuinen kirja on varsin nopealukuinen, ja lukaisin sen kerralla läpi. Tarina on todella vauhdikas, ja melkein joka luvun lopussa on jonkinlainen käänne tai cliffhanger. Yhtään tylsää hetkeä ei ehtinyt tulla, ja jäinkin kaipaamaan edes muutamia rauhallisia, syventäviä suvantohetkiä. Kaiken kaikkiaan Silkkomaahan kadonneet on kelpo esikoisromaani, jota voin suositella myös vähemmän lukeville nuorille. Ja pisteet Karin Niemen tekemästä hienosta kannesta!

Subjektiivinen tuomio: ***½

Joonas Riekkola
Silkkomaahan kadonneet
Karisto 2021
202 sivua

Torben Kuhlmann: Edison – Kadonneen hiiriaarteen arvoitus

”Sinä päivänä luennolle ilmaantui hiiri, jota professori ei ollut nähnyt koskaan aikaisemmin. Viimeisen istuinrivin takaa kurkisti pieni kuononpää. Pikku hiiri odotteli kärsivällisesti omalla paikallaan, että professori saisi opetuksen päätökseen ja kaikki hiiret lähtisivät kotimatkalle. Sitten hiirulainen astui epäröiden luentopöydän eteen.
     ’Anteeksi, että häiritsen, herra professori, mutta tarvitsen kipeästi apuanne…’ hiiri aloitti ujostellen. ’Minä olen nimittäin etsimässä aarretta.’”

Edison – Kadonneen hiiriaarteen arvoitus on sympaattinen tarina nuoresta Pete-hiirestä, joka haluaa etsiä esi-isänsä aarteen. Aarre on uponnut kauan sitten Atlantin valtamereen. Pete saa värvättyä mukaan hiiriyliopiston professorin, ja yhdessä he rakentavat toimivan pikku sukellusveneen ja matkaavat meren pohjaan. Mitä aarrearkusta lopulta löytyy?

Tartuin tähän kirjaan hiirihahmojen ja hienon kannen vuoksi. Torben Kulhmannin vanhanaikainen kuvitus onkin upeaa. Tarina itsessään jäi sivuosaan, kun ihastelin jokaisen aukeaman taideteosta erikseen. Kuville täydet viisi tähteä!

Kirja jätti jonkin verran avoimia kysymyksiä – miten ihmisten nurkissa asuvat hiiret saivat tuosta noin valmistettua sukellusveneen ja jyrsijänkokoiset sukelluspuvut? (Muutenhan puhuvat, yliopistoa käyvät hiiret ovat tietenkin täysin looginen asia.) Hieman harmistusta aiheutti se, että harvoin tulee luettua kokonaista kirjaa jossa ei ole ainuttakaan naispuolista hahmoa. Jopa kuvituksessa seinät on tapetoitu pelkillä historian ”suurmiesten” kuvilla. Tarina jääkin kolmen tähden suoritukseksi.

Subjektiivinen tuomio: ****

Torben Kulhmann
Edison – Kadonneen hiiriaarteen arvoitus
Suom. Pirkko Roinila
Nemo 2019
112 sivua