Rosamund Young: Lehmien sielunelämä

Lehmät ovat yksilöitä, kuten myös lampaat, siat ja kanat ja nähdäkseni kaikki planeetan olennot, olivatpa ne miten vähäpätöisiä, tutkimattomia tai sivuutettuja tahansa. Sanoisin, että harva ihminen lähtee kiistämään yksilöllisyyttä, kun kysymys on kissoista, koirista ja hevosista.

Rosamund Young ylläpitää Cornwallissa luomutilaa, jossa asustelee lehmiä, lampaita, kanoja ja sikoja. Miten tuotantoeläimet käyttäytyvät, kun ne saavat elää suhteellisen vapaasti? Tähän vastaa Lehmien sielunelämä. Young on koonnut kirjaan kertomuksia erityisesti lehmistään, mutta myös muut eläimet pääsevät välillä parrasvaloihin.

Kirja korostaa eläinten yksilöllisyyttä. Kuten alun lainauksesta käy ilmi, pidämme selvänä että lemmikkikissamme ja -koiramme ovat yksilöitä, mutta sama käsitys ei ulotu lehmiin, lampaisiin, sikoihin tai varsinkaan kanoihin. Lehmätkin luovat vahvoja kiintymyssuhteita toisiinsa ja osaavat pyytää tarvittaessa apua ihmisiltä. Isossa karjalaumassa törmää moniin erilaisiin luonteisiin, ja kaikenlaisia sattumuksia tapahtuu.

Lehmien sielunelämä on kivaa välipalalukemista, mutta ei herättänyt suurta wau-efektiä. Tarinat ovat sympaattisia, mutta järjestys on hajanainen ja tajunnanvirtamainen. Lehmiä on niin paljon, että nimet unohtuvat ja niiden väliset suhteet (kuka oli kenenkin äiti ja kaveri ja sukulainen) jäävät välillä epäselviksi. Jäin väkisinkin miettimään, onko mahdollista pitää tällainen luomutila tuottavana. Yhtä kaikki Youngin tilan eläimillä vaikuttaa olevan todella hyvät olot, ja siitä voisi ottaa mallia muuallekin.

Subjektiivinen tuomio: ***

Kirja pääsee mukaan Helmet-lukuhaasteeseen 2018 kategoriassa Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä.

Rosamund Young
Lehmien sielunelämä
Suom. Tero Valkonen

Bazar 2018
141 sivua

Toiviainen & Salmi: 12 tarinaa kirjoittamisesta

Ei kirjoittaminen työnä ole sen ihmeellisempää kuin työ pankissa tai myyntitykkinä. Tämän asian sisäistäminen on mageimpia asioita itsetunnon kannalta. Kun pääsee siihen pisteeseen, ettei mieti vain inspiraatiota, vaan asiat tehdään, oli sitä inspiraatiota tai ei, tulee voittajafiilis. Että ei huvittanut tehdä ollenkaan, mutta tehtiinpä hyvä juttu silti. Se on ammattitaitoa.

Työkseen kirjoittavia on monenlaisia, ja perinteinen kirjailija on vain yksi duuni muiden joukossa. Mikko Toiviaisen ja Ronja Salmen 12 tarinaa kirjoittamisesta -kirjaan on nimensä mukaisesti koottu kahdentoista erilaisen kirjoittajan haastattelut. Mukana on monia sellaisiakin, joita ei heti mieltäisi nimenomaan kirjoittajiksi: rap-artisti, kansanedustaja, standup-koomikko, sketsiryhmä Justimusfilms ja luova johtaja.

Tarinoiden laaja skaala on virkistävää, ja osa teksteistä nousee heti esiin kiinnostavampina kuin toiset. Emmi Itärannan haastattelu oli ehkä kaikkein mielenkiintoisin. Olisin mielelläni lukenut enemmän nimenomaan kirjailijoiden työstä ja työtavoista, mutta ymmärrän haastateltavien valinnan tällä tavalla.

Vaikka kaikki haastattelut onkin tehty hieman eri tyylillä, teksti on sujuvaa luettavaa ja tarjoaa kiinnostavan katsauksen kirjoittamisen maailmaan, jossa mystinen inspiraatio ei loppujen lopuksi näyttele kovin suurta osaa. Kolme kahdestatoista haastateltavasta mainitsee nimenomaan tylsyyden luovuuden lähteenä, mikä on kiinnostava pointti. Vielä kun pystyisi käyttämään omankin tylsyyden luovasti hyväksi! Lopussa on myös hyvä kokoelma kirjoittamisvinkkejä.

Kirja pääsee mukaan vuoden 2018 Helmet-lukuhaasteeseen kategoriassa Haluaisit olla kirjan päähenkilö. Tässä tapauksessa siis työkseen kirjoittava ihminen. 

Subjektiivinen tuomio: ****

Mikko Toiviainen & Ronja Salmi
12 tarinaa kirjoittamisesta
WSOY 2017
221 sivua

Tiina Raevaara (toim.): Voiko se olla totta?

Olisipa maailma niin yksinkertainen, että väärästä tiedosta pääsisi eroon levittämällä oikeaa.

Toimittaja ja tietokirjailija Tiina Raevaaran toimittama Voiko se olla totta? valikoitui välipalalukemiseksi kirjastosta. Skepsis ry:n julkaisema ja Ursan kustantama kirja koostuu tunnettujen tieteilijöiden, toimittajien ja kirjailijoiden tiedeartikkeleista. Asioita käsitellään skeptisestä näkökulmasta ja laajalla skaalalla aina vaihtoehtohoidoista mentalismiin ja taikauskosta uskonnon opetukseen kouluissa.

Mielenkiintoisimmiksi artikkeleiksi nousivat Anja Nysténin kemikaalikeskustelua koskeva Rasvasodasta sitruunahappotaisteiluihin, Markku Myllykankaan uskomushoitoja käsittelevä Lääketiedekään ei aina vaikuta, Vesa Linja-ahon Humpuukitekniikka terveydenhoidon apuna ja Raimo Puustisen Mistä puhumme, kun puhumme vaihtoehtohoidoista?.

Teos on mielenkiintoista luettavaa, mutta jää hieman epätasaiseksi kokonaisuudeksi. Kaksi viimeistä lukua eroavat varsin paljon aiemmista: Toiseksi viimeisessä artikkelissa pohditaan yleisellä tasolla ihmisen uskoa yliluonnolliseen. Viimeinen teksti on omistettu pelkästään Skepsis ry:n haasteelle, johon voi ilmoittautua jos kokee pystyvänsä suorittamaan ”paranormaalin teon” valvotuissa olosuhteissa. Luvussa nostetaan esiin yksittäisiä haasteeseen tarttuneita nimeltä ja vinoillaan heille.

Kirja vertautuu muutaman vuoden takaiseen, mediakritiikkiä käsittelevään kirjaan Maito tappaa ja muita outoja tiedeuutisia, joka sisältää samalla tavalla eri alojen asiantuntijoiden artikkeleita. Toki painotus oli erilainen, mutta Maito tappaa -kirjassa on runsaammin kiinnostavia käytännön esimerkkejä ja kirja oli muutenkin silmiä avaavampi. Kirjoittajat teoksissa ovat osittain samoja, joten kansantajuisen tiedeviestinnän piirit taitavat olla Suomessa aika pienet.

Voiko se olla totta? tarjoaa paljon perustietoa käsittelemistään aiheista, ja jää kokonaisuudessaan kolmen tähden ookooksi lukukokemukseksi.

Subjektiivinen tuomio: ***

Tiina Raevaara (toim.)
Voiko se olla totta? Skeptisiä näkökulmia nykymenoon

Tähtitieteellinen yhdistys Ursa ry 2017
227 sivua